Lähde Tikin kanssa Floridaan 5 euron betsillä!
Aluksi palautus maan pinnalle: Vuodenvaihteen U20-kisat Montrealissa ja Torontossa osoittivat jälleen Suomen pelaajatuotannon kalpenevan suurten kiekkomaiden rinnalla.
Kanada ja USA voivat molemmat lähettää turnaukseen kaksi joukkueellista ikäluokan huippuja, jotka kamppailisivat maailmanmestaruudesta. Suuret harrastajamäärät takaavat timanttien nousun esille.
Tuttu näky junnukisoissa: mestaruuspokaali ja yhdysvaltalaiset huulet. Kuva: Getty
Suomella tällaista massaa, mistä ammentaa lähes loputonta virtaa laadukkaita nuoria pelaajia, ei ole. Poikkeusyksilöt Sebastian Ahon, Patrik Laineen ja Jesse Puljujärven johdolla siivittivät Nuoret Leijonat maailmanmestaruuteen Helsingissä vuosi sitten. Ottamatta kantaa tämänkertaisen sukelluksen taustoihin (valmennus, pelitapa, pienen kaukalon peli, jne.) Suomen karsiutuminen pudotuspeleistä osoitti, että terävimmän kärjen takana laatu putoaa radikaalisti.
Siinä, missä kotikatsomoissa voivoteltiin edellä mainitun tehoketjun poissaoloa, kisojen finalistien poissaolot olivat vähintään samalla tasolla. Vai miltä kuulostavat seuraavat nimet, jotka ikänsä puolesta olisivat voineet edustaa kotimaataan junnukisoissa, mutta joiden kisamatkan esti vakituinen pelipaikka suuressa roolissa NHL:ssä tai viime hetken loukkaantuminen?
USA: Auston Matthews, Zach Werenski, Noah Hanifin.
Kanada: Connor McDavid, Mitch Marner, Nolan Patrick (rankattu 2017 draftissa #1)
Ja sitten hyviin uutisiin.
80-luvun loppupuolella syntyneiden ”menetetyt” ikäluokat saatiin Suomi-kiekossa korvattua 90-lukulaisten vahvan esiinmarssin myötä. Erityisesti -94, -98 ja -99-syntyneistä ammennettiin tarvittava määrä talenttia, mikä realisoitui kultaisissa merkeissä vuoden 2014 U20-kisoissa sekä vuoden 2016 U18- ja U20-kisoissa.
Viime vuosina suomalainen juniorivalmennus seuratasolla on pääsääntöisesti ollut hyvää. Yksittäinen epäonnistuminen kansainvälisen tason turnauksessa ei tätä faktaa muuta miksikään.
Se, missä ollaan edelleen heittämällä jäljessä parhaita maita, on urheilijoiden oheis- ja voimaharjoittelu. Suomessa ei ylipäätään tiedosteta, kuinka kaukana tällä saralla ollaan erityisesti Pohjois-Amerikkaan verrattuna.
Terve urheilija on vahvempi, nopeampi ja kestävämpi urheilija
Jottei keskustelu ajautuisi väärille urille, tehdään prioriteetit kerralla selväksi. Pelaamisen ja teknisen osaamisen valmentamisen tulee aina olla etusijalla fyysisten ominaisuuksien valmentamiseen nähden pallopeleissä.
Viime kädessä lajitaidot, kyky hahmottaa, ymmärtää ja pelata peliä sekä mentaalinen vahvuus määrittävät sen, tuleeko junioripelaajasta koskaan ammattikiekkoilijaa, ja jos näin käy, pelaako hän urallaan Mestistä, Liigaa vai ”Änäriä”.
Vaikka fyysiset ominaisuudet – voima, räjähtävyys, nopeus ja lajikestävyys etunenässä – ovat tärkeässä asemassa kaukalossa, ja niiden harjoituttaminen tulisi olla itsestäänselvä asia joukkueessa kuin joukkueessa, suuria puutteita itse pelissä ja pelaamisessa niillä ei voi kokonaan kompensoida.
