Kuluneella viikolla saatiin nauttia kevään kenties naurettavimmasta kohusta. U16-maajoukkueen Ruben Rafkin räjäytti twitterin kommentillaan. Nuori puolustaja antoi ymmärtää, että maajoukkuetaival on ohi, koska hän on valinnut pelata Pohjois-Amerikassa kotimaan sijaan. Tästä innostuneena useat enemmän tai vähemmän meritoituneet kiekkomiehet ja varainkeruumiehet purkivat järkytystään Jääkiekkoliiton päätöksestä. Päitä vaadittiin vadille ja pian. Totuus oli kuitenkin tarua tylsempiä. Nuoria pelaajia ei vain haluttu lennättää kesken pelikauden Pohjois-Amerikasta Eurooppaan. Koko keskustelussa unohtui kuitenkin tärkein pointti. Miksi niin moni nuori valitsee Pohjois-Amerikan kotimaan sijasta? Mitkä syyt vievät pelaajia vuosi vuodelta enemmän rapakon taakse?
Kasvava trendi
Vielä muutama vuosi sitten Pohjois-Amerikan juniorisarjoissa pelaava suomalainen oli harvinaisuus. Alle 20-ja 18-vuotiaiden maajoukkueet koostuivat lähinnä kotimaassa pelaavista. Näillä pelaajilla oli jo lähes selkärangassa Meidän pelin pääperiaatteet. Tilaa tehtiin ja täytettiin samalla tavalla, ja ketjukavereiden yhteistyö tuntui saumattomalta. Tänä vuonna iso osa alle 20-ja 18-vuotiaiden maajoukkueiden rungoista matkasi kisoihin Pohjois-Amerikan seurajoukkueistaan. Tämä näyttää olevan trendi usealle seuraavalle vuodelle.
Mutta miksi niin moni pelaaja valitsee Pohjois-Amerikan? Syyt ovat varsin yksinkertaiset eikä tarvitse olla edes jääkiekon lajiniilo ymmärtääkseen niitä. Otetaanpa esimerkki vaikkapa Helsingistä. Koko junioriuransa Jokereissa pelannut lahjakkuus on selvinnyt Pohjola-leiritä ensimmäiseen maajoukkueeseen. C-junioreissa U16-maajoukkueen kanssa hän pääsee pelaamaan ensimmäisiä kansainvälisiä pelejä. Lukioon mennessä eteen tulee valinta: pelipaikka Pohjois-Amerikassa tai jatko kotimaassa. Pelaaja valitsee esimerkiksi Swift Current Broncosin oman jäähallin ja seuran väreillä maalatun pukukopin ja punttisalin tai Pirkkolan homeisen jäähallin pakkasasteisen hikipajan väliltä. Molemmissa seuroissa on ammattivalmentaja varustettuna kokemuksella. Toinen tarjoaa kuitenkin seikkailun, hulppeat olosuhteet ja unelman NHL:stä.
Saman esimerkin voi löytää lähes jokaisesta suomalaisesta kiekkokaupungista. 1980-luvulla rakennettu homehtuva kolossi, josta löytyy punttisali ja painot vuodelta 1978. Mikä saisi nuoren jäämään, kun Amerikassa luvataan pelipaikkaa NHL scouttien silmien alle. Tähän kun lisätään nuorten lahjakkuuksien, kuten Vili Saarijärven, Julius Hongan tai Eeli Tolvasen erittäin rohkaisevat esimerkit, niin mikä estäisi.
Samaan aikaan nuorten SM-sarjat kevenevät jo sarjasysteemin vuoksi. A-junioreissa pelaa 16 joukkuetta. Peli on usein löysää ja liigauraa kyttäävät valmentajat asettelevat toinen toistaan vaativampia keskialueen trappeja kun oma kokoonpano ei riitä hyökkäävään pelitapaan. Trapissa seisomisen sijaan olisi tarjolla pystysuunnan luomukiekkoa kovalla tunteella.
Moni nuorisomaajoukkueen pelaaja valitsee nykyään Pohjois-Amerikan kotimaan sijaan.
Mikä ongelma?
