Suomen jääkiekkomaajoukkue on aloittanut MM-kisat kahdella voitolla ja yhdellä tappiolla. Kelvollisen tuloksen takaa loistavat ongelmat, jotka voivat koitua liian isoiksi jatkopelejä ajatellen.
Heikon Yhdysvallat-ottelun jälkeen Suomi skarppasi ja voitti Tanskan sekä Norjan selvin lukemin – kuten pitikin – mutta Leijonien pelin pitää parantua roimasti ennen pudotuspelejä. Suomen joukkueesta on löytynyt kahdessa viime ottelussa useampia ratkaisijoita ja Suomen puolustus- sekä maalivahtipeli näyttävät loistavalta, mutta menestykseen vaaditaan paljon muutakin.
Kuin monesti ennenkin, Leijonien maalintekopeli on ollut keskinkertaista: pikkumaita vastaan tehoja on tullut, mutta millä tavalla? Onko Suomi pystynyt vakuuttamaan hyökkäyspelillään maaleista huolimatta? Onko Suomen joukkueessa ollut ylivertaisia hyökkääjiä, jotka olisivat osoittaneet olevansa kisojen parhaimmistoa?
Ei ja ei.
Leijonien paras kentällinen on ollut Aleksander Barkovin johtama kolmikko, jossa laidoilla pelaavat Jussi Jokinen ja Joonas Donskoi. Tämä kolmikko on luonut kahdessa viime otteluissa hyvin paikkoja ja tehnyt maalejakin. Totta puhuen yksikään Suomen muista kolmikoista ei ole ollut vaarallinen – edes Norjaa tai Tanskaa vastaan.
Tämä onkin Leijonien ongelma: Pekka Rinteen unelmaotteilla ja joukkueen tiiviillä puolustusalueen pelillä Suomi voi mennä tiettyyn pisteeseen asti, mutta ilman vaarallista hyökkäystä noutaja tulee varhaisessa vaiheessa. Mikäli Suomi häviää Venäjällä ja voittaa loput lohko-ottelunsa, on Leijonien todennäköinen lohkosijoitus kolmas. Tällöin pudotuspeleissä vastaan asettuisi todennäköisesti Ruotsi tai Tshekki. Nykyisen kaltaisella Leijona-pelillä on hankala nähdä Suomen voittavan yhtäkään isoa kiekkomaata, sillä Kari Jalosen luotsaama ryhmä näyttää suorastaan surkealta muiden isojen maiden rinnalla.
Palapeli uusiksi
Jalosen on alettava miettiä Suomen kentällisiä uusiksi, sillä yhdellä toimivalla kolmikolla ei mennä kuuhun asti. Eikä Barkovin kenttä ole edes ollut dominoiva, vaan kohtalaisen hyvä.
Ensimmäinen ja suurin ongelma on Petri Kontiolan ykköskenttä, joka ei ole vakuuttanut yhtään. Kontiolan pelisilmä on tallessa, mutta kaikki muut ominaisuudet ovat kaukana miehen parhaista vuosista. Juhamatti Aaltonen on hakenut hanakasti maaleja, mutta hänen itseluottamuksensa on totaalisen hukassa. Eikä Tuomo Ruutukaan ole enää sama pelimies kuin pari vuotta sitten. Tämä kolmikko on syytä erottaa saman tien, sillä pelkällä potentiaalilla ei voi enää ratsastaa ketjuhierarkian kärjessä.
Ainut keino luoda useampi vaarallinen kenttä on muuttaa Barkovin kolmikkoa: Sasha ja Jokinen voivat jatkossakin pelata vierekkäin, mutta Donskoin siirtäminen toiseen kenttään voisi tehdä ison muutoksen. Donskoi ei tarvitse NHL-pelaajia vierelleen ollakseen hyvä, sillä hänen pelinsä perustuu omaan henkilökohtaiseen taitoon.
Ensinnäkin Aaltosen surffailuun pitäisi saada uudenlaista potkua ja hänen paikkansa voisi olla Donskoin tilalla Barkovin vieressä. Sasha saisi vierelleen nopean ja taidokkaan pelaajan, joka pystyy pitämään kiekkoa. Näin Aaltosesta voisi saada paljon enemmän irti kuin nykyisessä kolmikossaan.
Entä mikä olisi Donskoin uusi paikka? Joonas Kemppainen on osoittanut olevansa Leijonien parhaimmistoa, joten hänen roolinsa pitäisi kasvaa. Donskoi-Kemppainen-akseli toimi Kärpissä, joten miksei se toimisi MM-jäilläkin? Kyseessä on kaksi tulikuumaa pelaajaa, joiden itseluottamus hipoo pilviä. Kaksikon rinnalle sopisi Leo Komarov, joka toisi nopeutta ja fyysisyyttä heidän rinnalleen.
Tässä voisi olla Suomella kaksi tehokasta hyökkäyskentällistä ja alemmissa kentissä ei paljoa muutoksia tarvita. He puolustavat, taklaavat ja iskevät joskus maalejakin.
Ylivoimaan muutoksia
Leijonat ei iskenyt kahteen ensimmäiseen otteluun yhtäkään ylivoimamaalia, mutta kolmannessa ottelussa Suomi ratkaisi ottelun nimenomaan ylivoimaosumilla. Norjaa vastaan ylivoima oli tehokasta, mutta varsinaiseksi taiteeksi sitä ei voi kutsua.
Ylivoimaviisikot olisi myös syytä laittaa uuteen uskoon. Ongelmana on jälleen Kontiolan johtaman viisikon peli: kyseisessä viisikossa Kontiola pyörittää peliä vasemmalta puolelta, Sami Lepistö operoi viivassa ja Aaltonen pyörii oikealla puolella b-pisteen kaarella. Aivan kuin Jalonen odottaisi Aaltosen iskevän one timer -laukauksia rystypuolelta.
Tällainen koostumus on surkea eikä se toimi alkuunsakaan. Barkovin kentästä puolestaan löytyy hyviä ylivoimapelaajia ja heidän hajauttamisensa kahteen ylivoimaviisikkoon voisi jälleen olla oikea ratkaisu. Donskoi on loistava ylivoimapyörittäjä ja hänen kanssaan takakolmiossa voisi pelata Lepistö ja Juuso Hietanen, jonka rooli on jäänyt naurettavan pieneksi. Näin ollen laukaisu-uhka olisi molemmilta puolilta.
Toisessa ylivoimassa kapellismestarina toimisi Barkov, jonka kanssa pelaisivat takakolmiossa Esa Lindell ja Aaltonen. Pelinpyöritys tapahtuisi oikealta laidalta Barkovin toimesta, ja näin Aaltonen saisi mahdollisuuden tykittää suoraaa syötöstä kämmenpuolelta.
Jalosella on palapelit rakentaa useanlaisia ylivoimakoostumuksia, mutta nykyisillä kokoonpanoilla ei ole syytä jatkaa.