Unibet tarjoaa kattavan kohdetarjonnan Valioliigaan ja 100 % ensitalletusbonuksen
Monien papereissa ennen kauden alkua hyvin potentiaaliseksi putoajaksi nostettu Burnley kuuluu tämän kauden positiivisimpiin yllättäjiin. Ginger Mourinhoksi nimitetyn Sean Dychen ryhmä on luottanut omaan tekemiseensä, hyvin pelkistettyyn ja peribrittiläiseen tapaan pelata jalkapalloa.
Meneillään oleva Valioliiga-sesonki on Burnleyn kolmas. Kaksi aiempaa visiittiä ovat olleet ranskalaisia ja päättyneet suoriin putoamisiin. Lancashireläisseura on hyvä esimerkki siitä, ettei menestystä tarvitse haalia pikavoitoilla, vaan pitkäjänteinen työ ja ennen kaikkea omaan kulttuuriin uskominen ovat pienelle seuralle tärkeitä arvoja.
Kruunun perimyksessä seuraavana olevan Prinssi Charlesin suosikkijoukkueen meneillään oleva tarina alkoi lokakuussa 2012, kun Eddie Howe erosi äitinsä kuolemasta johtuen managerin paikalta ja palasi nykyiselle työpaikalleen Bournemouthiin. Howen tilalle The Clarets palkkasi kokemattoman Sean Dychen, joka oli saanut edelliskesänä potkut Watfordista.
Dychen johdolla Burnley rakensi hiljalleen uutta tulemista ja nousi Valioliigaan kaudeksi 2014-15. Heikko materiaali osoittautui seuran kohtaloksi ja 19. sijoittunut Burnley putosi takaisin Championshipiin. Turf Moorella ei kuitenkaan painettu paniikkinappulaa, vaan joukkue pysyi hyvin koossa. Maalitykki Danny Ings suuntasi Liverpooliin, laitapakki Kieran Trippier Tottenhamiin ja toppari Jason Shackell Derbyyn. Tilalle tulivat Andre Gray Brentfordista sekä Matthew Lowton Aston Villasta.
Juuri joukkueen pysyminen kasassa on paikka, jossa Burnleyn vahva seurakulttuuri ilmenee. Nykyisistä runkomiehistä Tom Heaton, Michael Keane, Ben Mee, Stephen Ward, George Boyd, Scott Arfield, Sam Vokes, Ashley Barnes sekä Dean Marney olivat kaikki mukana toissa kaudella Valioliigaa pelanneessa ryhmässä.
Järkevää, maltillista ja seuran näköistä rakentamista
Burnleyn nykyinen miehistö ei kuulu Valioliigan seksikkäimpiin, mutta se on kasattu äärimmäisen fiksusti. Esimerkiksi maalia ansiokkaasti varjeleva Heaton poimittiin Bristol Citystä ilmaisella siirrolla kesällä 2013. Samana kesänä niin ikään ilmaiseksi saapui keskikenttäpelaaja Scott Arfield Huddersfieldistä.
Clarets on tehnyt muutenkin fantastisia peliliikkeitä siirtomarkkinoilla. Kenties nerokkain oli Michael Keanen ryöstäminen Manchester Unitedista vain kahdella miljoonalla punnalla. Tammikuussa 2015 tullut englantilainen on kasvanut parissa vuodessa Valioliigan eturivin toppariksi, eikä ikää ole kuin 24 vuotta.
Ginger Mourinho eli Sean Dyche ei ole Valioliigan komein saatikka tyylikkäin manageri, mutta tulosta tulee. (Clive Brunskill/Getty Images)
Keanen johtama puolustuslinja ei ole muutenkaan maltaita maksanut. Esimerkiksi vasemmalla pelaava Irlannin maajoukkuemies Stephen Ward tuli aikanaan Wolverhamptonista noin puolen miljoonan punnan korvausta vastaan. Kärjessä peliajasta kilvoitteleva Walesin maajoukkuehyökkääjä Sam Vokes saapui samasta seurasta ja niin ikään puolen miljoonan punnan hintalapulla.
Toki Burnley on myös panostanut. Esimerkiksi Ingsin jättämän maalityhjiön paikannut Andre Gray maksoi seuralle noin 10 miljoonaa puntaa, mutta oli nappihankinta, sillä 25 maalia viime kaudella takonut entinen jenginuori palkittiin koko sarjan parhaana pelaajana. Kesällä joukkue rikkoi seuran siirtoennätyksen kahdesti hankkiessaan kokeneen Steven Defourin Anderlechtistä ja irlantilaisen Jeff Hendrickin ikkunan loppuhetkillä Derbystä.
