Faneille.com – Hieman erilainen urheilumedia.”Olemme urheilujournalismin edelläkävijä Suomessa.”
Näin todetaan Yleisradion joulukuussa 2015 julkaistussa Yle 2020: Suomalaisten keskellä -strategiassa ja nimenomaan Urheilun kohdalla. Edelläkävijyydestä voi olla montaa mieltä. Itse olen ainakin taipuvainen ajattelemaan, ettei Yle Urheilu ole edelläkävijä ainakaan journalismin saralla. Se on ehkä hieman ironisesti juuri urheilun yleisradio, vähän joka paikassa oleva media, ilman todellista erikoisosaamista. Ja heti kärkeen selvennettäköön, että artikkeli käsittelee nimenomaan Yle Urheilua, ei Yleisradiota yleisesti.
Urheilun erilainen mediakenttä
Alkuun lienee paikallaan erotella toimittaminen ja journalismi toisistaan. Toimittaminen on kirjaimellisesti asioiden toimittamista yleisöille. Journalismin miellän ainakin itse prosessoiduksi ja järjestetyksi tiedoksi, joka ei pelkästään representoi tapahtumia uutismaisesti, vaan purkaa tapahtumaa tai ilmiötä analyyttisesti ja kriittisesti.
Väitänkin mediakentän olevan urheilun osalta hieman erilainen. Verrattuna vaikkapa politiikkaan, on urheilu huomattavasti suoraviivaisempaa. Lähes kaikki siihen liittyvät elementit ovat kvantitatiivisesti mitattavissa, mikä tekee myös urheilun toimittamisesta helpompaa.
Alfredo Morelosin siirto HJK:sta Glasgow Rangersiin on faktinen tapahtuma, jonka taustalla on hyvän pelaajan siirto parempaan seuraan ja sarjaan. Faktisia tapahtumia on myös yhteiskunnan alueella, mutta tiedon paketointi uutiseksi vaatii usein asian kriittistä pohdiskelua. Donald Trump valittiin Yhdysvaltain 45. presidentiksi, mutta miksi näin kävi ja mitä asioita uutisen yhteydessä täytyy nostaa esiin? Uutisjournalismi kaipaa kriittisiä ja ammattitaitoisia journalisteja, jotka tekevät jatkuvia valintoja oleellisen informaation kanssa.
Mediakentän murros, siirtyminen deadline-ajasta online-aikaan ei ole kohdellut urheilujournalismia hyvin. Suomi-sivustojen tai Sportti.comin kaltaiset mediat ovat vallanneet alaa ainoana tavoitteenaan kerätä mahdollisimman paljon klikkauksia.
”Klikkihuorauksen” ansaintalogiikka on suoraviivainen, jutun arvon ollessa mitattavissa pelkästään klikkausten perusteella. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että toimittajien tärkein tehtävä on kaivaa uutisia – usein ulkomaisista medioista – ja ennen kaikkea keksiä vetävä otsikko.
Suomi-sivustoja ei tietenkään voi niiden toiminnasta moralisoida, vaikka sivustoilla ei ole journalismin kanssa mitään tekemistä. ”Barcelona-tähti paljasti uuden seuransa – yksi paikkansa parhaista” -tyyppiset otsikot, joiden perässä on 50 sanaa tekstiä, ovat helppoja ja nopeita tehdä – myös valitettavan tuottoisia. Uutisten aggregaattipalvelu Ampparit.comin klikkimääriä tutkaillessa huomaa kuinka tehokasta klikkien kalastelu on.
Tämän kaltaisten pitkien ja kriittisten urheilujuttujen kirjoittaminen on markkinatalouden näkökulmasta lähestulkoon järjetöntä. Lyhyiden ”pökäleiden” tuottaminen on nopeampaa, helpompaa ja niitä saatetaan monesti jopa lukea enemmän.
