Pahoitteluni, ettei sunnuntaina tullut otteluraporttia. Tämä johtui siitä, ettei minulla ollut mitään sanottavaa. Huomasin tuijottavani tyhjää sivua, eikä mitään tullut ulos. Peliä täytyi mutustella yön yli, ja katsoa mitä seuraavana päivänä tulisi paperille.
Ansaittu tappio
Sunnuntaina pelattiin Jokereiden ja Ufan välillä kiekko-ottelu, josta ei jälkipolville hirveästi jäänyt kerrottavaa. Ensimmäisessä erässä Ufa luisteli ensimmäisen erän jälkimmäisellä puoliskolla Jokerit kumoon ja taululla oli erän päätyttyä 0-2 lukemat. Kotijoukkue tuli toiseen erään kovalla intensiteetillä ja kukas muukaan kuin LOKOMO-ketju iski 96 sekunnin pelin jälkeen kavennuksen. Ote säilyi isännillä, mutta Daine Toddin hyökkäyskolmikon (kyllä, hyökkäys) mylläystä ja maaliviivaa lähemmäksi ei päästy.
Painostuksen aikana vierailta jäi viheltämättä kaksi jäähyä, ja kuten arvata saattaa, hetken päästä isäntien Ossi Väänänen ja Atte Ohtamaa passitettiin minuutin sisään jäähyille. Ohtamaan jäähy oli paikallaan, mutta Väänäsen laitataklausjäähy oli vähintäänkin kyseenalainen. Seuranneen ylivoiman ja siitä jatkuneen painostuksen aikana Ufan suomalaispakki Ilkka Heikkinen ratkaisi pelin kahdella maalillaan.
Kolmannessa erässä Jokerit sai otetta, mutta Jere Sallisen epäonnistuttua rankkarissaan jäi Steve Mosesin ajassa 58.28 tekemä kavennusmaali laihaksi lohduksi. Pelin yleisen kuvan ja isäntien peli-ilmeen huomioiden Ufa otti ansaitun voiton Ilmalasta.
– Kolmas erä vähän lässähti, en tiedä pelattiinko tosissaan enää, se oli vähän huonoa meiltä, kommentoi ottelun jälkeen Ufa-sankari Heikkinen.
Jokereiden loppukirille löytyi siis selitys. Päällimmäisenä mieleen jäi taas sama vanha virsi viimeisten kuuden ottelun ajalta: joukkue on liikaa LOKOMO:n varassa.
Mosesin loiston taustalla tummat varjot
Olen nyt seurannut Jokereiden pelejä erittäin läheltä vajaat kaksi kuukautta. Olen nähnyt kaikki ottelut ja matkustanut joukkueen mukana vierasreissuilla. Sen perusteella voin sanoa, että joukkueesta huokuu hyvä henki, valmentaja Erkka Westerlundin kommentit joukkueen rakentamisen onnistumisesta eivät ole turhia. Mutta kuinka pitkälle hyvällä joukkuehengellä ja toimivalla kokonaisuudella päästään sarjassa, jossa lähes poikkeuksetta Jokereiden vastustajien ykkös- ja kakkosketjut, joskus jopa kolmosketjutkin pärjäävät vertailussa helsinkiläisten parasta ketjua (Linus Omark-Petr Koukal-Steve Moses) vastaan?
Alkukaudella Jokereiden ykköskenttä Juhamatti Aaltonen-Niko Kapanen-Niklas Hagman keräsi pisteitä, lähinnä Hagmanin uskomattoman maalivireen takia. Tuntui, että ihan sama missä ja miten mies kiekkoon koski, lopputulos oli aina sama: pikkumusta vastustajan verkossa. Hagman on kuitenkin sivussa 6-8 viikkoa, ja kestää aikansa ennen kuin hän pääsee täyteen pelikuntoon. Pikku-Hakin poissaollessa kaksikko Aaltonen-Kapanen on ollut tehoton. Aaltonen on vetänyt viisi peliä kiikareilla, Kapanen kuusi – anteeksiantamattoman vähän ykköskentässä ja ylivoimassa pelaaville pelaajille.
