Isä-Pedron ei tarvitse enää selitellä, miksi kannattaa Atleticoa (Getty Images)
”Isä, miksi me kannatammekaan Atleticoa?”
Taivaskin itkee Vicente Calderónin yllä
Vanha vitsi kertoo Israelissa käyneestä turistista, joka matkansa jälkeen harmitteli sitä, ettei päässyt Jerusalemissa lähellekään itkumuuria kaikkien sen edustalla parveilleitten Atlético Madridin kannattajien takia. Alkuperäinen tarina ei kerro nimenomaan Atléticon kannattajista, mutta sopii yhteyteen erittäin hyvin.
Ei ole kulunut montaa vuotta siitä, kun minkä tahansa kauden Espanjan La Ligan ennakko oli helppo maallikonkin kirjoittaa ainakin alkuun: Real Madrid ja Barcelona taistelevat mestaruudesta ja kauden suurin alisuorittaja on Atlético Madrid. Kovin usein tuo ennustus osui täsmälleen nappiin. Yhdeksänkertainen Espanjan mestari ”Atleti” on ollut ykkönen vain kertaalleen kevään 1977 jälkeen ja kävipä joukkue hakemassa vauhtia Segundastakin tämän vuosituhannen puolella.
Nyt Vicente Calderónilta kuuluu kuitenkin kummia. Kahtena edelliskautena Atlético on jo antanut merkkejä siitä, että alisuorittamisen aika on mennyttä ja tällä kaudella viimeistään tilalle on tullut ylisuorittaminen – tai näin moni luuli pitkälle talveen saakka. ”Rojiblancos” aloitti kauden erinomaisesti, jatkoi samaa tahtia kohti puoltaväliä, eikä osoita mitään hyytymisen merkkejä. Diego Simeonen suojatit ovat nousseet kauden aikana haastajista tasaveroisiksi kilpakumppaneiksi kahdelle suurelle – Barçalle ja Realille.
Resursseihinsa nähden Atléticon ei pitäisi oikeastaan olla enempää kuin jonkinlainen haastaja tai kiusaaja mestaruustaistelussa, mutta menneiden vuosien kyntämisen jälkeen kuluvan kauden menestys on ollut kannattajille mannaa.
Tähtipelaajien kasvatusalusta
Raul Garcia juhlii maaliaan ja koko joukkue tuulettaa mukana (Getty Images)
Fernando Torres, Diego Forlán, Sergio Aguëro, Radomel Falcão… Jokainen on ollut siirtomarkkinoiden kuumin – ja kallein – pelaaja ja nimenomaan noustuaan tähdeksi Atléticossa. Listaa voi jatkaa hyökkääjien ulkopuolelle vaikkapa Manchester Unitedin nykyiseen maalivahtiin David de Geaan.
Kun Jesús Gilin myrskyisä puheenjohtajakausi päättyi 2000-luvun alussa Atléticon koukattua vauhtia sarjaporrasta alempaa, alkoi hidas nousu kohti kärkipäätä. Yksittäisiä tähtiä syntyi, näiden matka jatkui hyvällä hinnalla eteenpäin, mutta todellista huippuryhmää Atlético ei pystynyt rakentamaan – eikä ollut siihen pystynyt Gilin aikana isolla rahallakaan huolimatta vuoden 1996 mestaruudesta.
Gilin lähdön kanssa iso tekijä uudelle alulle oli todellisen legendan Luis Aragonésin paluu neljännen kerran joukkueen peräsimeen Segundassa. Aragonés nosti seuran takaisin pääsarjaan ja viitoitti tien tulevaan. Ison rahan aika oli ohi, mutta Atlético onnistui pelaajahankinnoissaan erinomaisesti ja tämä on ollut tunnusomaista jo pidempään.
Javier Aguirre ja sittemmin Quique Flores veivät päävalmentajina seuraa eteenpäin ja sekä Intertoto Cupin että Eurooppa-liigan mestariksi. Seuraava askel oli kuitenkin vielä ottamatta ja se tapahtui vuonna 2011. Seuran urheilupuolen johtoon alettiin määrätietoisesti ajaa entisiä pelaajia ja viimeinen piste oli argentiinalaisen Diego Simeonen pestaaminen päävalmentajaksi joulukuussa 2011. Simeone ei ehtinyt nostaa Atléticoa sarjassa viidettä sijaa korkeammalle, mutta toinen Eurooppa-liigan voitto oli taskussa kauden päätteeksi.
Ensimmäisellä täydellä kaudella Simeone luotsasi Atléticon La Ligan kolmanneksi ja Copa Del Reyn voittoon. Sijoitus kolmen parhaan joukossa ja cupin voitto olivat molemmat ensimmäisiä sitten kauden 1995-96 tuplan. Ja nyt Simeone on jatkanut siitä mihin joukkue viime kaudella jäi.
