Vielä pari vuotta sitten nuorten suomalaispelaajien virta Pohjois-Amerikkaan kävi kuumana: useat huippulupaukset valitsivat pelipaikakseen kotoisen Liigan tai Mestiksen sijaan WHL:n, OHL:n tai QMJHL:n. Myös Yhdysvaltain pääjuniorisarja USHL veti puoleensa suomalaisia, ja se vetää edelleenkin yliopistoreitin vuoksi.
Nyt trendi on kuitenkin toinen: suomalaiset juniorit näkevät Suomen parempana vaihtoehtona oman uransa kannalta. Tätä on myös Jääkiekkoliitto halunnut.
Trendin muutos alkoi viime kesänä, kun Kanadan pääjunioriliigoihin lähti enää kaksi pelaajaa: Aleksi Anttalainen valitsi QMJHL:n ja Emil Oksanen WHL:n. Ensi kauden lähtijöistä ei ole vielä tietoa, mutta jo nyt on varmaa, että suurimmat lahjakkuudet jäävät Suomeen. Kesän CHL Import Draftissa varattiin kahdeksan suomalaispelaajaa, mutta heistä vain yksi on todellinen suurlahjakkuus, ja hänkin on maalivahti Ukko-Pekka Luukkonen.
Viime kauden jälkeen moni suomalainen suuntasi takaisin isien mailleen: Linus Nyman valitsi Lukon, Eemeli Räsänen Jokerit, Emil Oksanen SaiPan, Aleksi Heponiemi Kärpät, Sami Moilanen Tapparan ja Saku Vesterinen KalPan. Lisäksi Juuso Välimäki lähtee tavoittelemaan NHL-unelmaansa Calgaryyn ja Otto Somppi Tampa Bayhin. Viime vuonna junioriliigoissa pelanneista suomalaisista ainoastaan Aleksi Anttalainen on jatkamassa vanhassa seurassaan. Henri Jokiharju tavoittelee syksyllä NHL-paikkaa, mutta jos tonttia ei löydy, niin hänkin saattaa palata WHL:ään. Hänkin voi toki tehdä ”ollijuolevit” ja suunnata lainalle Suomeen.
CHL-jäille suunnannee Suomesta muutama uusi nimi, mutta joka tapauksessa ensi kaudella Kanadan pääjunioriliigoissa pelaa vain kourallinen suomalaisia. Vielä kaudella 2016-17 pääjunioriliigoissa pelasi 18 suomalaispelaajaa.
Pitäisikö tämä trendi nähdä sitten hyvänä asiana? Ainakin Jääkiekkoliitto näkee, ja syystäkin: suomalaispelaajien virta kotimaahan juontaa juurensa siitä, että nuoret lupaukset näkevät Liiga-organisaatiot hyvinä paikkoina heidän kehityksensä kannalta. He näkevät sen, että Liiga-seurat pystyvät kehittämään heistä pelaajia NHL:ään. Esimerkiksi viime kauden jälkeen Liigasta NHL-sopimukset ovat saaneet Saku Mäenalanen, Antti Suomela, Juuso Riikola, Niko Mikkola, Petrus Palmu, Kevin Lankinen, Niclas Westerholm, Niclas Almari, Joni Tuulola, Alexandre Texier ja Ville Meskanen. Lista on komea, ja se kertoo Liiga-seurojen kehitystaidoista kaiken oleellisen.
Liiga-seurojen toiminta on mennyt viime vuosina isosti eteenpäin: harjoittelukulttuuri on kehittynyt enemmän siihen, että yksilöiden taitotaso on nostettu jalustalle. Tämä on tehnyt pelaajista yksinkertaisesti taitavampia. Peliä on myös pikkuhiljaa viety kansainvälisempään suuntaan, eli pelinopeus ja suunnanmuutospeli ovat tänä päivänä lähempänä kansainvälistä kiekkoa kuin vielä pari vuotta sitten. Nuoret pelaajat eivät halua seisoa trapissa keskialueella, joten tällä muutoksella on suora yhtälö suomalaispelaajien valintaan jatkaa uraansa Suomessa.