Tässä mielessä Yle Urheilun voi väittää palvelevan yleisöä. Lyhyitä ja kaupalliselle medialle ominaisia tietoiskuja tulee tämän tästä. Ylen lainsäädännöllinen tehtävä on: vahvistaa suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria tarjoamalla kaikille tietoa, sivistystä, oivalluksia ja elämyksiä. Urheilun kohdalla Ylen strategiassa todetaan sen pyrkivän kokoamaan kattavan urheilu- ja tulospalvelun intohimoisesti urheilua seuraaville.
Onkin sitten täysin toinen kysymys, mitä Yle Urheilulla on tekemistä varsinaisen urheilujournalismin kanssa. Pitkät haastattelut, ilmiöt, analyysit, näkökulmat tai mielipiteet loistavat poissaolollaan. Se mitä Yle Urheilu tarjoaa, on urheilu-uutisointi, joka ei sisällöiltään tai tyyliltään juurikaan eroa kaupallisesta mediasta.
Perustavanlaatuinen ongelma, minkä osa näkee, on se: miksi verovaroilla rahoitettu mediatalo toimii kaupallisen median tavoin? Ylellä pitäisi olla aito mahdollisuus tehdä laadukasta urheilujournalismia, mutta nykyjohto on nähdyn perusteella valinnut helpomman ja vetävämmän tien – lyhyitä ja suoraviivaisia uutisia. Linja on markkinat ja ihmisten tarpeet huomioiden täysin legitiimi, mutta se ei tarkoita etteikö sitä voisi kritisoida.
Shefki Kuqin luotsaaman Interin tuloksista on helppo uutisoida, mutta niiden analysointi vaatii ammattitaitoa. (AOP)
Oikean journalismin tekeminen on kuitenkin huomattavasti nykymallia haastavampaa ja työläämpää. Kysyntää pystytään kuitenkin luomaan ja tässä suhteessa Yle Urheilulla olisi tärkeä yhteiskunnallinen rooli. Sitä paitsi, yhtiön missioon on kirjattu sivistyksen tuottaminen.
Mikä on Ylen funktio?
Henkilökohtaisesti lukeudun Yleisradion kannattajiin ja mielestäni Ylen uutistuotannot ja journalismi ovat pääosin laadukasta, esimerkiksi Politiikan toimituksessa. Ja se on sitä, siitäkin huolimatta, että uutis- ja ajankohtaistoimitus on ollut myrskyn silmässä pääministeri Juha Sipilää koskeneen uutisoinnin myötä.
Valitettavasti samaa ei voi sanoa Yle Urheilusta.
Yle Urheilun listaamat vuoden 2016 kymmenen luetuinta urheilujuttua kuvastavat osuvasti Yle Urheilun ”journalistista” linjaa. Mukaan mahtui pari ”katso video” -juttua, muutamia muista medioista kopioituja haastatteluja, ”Paralympialaisten ME-ajalla olisi lyöty olympiavoittaja”, EM-futiksen opas ja ykkösenä ”Testaa lajisi”. Kaikki varsin lyhyitä ja helposti koostettavia juttuja, joilla ei ole juurikaan yhteyttä kriittiseen tai oivaltavaan journalismiin.
Pituus ei tietenkään määrittele journalismin laadukkuutta, mutta alle 500 sanaan on vaikea tehdä mitään kattavaa juttua, jossa näkökulma olisi perusteltu. Ylen tapauksessa he eivät kuitenkaan edes yritä tehdä syväluotaavia juttuja.
Yle 2020 -strategia onkin varsin hämmentävää luettavaa suhteessa Yleisradion tuottamaan urheilujournalismiin. Strategiassa listataan muun muassa seuraavanlaisia tavoitteita:
– Yle haastaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tarjoaa tietoa oman maailmankuvan rakentamiseen. Teemme journalismia, johon voi luottaa.
– Etsimme vastauksia ja herätämme keskustelua suomalaisille tärkeistä kysymyksistä. Ylen journalismi on luotettavaa ja riippumatonta.
Kahdeksan keskeisen kehittämistavoitteen ensimmäiseksi kohdaksi on nostettu laatu ennen määrää.