Brittipallon sanansaattajat
Jos Dychen Burnleya pitäisi kuvailla kolmella sanalla, olisivat ne: työteliäs, brittiläinen ja työteliäs. Ginger Mourinhon ryhmässä ei yksinkertaisesti pärjää jos ei ole valmis painamaan hommia. Tämä on toisaalta tarkoittanut monille pelaajille mahdollisuutta loistaa odotettua kovemmalla tasolla. Esimerkiksi Dychen luottomiehiin kuuluva George Boyd ei ole omimmillaan yksi vastaan yksi -haastoissa, mutta kammottavia kilometrejä pelistä toiseen mittauttava laituri auttaa puolustusta, eikä löysää ikinä kaasua.
Pelillisesti Burnley edustaa rehellistä brittiläistä jalkapalloa. Dyche suosii yleensä 4–4–2-ryhmitystä, jossa pelaajat eivät juurikaan poukkoile pelipaikoiltaan, eivätkä todellakaan pelaa tikitakaa. Burnleyn pelaaminen perustuu suoraviivaiseen etenemiseen, jossa vastustajan linjoja pyritään murtamaan nopeilla ylöspäin suuntautuvilla syötöillä. Tämä on näkynyt myös tilastoissa. Alle 42-prosenttisesti palloa pitänyt Burnley löytyy sekä pallonhallinta-, että syöttöprosentti-tilaston jumbosijalta. Omille pelaajille Claretsin syötöt ovat menneet vain 67-prosenttisesti, kun esimerkiksi Bournemouthin vastaava lukema on lähes 82.
Hyvin Dychen valmennusfilosofiaa kuvaavaa oli kun joukkue joutui syksyllä toisen hyvin brittiläistä futista pelaavan ryhmän, Tony Pulisin West Bromwichin teurastamaksi 4–0. Burnley-luotsi soimasi suojattejaan heidän liiallisesta innokuudestaan pitää palloa. Dychen mukaan joukkue humaltui pallon pitämisestä.
Valmentajana Dyche on kuitenkin tietynlainen idealisti. Pelkistettyyn ja työteliääseen pelaamiseen uskova 45-vuotias luotsi on vahvistanut ryhmäänsä juuri Burnleyn pelityyliin sopivilla pelaajilla. Esimerkiksi Aston Villasta tammikuussa tullut Ashley Westwood sopii loistavasti Turf Moorelle. Viisi miljoonaa puntaa maksanut englantilainen ei ole pallon kanssa omimmillaan, mutta pystyy suojaamaan puolustuslinjaa ja ennen kaikkea uurastaa kovalla työmoraalilla.
Myös toinen talvihankinta, kolmas seuran ennätyssummalla tullut Robbie Brady (£13m) on osoittanut arvonsa. Erinomaisen potkutekniikan omaava irlantilainen hoitelee kaikki vasemman laidan roolit hyvällä menestyksellä, mutta etenkin Claretsin erikoitilannepelaamiseen 25-vuotias Brady on tuonut lisää vaarallisuutta, josta osoituksen upea vaparimaali Chelseaa vastaan.
Dychen työteliään ryhmän yksi vahvuuksista on myös sen brittiläisyys. Vaikka huippujalkapallon voimakas globalisoituminen on tehnyt joukkueista erittäin värikkäitä mitä tulee kansallisuuksiin, on Burnley pysynyt hyvin brittiläisenä. Vaikkei brittiläisyys ole mikään itseisarvo, helpottaa yhteinen äidinkieli pelaajien kommunikointia niin kentällä kuin sen ulkopuolella. Nyky-Burnleyssä ei-brittejä tai irilantilaisia on ainoastaan kaksi: islantilainen Johan Berg Gudmundsson sekä belgialainen Steven Defour.
Turf Moorella kulkee, muualla ei
Vaikka sarjassa 11. oleva Burnley on pelannut odotuksiin nähden selkeästi plus-merkkisen kauden, ei sen tekeminen ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Kotikentällä on kulkenut, mutta vieraissa ei. Lähellä pikkukaupungin keskustaa sijaitseva noin 22 500 katsojaa nielevä Turf Moor on ollut yksi koko sarjan vaikeimmin vallotettavista linnakkeista. Burnley on sarjan neljänneksi paras kotijoukkue 29 pisteellään. Taakse jäävät muun muassa Manchesterin jättiläiset ja Liverpool.