Toinen iso asia on se, että Liigassa luotetaan yhä enemmän nuorempiin pelaajiin. Nuorille ja lupaaville pelaajille tehdään tilaa heti alkukaudesta. Esimerkiksi taitava Heponiemi hankittiin Kärppiin isoon rooliin, kuten Lukko hankki myös Nymanin. Nuoret pelaajat eivät jää enää vain varamiehen rooliin, vaan heillä on aito sauma napata iso ruutu pelaavasta kokoonpanosta. Aiemmin tämä on ollut yksi syy siihen, miksi nuoret pelaajat ovat valinneet Kanadan pääjunioriliigan.
Siirto Kanadaan on johtunut usein myös sarjojen maineesta: WHL:ää, OHL:ää ja QMJHL:ää on pidetty ikään kuin porttina NHL:ään. Todellisuudessa CHL:n sarjat ovat tasoltaan kaukana siitä, mitä Euroopassa luullaan. On selvää, että ne ovat maailman parhaimpia juniorisarjoja, mutta ne ovat kaukana ammattilaistasosta. Valtaosa sarjan pelaajista ei tule koskaan pelaamaan maailman kovimmissa ammattilaissarjoissa, ja vain harva päätyy vakituiseksi NHL-pelaajaksi.
Sarjojen ongelma on siinä, että tasoerot ovat valtavat. Parhaimmat pelaajat ovat lähes NHL-tasoa, kun taas heikoimmat eivät mahtuisi pelaamaan edes Mestis-joukkueissa. Lisäksi organisaatioiden väliset tasoerot ovat isoja. Esimerkiksi OHL-seura London Knightsin toiminta on erittäin ammattitaitoista, ja kyseinen organisaatio tuottaakin vuosittain pelaajia NHL:ään. Joissain joukkueissa tekemisen laatu on huomattavasti heikompaa, eivätkä niiden joukkueiden pelaajat pysty ottamaan sellaisia kehitysaskeleita, joita heiltä odotetaan.
Sarjojen tasosta kertoo paljon se, että monet sarjoissa loistaneet pelaajat kärsivät isoista ongelmista siirryttyään ammattilaisjäille. Kuilu CHL:n ja esimerkiksi AHL:n välillä on valtavan suuri. Kun mietitään pelaajakehityksen tärkeimpiä palasia, niin niissä CHL-seurat häviävät esimerkiksi Liiga-seuroille. Nuoren pelaajan kehityksen kannalta on tärkeää päästä harjoittelemaan kovassa ympäristössä, milloin nuori joutuu tekemään töitä pelipaikkansa eteen. Lisäksi nuoret tarvitsevat kokemusta kovista peleistä, ja niitä on loppupeleissä CHL:ssä vähän tarjolla. Nuoret myös tarvitsevat esimerkkiä kokeneilta pelaajilta, ja niitä ei juniorisarjoissa ole. Esimerkiksi Heponiemelle on paljon antoisampaa se, että hän saa seurata päivittäin, kuinka Lasse Kukkonen toimii kaukalon ulkopuolella kuin vastaavasti kuinka hänen kanadalainen ikätoverinsa toimii. Siinä on iso ero.
Samaan hengenvetoon on todettava, että Kanadan juniorisarjat toimivat joidenkin yksilöiden kohdalla. Olisiko esimerkiksi Olli Määttä kehittynyt niin nopeasti NHL-pelaajaksi, jos hän olisi pelannut London Knightsin sijaan kasvattajaseurassaan JYPissä? Tuskin, mutta eiköhän Määttäkin olisi ennemmin tai myöhemmin tiensä NHL:ään löytänyt.
Tällä erää on positiivista huomata, että suomalaislupausten ykkösvaihtoehtona on Suomi. Pitkässä juoksussa kyseinen tie tuottaa Suomelle enemmän huipputason pelaajia.
Kansikuva: Getty Images