Miksi asiasta sitten pitäisi keskustella? Eikö ole aivan loistavaa, että yhä suuremmalla joukolla suomalaisia on mahdollisuus pelata jääkiekon emämaassa maailman kenties kovinta juniorisarjaa? Kanada on ylivoimainen NHL pelaajien tuottaja. Yhdysvallat kehittää omaa juniorituotantoaan tasaisen tappavalla tahdilla. Tähän vielä lisäksi mahdollisuus näyttää taitojaan yliopistojen scouteille, jos unelma NHL:stä ei urkene vielä 18-vuotiaana. Mikä ihme siis on, kun kiekkopiireissä asiaa on kierrelty kuin kissa kuumaa puuroa ja pari vuotta. Ruotsissa yritettiin estää lähtö maajoukkuepannalla. Suomessa ollaan kokeiluasteella ja ajatuksen onnistuttua ei olisi ihme, jos sitä laajennettaisiin.
Ensimmäinen haaste on varsin pintapuolinen. Jääkiekkoliiton ylpeys eli maajoukkue antaa suunnatonta etua arvokisoihin lähdettäessä. Suomi on perinteisesti pohjannut menestyksensä yhteispeliin ja taktiikkaan. Maajoukkueet pohjaavat pelinsä nopeaan Meidän pelin tulkintaan. Tämän pelitavan oppiminen vaatii yhteisiä harjoituskertoja suuren määrän. Jos joukkue kokoontuu vasta kisapaikalla, ei yhteisiä harjoituskertoja tule läheskään yhtä paljon, jos joukkue koottaisiin kotimaassa. Alle 20-ja 18-vuotiaiden maajoukkueista on menestyksen myötä tullut erittäin suosittuja ja samalla jokseenkin tärkeitäkin Jääkiekkoliitolle. On siis ymmärrettävää, jos huoli kisamenestyksestä painaa Veturitiellä.
Toinen ja kenties tärkeämpi huoli on pelaajien kehitys. Pohjois-Amerikan hulppeat puitteet eivät aina tarjoa sitä mitä nuori pelaaja kaipaa. Pohjois-Amerikan juniorijoukkueet ovat pääasiassa ammattilaisorganisaatiota joilla on myös taloudellinen tulosvastuu. Heikot peliesitykset eivät usein paranna seuran mahdollisuuksia menestyä taloudellisesti. Taistelu voitoista ja peliajasta on siis kovaa. Tässä suomalaisen yhteiskunnan lempeyteen tottunut koulupoika saattaa huomata olevansa tuhansien kilometrien päässä kotoa kuluttamassa penkkiä. Osa ei kykene käsittelemään haasteita ja hukkaa mahdollisuuksia toisensa perään. Peli ei myöskään vastaa aina ihanteita. On syy miksi niin moni huippulahjakkuus on ponnistanut kotimaan kaukaloista viime vuosina. Kotimaan jääkiekko on lähes poikkeuksetta perustunut Jukka Rautakorven ja Jääkiekkoliiton luomaan Meidän peli systeemiin. Pelaajat ovat siis nuoresta pitäen pelanneet peliä missä hyökkäysnopeus yhdistyy taitoon ja pelin lukemiseen. Onko jokaisessa Pohjois-Amerikan kolkassa tarjolla samaa visiota? Tarinat rock em´sock em´-jääkiekon kuolemasta ovat hyvin liioiteltuja. Pelin rakenne on vielä varsin hajanaista ja harvinaista isossa osassa jääkiekon emämaita. Vanhat perinteet elävät. On siis lähes arpapeliä tai tuuria, että nuori suomalainen löytää oikeasti sellaisen organisaation missä kykenee kehittymään vuosi vuodelta. Tämä riski lahjakkuuksien kohdalla huolettaa niitä jotka elättävät huolta kotimaan jääkiekon kehityksestä.
Kysymys Pohjois-Amerikkaan lähtemisen trendistä on hyvin haastava. Osalle se toimii ja osalle ei. Tämä elämän lainalaisuus pärjäämisestä on varsin luonnollinen, mutta onko pienellä maalla oikeasti varaa pelata riskillä päälajinsa tulevaisuutta? Oikeaa vastausta ei varmasti ole. Parasta kuitenkin olisi, että asiaan puututtaisiin päättävissäkin elimissä. Kotimaan tason parannus olisi kaikkien kannalta paras ratkaisu. Tämä kuitenkin on vielä hyvin kaukana realismista. Maajoukkuepannat ja kovat linjaukset saattavat vielä edeltää kehittävää ja parempaa pyrkivää vastausta ongelmaan.
Kansikuva: Dennis Pajot/Getty Images