Oma identiteetti
Diego Simeone valmentaa Punavalkoisia kohti La Ligan voittoa (Getty Images)
Atlético pelaa hyvin päävalmentajansa näköistä peliä. Argentiinalaisesta jalkapallosta tulee nykyään helposti ensimmäisenä mieleen Lionel Messi, mutta Simeone edustaa huomattavasti perinteisempää argentiinalaista koulukuntaan: kentällä ei anneta tuumaakaan periksi, ei pyydellä eikä anneta anteeksi. Atlético pelaa kovaa, muttei rumasti ja kun joukkueesta löytyy taitoa – ja nopeutta – sen verran runsaasti, on ”simeonelainen” joukkue todella ilkeä vastustaja kelle tahansa.
Toinen puoli asiassa on se, että Simeone on saanut puhallettua joukkueeseen sellaisen hengen, että kaikki pelaajat ovat valmiit kuvainnollisesti uhraamaan henkensä joukkueen puolesta. Kun tähän liitetään kovan luokan itseluottamus, niin Atléticolla on tällä hetkellä hallussaan jalkapallojoukkueen kenties tärkein ominaisuus: se ei ainoastaan toivo tai edes vain usko, se tietää pystyvänsä voittamaan minkä tahansa ottelun ketä tahansa vastaan.
Totta kai pelaajat kuten Diego Costa tai Koke ovat olleet kullanarvoisia Atléticolle tällä kaudella, mutta yhtä lailla kapteeni Gabi tai vaikka maalivahti Thibault Courtois voisivat olla kärkipäässä missä hyvänsä parhaan pelaajan äänestyksessä. Kuvaavaa on, että Belgian maajoukkuemies ja ”tuleva maailmantähti” toppari Toby Alderweireld ei ole Ajax-siirtonsa jälkeen juurikaan päässyt pelaamaan. Syynä ei ole belgialaisen heikot otteet, vaan se että Atlético-puolustus on yksinkertaisesti pelannut läpi kauden niin vahvasti, ettei muutoksiin ole ollut mitään aihetta.
Atléticon dilemma on se, että seura ei ole Barça rai Real. Se ei pysty pitämään kiinni suurimmista tähdistään, kuten Falcaon tapauksessa hyvin nähtiin. Kolumbialainen vaikutti pitkään siltä, ettei ollut nimenomaisesti menossa johonkin, vaan ainoastaan pyrkimässä pois Atléticosta – rahan perässä ainakin osin. Tässä kilpailussa Atlético jää auttamatta kakkoseksi ja on jo nyt suhteellisen selvää, että seura joutuu kesällä luopumaan ainakin muutamasta avainpelaajastaan. Seura tietää tämän, Simeone tietää tämän ja pelaajat tietävät tämän – se voi kuitenkin olla Atléticon vahvuus: nyt tai ei koskaan, hiukan kärjistäen.
Surun ja onnen kyyneleet
Pikku-Pedro on kasvanut aikuiseksi (Getty Images)
Simeonen joukkueeseen ja koko seuraan luoma henki on mielenkiintoinen ase. Atlético saattoi saada käyttöönsä vielä melkoisen salaisen aseen ikävän tapahtuman kautta. Edelleen seuran kaikkien aikojen maalitykki, seuran kaikkien aikojen päävalmentaja ja Espanjan Euroopan mestariksi vuonna 2008 luotsannut Luis Aragonés kuoli helmikuun alussa.
Aragonés oli viimeistään Euroopan mestaruuden myötä koko Espanjan suosikki, mutta kaiken kokeneen valmentajan omat juuret olivat loppuun saakka syvällä nimenomaan Atléticossa ja suurimmin 75-vuotiaana menehtynyttä mestarivalmentajaa surtiin juuri Vicente Calderónilla.
Tämän surullisen tapahtuman Atlético kannattajineen onnistui kuitenkaan kääntämään voimaksi ja koko seura pelaa nyt myös Aragonésin puolesta. Atléticon ei pitäisi kaiken järjen mukaan pystyä nappaamaan mestaruutta Barçan tai Realin nenän edestä, mutta tässä vaiheessa kautta asetelma on sellainen, että kaksikko on joutumassa outoon tilanteeseen: hurmiossa ja samalla äärimmäisen kurinalaisesti pelaava Simeonen ryhmä pitäisi pystyä ohittamaan ja ”ohittaminen” on juuri nyt termi, joka Atléticoa vastaan tuntuu hyvin, hyvin vaikealta.
La Ligan kautta on pelaamatta kuusi kierrosta ja loppusuoraan lähdetään Atléticon johdolla. Saattaa hyvin olla, että mestaruus ratkaistaan kauden päätöskierroksella Camp Noulla Barcelonan ja Atléticon kohtaamisessa. Kenties jossain pilven reunalla vanha mestarivalmentajakin seuraa omiensa otteita ja jos Simeonen joukot marssivat mestaruuteen saakka, on itkumuurilla taas väljempää vierailla ja ainoa vuodatettu kyynel on onnen kyynel. Siihen on vielä matkaa, mutta nyt se ei ole unelma, se on mahdollisuus.