Missä olisi Jokerit tällä hetkellä ilman huippuvireistä Mosesia? Ykkösvitjan hakiessa toimivaa kokoonpanoaan Moses on ottanut yksin Jokerit harteilleen. Kuuteen peliin on syntynyt tehot 8+6. Omark ja Koukal ovat keränneet myös hyvin pisteitä, mutta pitkälti Mosesin ansiosta. Seuratkaapa huviksenne yhden pelin ajan Koukalin kentän peliä. Kiinnittäkää huomio siihen, kuka kolmikosta tuo useinmiten kiekon hyökkäysaluuelle ja kuka joko antaa ratkaisevan syötön tai viimeistelee itse pelin.
En halua edes ajatella, miten käy Jokereiden maalinteolle, jos Moses loukkaantuu. Hagman ja Moses ovat tehneet kahteen pekkaan hieman yli 35 % Jokereiden koko kauden maalisaldosta. Kuka ottaisi maalintekijän viitan harteilleen? Se on aivan sama, miten hyvin joukkue pelaa, miten hyvin paketti pysyy tiiviinä molempiin suuntiin, jos ei onnistuta luomaan paikkoja tai iskemään paikoista maaleja.
Karu totuus on, että vaikka joukkue on täynnä leveyttä, puuttuu siltä maalintekijät.
Missä mennään, Juhamatti Aaltonen?
Onko Aaltonen sittenkään maalintekijä?
Kun runkosarjaa on pelattu tasan kolmannes (20 ottelua), Aaltonen on iskenyt neljä maalia. Tasaisen tahdin kaavalla laskettuna runkosarjan lopussa Juhis olisi iskenyt 12 maalia. Kaksitoista. Siis saman verran, mitä Hagman iski 11 ensimmäisessä pelissään.
Jos katsotaan Aaltosen viimeisten kausien tilastoja, ei mies ole samanlainen maalintekijä, kuin minä häntä on totuttu pitämään. Kaudella 2009-10 hän viimeisteli Lahden Pelicansille 28 runkosarjamaalia, KHL:ssä Magnitogorskin riveissä tuli kaksi yli 20 maalin kautta putkeen, mutta sen jälkeen tahti on hiipunut: Röglessä 12 maalia, Kärpissä viime kaudella 12 maalia. Tosin, ottelumäärät olivat alempia kahdella edelliskaudella, mutta ehkä Aaltonen ei ole se maalintekijä, jona häntä pidetään.
Kun katsoo Aaltosen peliä, on se hetkittäin ihailtavaa. Kärppien junnukoulun kasvatti pystyy pitämään kiekkoa hyökkäysalueella lähes miten haluaa, pelisilmä on kohdillaan ja kädetkin ovat pehmeät; lätty tipahtaa lapaan. Mistä sitten kiikastaa? Hagmanin puolikuntoisena pelaamat viimeiset ottelut veivät Jokereiden ykköseltä maalivaarallisuuden. Ja nyt kun Hagman on poissa, ei Jokereilla ole mitat täyttävää maalineduspelaajaa tai sniperia, joka pystyisi hyödyntämään Aaltosen oivallukset ja kiekonhallintataidon. Suoraviivaisen maalintekijätyypin puuttuminen aiheuttaa nyt sen, että iian usein hyökkäykset päättyvät kiekonmenetyksiin taiturin kurvattua vielä yhden pelaajan ohi, vielä kerran laitaan tai maalin taakse.
Mitä pitäisi tehdä? Suoraviivaisuutta peliin. Hagmanin ja pienestä loukkaantumisesta kärsivän Tommi Huhtalan poissaollessa Jokerit ei menetä mitään, jos he heittävät Johan Harjun Kapasen ja Aaltosen laidalle. Kapanen hoitaa kyllä tonttinsa molempiin suuntiin ja tasapainottaa peliä, joten tuskin kokeilu omissakaan kostautuisi. Aaltosella on hyvä laukaus, ja hän ei ole ujostellut laukoa tälläkään kaudella: 57 laukauksellaan mies on Jokereiden toiseksi ahkerin laukoja. Onnistumisprosentti 7 on kuitenkin turkaisen alhainen. Kun Harjun kokoinen mies ajaa maalille tekemään maskia ja iskemään irtokiekot sisään (sitä samaa, mitä Hakki teki), vääjäämättä myös Aaltoselle tulee jossain vaiheessa onnistumisia. Ja Aaltonen on mielialapelaaja, sanokaa mitä sanotte. Hän haluaa tehdä pisteitä, niin kuin jokaisen hyökkääjän kuuluukin haluta. Juuri nyt Jokerit tarvitsee Aaltoselta onnistumisia, jotta miehen itseluottamus ja sitä kautta pistesarake saadaan näyttämään positiivisia lukemia.