– Keskitymme laatuun ja uudistamme ilmaisu- ja kerrontatapoja. Luotettavan journalismin arvo kasvaa ja teemme enemmän syvempää analyysiä. Muissa sisällöissä korostamme merkityksellisyyttä ja pitkää käyttöikää. Lisäämme sujuvaa toimintaa ja ketteryyttä. Varmistamme sisällöille monimuotoiseen julkaisemiseen tarvittavat tekijänoikeudet. Avaamme arkistomme laajempaan käyttöön.
Urheilun toimittajat
Yle Urheilun pahin ongelma on se, että Ylessä ollaan tyydytty toimittamaan urheilua. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Yle Urheilun tarjontaan on päätynyt ”Katso video”-tyylisiä juttuja. Kirjallisen viestinnän tarjonta on rakenteeltaan ja laadultaan hyvin samankaltaista kuin kaupallisilla medioilla. Sen verran Ylen toimittamiselle täytyy kuitenkin antaa tunnustusta, että lajikirjo on huomattavasti kaupallisia medioita laajempi.
Tarkemmin Yle Urheilun nettisivuja selatessa huomaa, että samat toimittajat tuottavat jutut lajista kuin lajista. Sen sijaan, että Ylen urheilutoimittajien tärkeimmät ominaisuudet olisivat osaaminen tietystä lajista tai sarjasta tai kyky nähdä syvempiä kehityskulkuja ja rakenteita, on keskiössä kyvykkyys etsiä ja kirjoittaa lyhyitä uutisia, jotka on usein kopioitu joko muista medioista tai seurojen tiedotteista.
Esimerkiksi oman leipälajini Englannin Valioliigan uutisointia olen seurannut huvittuneena. Uutisia on poimittu Britannian epälaadukkaimpiin roskalehtiin kuuluvasta Daily Mailista ja ilman minkäänlaista problematisointia. Arsene Wengerin odotettu jatkosopimuskin tuli Ylen toimittajalle otsikon mukaan yllätyksenä.
Ylen viime elokuussa julkaisemat Valioliiga-ennakot olivat lähes surkuhupaisaa tasoa. Ylen toimittajan kirjoittamat ennakot olivat ensinnäkin suppeita, eikä niistä huokunut minkäänlaista asiantuntemusta. Kärkikuusikko taas oli ennakoitu Petri Pasasen toimesta ja kammottavan heikolla äidinkielellä.
Periaatteessa samat asiat olisi voinut havaita vierailemalla vaikkapa Transfermarkt-sivustolla, jossa ilmenee joukkueen kokoonpano ja siihen tulleet muutokset. Valioliiga-toimittajana ihmettelin ensinnäkin sitä, miten Yle edes kehtaa julkaista niin heikkotasoista sisältöä. Journalistisesta sisällöstä vastaavana toimittajana en ainakaan henkilökohtaisesti olisi ikimaailmassa julkaissut kyseisiä ennakoita.
Heikkotasoisen journalismin taustalla on luultavasti kaksi seikkaa: johdon linjaukset sekä substanssiosaamisen puute.
Yksittäisiä toimittajia on turha demonisoida, sillä Yle Urheilun suuntaviivat määritetään johdossa. Ylen tuottaman sisällön perusteella urheilupuolen päälliköt ovat tyytyneet kaupallisesta mediasta tuttuun liukuhihnauutisointiin. Tämän subjektiivisen havainnon voi tehdä pelkällä vierailulla Yle Urheilun nettisivuille.
Vuonna 2015 Yle Urheilun päälliköksi astunut Panu Pokkinen kuvaili pestistä kertoneessa tiedotteessa Yleä Suomen parhaimmaksi ja tärkeimmäksi urheilumediaksi, jonka tekeminen ja osaaminen on ylivertaista. Tämä näkyy Pokkisen mukaan laatuna jokaisella tasolla.
