Ensimmäinen perjantain päänavaus on omistettu jättimäiselle hahmolle, jota ilman tämä liigakausi olisi väistämättä saanut pysyvän välikauden leiman. HIFK:n jenkkipuolustaja Joe Finley on mörkö vailla vertaa. Ja jääkiekko ilman makuupaikkoja jakelevia mörköjä ei olisi jääkiekkoa. Finley on kuitenkin paljon muutakin kuin oikea-aikainen pommikone. Hän pitää myös huolta pakkikaveristaan Miro Heiskasesta. Kehtaankin väittää, että ilman Big-Joeta ei Heiskasen tuhkimotarinasta olisi paljoa kerrottavaa. Finleyn neuvot ja isällinen asenne, sekä omasta läsnäolostaan muistuttaminen Heiskaseen kohdistuneiden iskujen jälkeen, on suorastaan herkistyttävää katseltavaa.
Viime viikoilla monet lätkämediat ovat keskittyneet ruotimaan yhtä epäonnekasta taklausta, jonka Finley esitti Jypiä vastaan. Kauden kaunein pommi päättyi ikävästi, kun kärsijänä ollut Michel Miklik loukkaantui. Taklauksesta on puhuttu kaikki tarpeellinen, mutta puhdashan se oli. Onkin Liigalta hienoa toimintaa olla antamatta kovasta taklauksesta lisäsanktioita. Toivottavasti menneillä kausilla tutuksi tullut seurauksista sakottaminen jäisi historiaan. Loukkaantumiset kuuluvat peliin ja oikeaoppisten tööttien jälkeen ne pitää vain hyväksyä.
Nopean mediaseurannan mukaan olen havaitsevinani, että monet tuomitsevat Finleyn likaiseksi pelaajaksi ja käyttävät leiman antamiseen hyvin omituista ”taklaajan vastuu”-sanaparia. Ihan niin kuin oikein ja sääntöjen mukaan taklaavan pelaajan tulisi jotenkin huomioida vastapuolen pelaaja ja ottaa vähän vähemmän kovaa. Herranjumala, jos ihmiset pelkäätte kontakteja, niin jääpallo on loistava laji seurattavaksi. Todellinen ”Taklaajan vastuu” tarkoittaa tietenkin Finleyn tapauksessa puolustajan työn tekemistä. Finleyn tehtävä on estää vastustajan maalintekoaikeet ja siinäkin hän on erinomainen. Itse ainakin haluan nähdä jatkossakin kovia avojäänpommeja, joissa taklattavat jäävät keräämään varusteitaan ja joilla estetään tilanteiden rakentelu.
Kotoinen Liiga kärsii kolmesta paheesta: hajuttomuudesta, mauttomuudesta ja värittömyydestä. Ja näihin kaikkiin on helppo ja yksinkertainen lääke: taklaukset. Kunnon pommit herättävät järjestelmäjääkiekon turruttamat katsojat horroksestaan ja myös nostavat intensiteettitasoa pelin sisässä. Pelikirjat ja taktiikat ovat hienoja asioita, mutta ainakin minä käyn katsomassa otteluita intensiteetin ja tunteen takia. Taklaukset tekevät pliisusta läpsyttelystä intohimoisen näytelmän, jossa loppujen lopuksi suurin voittaja on urheilua kuluttava kansalainen. Lennart Petrellin sanoin: ”En koskaan halua vahingoittaa, mutta satuttaa haluan aina.” Tuon lauseen voisin kehystää ja laittaa seinälleni.
Jätetään siis ne kukkahatut ensi kerralla jäähallin narikkaan ja mennään nauttimaan todellisesta koitoksesta, johon kuuluvat kovat taklaukset, pienet rottailut ja kotiyleisön voimakas omien kannattaminen. Vedetään ne vihollisuudet äärimmilleen ja annetaan sen kerran kun halliin astutaan tunteiden viedä. Kyse on kuitenkin vain ja ainoastaan urheilusta, joten nautitaan siitä joka solulla. Loukkaantumisia ei kukaan tietenkään toivo kenellekään, mutta ne pitää hyväksyä niissä tapauksissa, joissa ei ole rikottu sääntöjä.
Ja sääntöjähän Joe Finley ei ole oikeastaan rikkonut yhdessäkään taklauksessaan koko kauden aikana. Poikkeuksetta luistimet ovat olleet jäässä, kädet alhaalla ja vauhtikin hiljainen. Ainoastaan massiivinen koko on tehnyt pommeista kovia. En siis ole ymmärtänyt aiempia tuomioita ollenkaan. Oikeastaan muutos Liigan linjassa tapahtui Patrik Laineen loukkaantumiseen johtaneen tilanteen jälkeen. Tuntuu kuin upea ja puhdas töötti rapakon takaa henkisi oikeita ajatuksia Härmäänkin ja hyvä niin.
Joe Finley – olet pelastanut jo nyt omalla tinkimättömällä osaamisellasi tämän kauden. Taklaustesi jälkeen myös muiden joukkueiden mörköosastot ovat lakanneet pelkäämästä sanktioita ja toimimaan osaamisalueidensa mukaan. Kiitos, että pelaat Liigassamme.
Tikin kanssa Floridaan? Osallistu kahden hengen NHL-matkan arvontaan!