Haastava kaksiviikkoinen edessä
Jokerit pelaa tiistaina Omskia vastaan ja huilaa loppuviikon. Sunnuntaina joukkue matkustaa Moskovaan, jossa se kohtaa maanantaina Vitjaz Podolskin. Siitä matka jatkuu vahvan kotijoukkueen, Lokomotiv Jaroslavlin, vieraaksi. Vitjazillehan Jokerit hävisi kotonaan maalein 3-4, lähinnä surkean alivoimapelin takia, ja Lokomotiv puolestaan kaatui ehjän suorituksen päätteeksi 3-2.
Näissä peleissä Jokerit saa hyvän tasonmittauksen, sillä molemmat joukkueet ovat selkeästi piristyneet. Lokolla on alla kolme peräkkäistä voittoa, Podolsk puolestaan komeilee liigan kuntopuntarin neljännellä sijalla: viidestä pelistä on mukaan tarttunut 12 pistettä.
Lokomotiv-ottelun jälkeen matka jatkuu Sotšiin, ja neljän ottelun vieraskiertue päättyy idän huippujengin Dynamo Moskovan kohtaamiseen sunnuntaina 2.11. Jos peli ei kulje, ja takkiin tulee tärkeissä avausmatseissa Moskovassa ja Jaroslavlissa, mitataan joukkueen henkistä kovuutta ensimmäistä kertaa tällä kaudella.
Ja sitten nähdään, miten vahva joukkue Jokerit on. Taipuuko, vaan ei katkea? Vai eikö edes taivu, vaan jatkaa porskuttamistaan? Alamme lähestyä runkosarjassa niitä hetkiä, kun jyvät alkavat erottua akanoista. Näemme, mitkä joukkueet pystyvät runkosarjan tärkeällä keskikolmanneksella ottamaan rutiinisuorituksilla ja huonoillakin peleillä pisteitä.
Karlsson, Helenius, Karlsson…
Oman mausteensa alkavalle kaksikymppiselle (runkosarjan keskikolmannekselle) tuo Jokereiden maalivahtipeluutus. Mielestäni Henrik Karlsson on noussut joukkueen ykkösvahdiksi, ja ruotsalainen on otteissaan tasaisempi kuin Riku Helenius on ollut tähän asti.
Totta kai joukkue tarvitsee kaksi hyvää maalivahtia, jotta pitkän kauden aikana vältytään ylipeluutukselta, mutta selkeä ykkösveska olisi hyvä olla olemassa. Kumpikaan Jokereiden maalivahdeista ei ole tällä hetkellä niin hyvä tai vahva henkisesti, että pystyisi huippuiltaan kerta toisensa jälkeen, jos askiin hypätään kylmiltään, lähes vuorotellen. Pelejä katsoessani kummastakin pelaajasta ollaan saatu paras irti silloin, kun alla on jo yksi tai kaksi starttia.
Olisi jännä nähdä, miten peluutus toimisi, jos syksli vaihdettaisiin vaikkapa kolmeen otteluun. Tai sitten lyötäisiin ykkösveskan rooli jommalle kummalle, ja katsotaan mihin rahkeet riittävät.
Tiistaina Jokerit kohtaa Omskin. Huolimatta Raimo Summasen suojattien ailahtelevista otteista, kyseessä on ehdottomasti KHL:n huippujoukkue, jonka kaatamiseen Jokerit tarvitsevat sekä viisikkopelaamista että tehoja hyökkäyspäässä, mutta ennen kaikkea vahvaa maalivahtipeliä. Liputan ruotsalaisuuden puolesta, heja Sverige, heja Karlsson.