Viime syyskuussa Yle Urheilun sisällöntuotannosta vastaavana toimituspäällikkönä aloittanut Joose Palonen kertoi ambitiokseen tehdä laadukasta journalismia.
– Minua houkuttelevat mahdollisuudet tehdä mahdollisimman hyvää journalismia, luoda puheenaiheita ja elämyksiä ihmisille. Ylessä on niin kovan luokan ammattilaisia, että haluan oppia myös heiltä, Palonen kommentoi Ylen haastattelussa.
Samaisessa haastattelussa Palonen sanoo tulleensa työuran aikana entistä monipuolisemmaksi ja arvostavansa useita eri lajeja, joka on tietysti hieno asia, mutta tiivistää osittain Yle Urheilun ongelmat. Ylen toimittajat ovat urheilutoimittajia, eivät johonkin sarjaan tai lajiin erikoistuneita journalisteja. Tämänkin johtopäätöksen voi tehdä Ylen tuottaman sisällön perusteella.
Juuri substanssiosaamisen puute näkyy Ylessä karulla tavalla. Osittain tämä johtunee resursseista, mutta asiaa voisi korjata myös priorisoinnilla. Itsekin toki seuraan urheilua varsin laajasti, mutta voin kokemuksesta sanoa, että jos haluaa olla jonkin lajin tai sarjan asiantuntija, sulkee se muita väkisinkin ulkopuolelle. Perustiedot voi hankkia lukemalla, mutta asiantuntijaksi oppii pelejä tai kilpailuja katsomalla.
Saako veronmaksaja vastinetta?
Yle Urheilua ei tietenkään voi arvioida pelkän kirjallisen viestinnän perusteella, sillä yhtiö panostaa laajalti tapahtumiin ja produktioihin, mistä Yle toki ansaitsee kiitosta. Panostus audiovisuaaliseen puoleen ei kuitenkaan tee Ylestä urheilujournalismin edelläkävijää, mitä se väittää itse olevansa.
Helsingin Sanomien laajalti tunnettu politiikan toimittaja Saska Saarikoski kirjoitti kesäkuussa varsin osuvan artikkelin toimittajien vaikeasta suhteesta esimiehiin. Saarikoski nosti juttunsa kärkeen luonnollisesti Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen, joka on ollut myrskyn silmässä aina marraskuusta saakka.
Sen tarkemmin Saarikosken artikkeliin menemättä, nousee jutun lopusta yksi merkittävä pointti:
– Ylessä klikkihihnan pyörittämiseen on erityisen vähän syytä, koska yhtiön ei tarvitse olla kaikista tehokkain ja tuottavin, vaan sillä olisi varaa pyrkiä olemaan omaperäisin ja moniäänisin media, Saarikoski kirjoittaa.
Näin ollen kysynkin, miten tämä näkyy Yle Urheilussa? Mitä omaperäistä lähinnä mainstream -urheilu-uutisointiin keskittyvässä Ylessä on? Moniääninen Yle Urheilu toki on jos vertaa kaupallisiin medioihin, mutta pintaraapaisut sieltä täältä eivät tee siitä missään määrin omaperäistä.
Keskiviikko 28.6.2017, kello 12.25 tein empiirisen testin. Pistin kellon käyntiin ja otin aikaa siitä hetkestä kun siirryin Yle Urheilun sivulle ja pysäytin kellon, kun löysin ensimmäiset kaksi toimittajan tuottamaa journalistista juttua, jotka eivät ole uutisia tai lyhyitä haastatteluita.
Viisi minuuttia, 30 sekuntia. Ensimmäinen juttu löytyi vajaan kahden minuutin kohdalla. Juttujen päiväykset ovat 25.6. ja 11.6. Jälkimmäisenä löytynyt juttu käsittelee Huuhkajien otteita Ukrainaa vastaan pelatussa karsintaottelussa ja on pituudeltaan 127 sanaa. Ja tämä on nyt se Pokkisen mainostama ylivertaisen osaamisen omaava media.