Vieraskentällä Claretsin meno taas on ollut todella masentavaa. Viime viikonloppuna Hullin vieraana saalistettu tasuripiste oli vasta joukkueen toinen tällä kaudella. Vieraissa joukkue on onnistunut maalinteossa vain kuusi kertaa, kun taas omissa on kolissut 25 kertaa. Kotinurmella verkko vastustajan päässä on pölissyt 22 kertaa ja päästettyjä maaleja on vain 12.
Peribrittiläinen Turf Moor on yksi Valioliigan haastavimmista stadioneista vierailijoille. (Jan Kruger/Getty Images)
Vaikka Turf Moorella on loistava kotiyleisö, ei järkyttävää epäsuhtaa voi selittää pelkästään kannatuksen puuttumisella vieraissa. On sanomattakin selvää, että tutuilla kulmilla peli kulkee paremmin kuin vieraissa, mutta Burnleyn epätasaisuus on poikkeuksellista tasoa, jota on vaikea selittää johonkin tiettyyn asianhaaraan nojaten.
Turf Mooren kotitaika tulee kuitenkin pitämään seuran sarjassa. Eroa putoamisviivaan on jo 10 pistettä, eikä tasaiseen tahtiin pisteitä kotonaan napsinut joukkue ole kyykännyt sen pahemmin missään kohtaa kautta. Tuleville vuosille Dychen täytyisi kuitenkin keksiä jotain vieraspelaamisen suhteen.
Pitäytyykö Burnley brittipallossa myös tulevaisuudessa?
On mielenkiintoista nähdä lähteekö Dyche monipuolistamaan joukkueen pelaamista tulevaisuudessa. Esimerkiksi viime kauden Championship-voitto ja sitä myötä saavutettu nousu tulivat prikulleen samalla sapluunalla. Burnley ei siis pelaa kaunista jalkapalloa, vaan tehokasta ja kollektiivisesti eheää peliä, jossa jokainen Clarets-peluri tietää mitä kultakin vaaditaan.
Tavallaan Burnley on siis hieno esimerkki vanhasta englantilaisesta jalkapallosta, vaikka postmodernien jalkapalloajattelijoiden silmissä joukkue luultavasti näyttäytyy jonkinlaisena muinaisjäänteenä. Dychen pelkistetyn inhorealistinen pelitapa ja sillä pärjääminen ilmentävät Valioliigan omaleimaisuutta. Jokaisessa sarjassa on omat juttunsa, mutta englantilaiselle jalkapallolle leimallinen korkea tempo ja intensiteetti eivät ole kadonneet, vaikka sarja on ulkomaalaispelaajien ja -managerien mukana eurooppalaistunut.
Dychellä ja Burnleyllä riittää kuitenkin mietittävää tulevan suhteen. Tämän ja myös tulevan kauden tärkein tehtävä on säilyttää sarjapaikka, mutta pelkällä raastamisella ja pitkällä pallolla on vaikea nähdä pidemmän tähtäimen kehitystä. Muuntautumisessa on tietysti omat riskinsä, mutta Stoke on hyvä esimerkki siitä, kuinka ”äijäjoukkueesta” on pikkuhiljaa kuoriutunut modernia futista pelaava keskikastin joukkue.
Joka tapauksessa meneillään oleva sesonki on ollut Burnleyn osalta menestys, surkeasta vierassaldosta huolimatta. Claretsin menestys kertoo myös siitä, että jalkapalloa voi pelata menestyksekkäästi usealla eri tavalla, eivätkä kaikki idealistit luota pelkästään pelien kontrollointiin tähtäävään pelitapaan.
Ennen kaikkea Burnley on kuitenkin osoittanut, ettei kaiken tarvitse olla aina niin hohdokasta, kunhan vaan uskoo omaan tekemiseen ja kulttuuriin. Näin ollen rohkenen väittää, että viiden vuoden päästä Burnley on huomattavasti tukevammalla jalansialla, kuin esimerkiksi Watford, joka on valinnut pikavoittoja tavoittelevan tien.
Valioliigan mestaruustaisto käy kiivaana, katso ottelut Viasatin kanavilla sekä Viaplay-palvelussaKansikuva: Mike Hewitt/Getty Images