Kysymys siitä saako veronmaksaja rahoilleen vastinetta on tietysti henkilökohtainen. Riippuu siis siitä, mitä julkisilla varoilla rahoitetulta medialta odottaa.
Kiitosta Yle ansaitsee ehdottomasti pienempien lajien nostamisesta esiin. Esimerkiksi kotimaisten palloilusarjojen pääsy valtakunnan televisioon on ensiarvoisen tärkeää lajien näkyvyyden ja sitä kautta kehittymisen kannalta. Muutenkin Ylen audiovisuaalisen puolen tuottama lajikirjo on kansalaisen näkökulmasta mukavan laaja. Valioliigat, NHL:t ja muut isot sarjat liikkuvat kustannuksiltaan niin tähtitieteellisissä summissa, että olisi utopistista edes toivoa Ylen näyttävän näitä sarjoja. Hiihtolajit, yleisurheilu ja muut lajit ovat kuitenkin hyvin esillä.
Yleisurheilulla on vahva asema Ylen tuotannoissa ja siitä yhtiö ansaitsee kiitosta. (AOP)
En siis halua kyseenalaistaa Ylen asemaa, vaan kritisoida sitä, miten yhtiö käyttää resurssejaan urheilun osalta.
Omasta subjektiivisesta näkökulmasta tuntuu, että veroeurojani osittain haaskataan Yle Urheilun osalta. Mainosrahasta vapaalla medialla olisi mahdollisuus tehdä oikeasti kriittistä ja laadukasta journalismia ilman klikkauspaineita. Yle Urheilun toimittamista ei kuitenkaan voi kuvailla laadukkaaksi, saati kriittiseksi. Yle ei tunnu edes kykenevän tarttumaan erinäisiin mielenkiintoisiin ilmiöihin, vaan kulkee käytännössä täysin valtavirran mukana.
Kansalaisia kiinnostavan sisällön tuottaminen on toki tärkeää, mutta Ylen omaan missioon on myös kirjattu sen sivistävä tehtävä. Sivistäminen on käsitteenä moninainen, mutta yleensä sitä toteuttavat analyyttiset jutut, jotka pohtivat ilmiöiden syitä ja seurauksia. Kuka vaan voi kirjoittaa Portugalin voittaneen viime kesänä EM-kultaa, mutta analysoida miksi Portugali voitti, vaatii ammattitaitoa ja se on sitä oikeasti sivistävää sisältöä.
Näin ollen ihmettelen syvästi sitä, miten Yle Urheilun johto on tyytynyt nykyiseen linjaan?
On tietysti täysin legitiimiä olla tyytyväinen Yle Urheilun nykylinjaan urheilua toimittavana mediana. Ottaen kuitenkin huomioon maamme yleisen urheilujournalismin tason, toivoisin, että verovaroin tuettu media tuottaisi oikeaa urheilujournalismia.
Heitto, jonka mukaan mediassa on toimittajia ja urheilutoimittajia ei valitettavasti ole pelkkää ivallista haihattelua. Ei tarvi kuin tarkastella Ylen eri toimitusten tuottamia sisältöjä huomatakseen tämän väitteen paikkansapitävyyden.
Mitä siis Yle Urheilulta toivoisin? Osaavia ja ammattitaitoisia urheilujournalisteja, joilta löytyisi erikoisosaamista ja jonka avulla he kykenisivät tuottamaan lukijalle näkökulmia ja puheenaiheita, kuten Yle 2020 Strategiassa on linjattu.
Jos Yle ei kuitenkaan halua hypätä muiden medioiden varpaille, voisi se jättää nykyisen kaltaisen toimittamisen kokonaan ja keskittää resurssit audiovisuaaliseen-tuotantoon. Näin veronmaksaja saisi rahoilleen huomattavasti parempaa vastinetta.
Lopuksi on hyvä palata julkisin varoin rahoitetun median perimmäiseen funktioon. Kuten Yle 2020 linjaa, on yhtiöllä tärkeä tehtävä riippumattomana tiedon tuottajana ja vaikka riippumattomuus on kokenut kolauksia, ei Ylen roolia voi väheksyä, varsinkaan ”faktojen jälkeisenä aikana”.
Yleisradion asemaa puolustaneet ovat perustelleet julkisen mediayhtiön olemassaolon tärkeyttä tasa-arvoistavana mediana, joka on saatavilla paikasta riippumatta. Ylen puolustajat nostavat esiin tärkeän pointin: kaupallinen media tekee sellaista journalismia, joka myy ja näin ollen ”epäseksikkäämmät” aiheet jäävät sivuun. Yleisradiolla on näin ollen tärkeä tehtävä nostaa erilaisia ääniä esille.
Kysyn jälleen, miten Yle Urheilun journalismi poikkeaa tässä suhteessa kaupallisesta mediasta? Mitä journalistista sisältöä Yle Urheilu tuottaa, jota kaupalliset mediat eivät? Ihmettelen itseasiassa suuresti miksi Yle on ylipäänsä lähtenyt toimittamaan urheilu-uutisia, joita lähinnä ”klikkihuoraukseen” keskittynyt suomalainen”urheilujournalismi” edustaa noin 95-prosenttisesti.
Oma perusteltu mielipiteeni on se, että nykyisellä mallilla toimiva Yle Urheilu on verovarojen haaskausta. Yle Urheilulla olisi mahdollisuus tehdä kipeästi kaivattua laadukasta urheilujournalismia. Strategiassa painotetaan tv-produktioita, mutta siinä linjatut tavoitteet laadusta ennen määrää tai pohditun ja syventävän tiedon tarjoamisesta eivät Yle Urheilun osalta toteudu.
Tällä hetkellä tuntuu, että Yle Urheilu yrittää olla vähän joka paikassa. Esimeriksi aiemmin mainitut Valioliiga-ennakot herättivät itseni ihmettelemään, perustavanlaatuista kysymystä: kannattaako heikkotasoista ja sinnepäin hutaista sisältöä edes tuottaa? Kannattaisiko ennemmin priorisoida tiettyihin asioihin ja tehdä ne kunnolla, kuin tehdä kaikkea vähän sinnepäin.
Vähemmän Valioliigaa tuntevan yleistoimittajan on vaikea tarjota lukijalle minkäänlaista lisäarvoa jos hänellä ei ole asiantuntemusta eikä aikaa tehdä kunnollista kausiennakkoa. Jos Yle ei halua palkata esimerkiksi Valioliigaan erikoistuneita toimittajia, kannattaisiko heidän harkita ostavansa kunnollisia ja brittifutisjuttuja oikealta asiantuntijalta, sen sijaan, että joku ”yleishessu” kääntää brittimedian uutisia suomeksi ja lopputulemana on 100-sanan pökäle, joka eroaa Iltalehden vastaavasta ainoastaan hitusen vähemmän raflaavan otsikon perusteella.
En muutenkaan ymmärrä miksi Yle ei pyri toimimaan enemmän synkassa kaupallisen median kanssa. Onko Ylen järkevää käyttää resursseja esimerkiksi jalkapallon siirtohuhujen uutisointiin, kun kaupallinen media rummuttaa samoista aiheista? Mielestäni Yle voisi jättää toimittamisen kaupalliselle medialle ja keskittää voimansa laadukkaaseen urheilujournalismiin, mille olisi ehdottomasti tilausta.
Kauneus on kuitenkin katsojan silmässä ja oman subjektiivisen tulkintani mukaan Yle Urheilu ei toteuta sille asetettua tehtävää. Sen takia kirjoitin tämän artikkelin ja toivoisin sen avaavan keskustelua Ylen funktiosta. Yleisradiota kannatan, mutta se ei saa olla itseisarvo.
Loppu viimein olennainen kysymys muotoutuu seuraavasti: Oletko sinä, veronmaksaja tyytyväinen Yle Urheilun tuottamaan sisältöön? Siihen jokaisen täytyy vastata itse.
Kansikuva: All Over Press