Isompia kyykkymaksimeja ja pitempiä loikkia jahdatessa unohtuu valitettavan usein, että järkevän oheisharjoittelun ensisijainen tavoite on pitää urheilija terveenä ja pelikunnossa. Syyn pitäisi olla kaikille selvä. Mitä useamman harjoituksen pystyt tekemään laadukkaasti ilman rajoitteita tai kipuja kiekkokauden aikana, sitä paremmaksi kiekkoilijaksi potentiaalisesti kehityt.
Pelaajan ehjänä säilyminen, niin pitkälti kuin se jääkiekon tapaisessa kontaktilajissa on ylipäätään mahdollista, tulee ohjata fysiikkaharjoittelussa kaikkea tekemistä. Fokus täytyy siirtää yksittäisestä harjoituskerrasta tai treeniviikosta siihen, mitä pelaajan kanssa halutaan saavuttaa seuraavien 1–5 vuoden aikana siten, että tuona aikana missattujen harjoitusten ja pelien määrä on nolla tai mahdollisimman lähellä sitä. Ainoastaan tällöin voi harjoittelu olla aidosti pitkäjänteistä, tuloksekasta ja pelaajaa kehittävää.
Ajoittain kuulee vanhempien ja valmentajien suusta ”totuutena”, kuinka liian nuorena aloitettu punttitreeni rikkoo paikat ja sitä jopa karsastetaan.
Kuitenkin jo yläasteikäisillä kiekkoilijoilla todetaan polvien ja alaselän rasitusvammoja, vaikka nämä eivät olisi ikinä rautaa nostaneet. Kuinka tämä on mahdollista, jos loukkaantumisten taustalla ei ole punttitreeni?
Syynä näihin vammoihin on nuorten urheilijoiden rajoittunut liikkuvuus yhdistettynä heikolla suoritustekniikalla tehtyihin juoksu- ja loikkaharjoituksiin. Etenkin hypyissä ja suunnanmuutoksissa tulee nuorille urheilijoille opettaa eksentrisen eli jarruttavan lihastyön aikana tapahtuva kehonhallinta ja -asento.
Valitettavan usein näkee, kuinka hypätessä ja alas tullessa urheilijoilla polvet kääntyvät sisäänpäin niin, että nilkka-polvi-lonkka-linja ei pysy suorana. Lisäksi osa pelaajista laskeutuu rinta/hartiat lysyssä ja alaselkä pyöristyneenä. Ei olekaan ihme, että kasvavien lasten ja nuorten nivelet jossain vaiheessa pettävät ottaessaan vastaan iskuja epäluonnottomassa asennossa tuhansia kertoja kiekkokauden aikana.
Toinen merkittävä syy nuorten rasitusvammojen taustalla on liian korkea harjoitusvolyymi – siis sarja- ja toistomäärät – etenkin hypyissä ja sprinteissä.
Hyppyjen tarkoituksena on kehittää aivojen, hermoston ja lihasten välistä yhteistyötä osana voimantuottoa räjähtävissä liikkeissä. Oikeaoppisessa hyppy- tai nopeusharjoittelussa urheilijan EI pidä tuntea henkistä tai lihasväsymystä suorituksen aikana, sillä stimulus on pitkälti hermostollista.
Harvoin juniorikiekkoilijoiden harjoitteissa tätä otetaan huomioon, vaan tarkoituksena on saada pelaajat väsyneiksi, minkä valmentajat ja pelaajat kokevat olevan hyvin treenin mittari. Väsyneenä tehdyt, hermostoa kuormittavat harjoitteet johtavat helposti suoritustekniikan murenemiseen nuorella urheilijalla, joka ei ole vielä omaksunut puhdasta tekniikkaa ns. automaationa. Seurauksena paikat paukkuvat. Ei välttämättä vielä tänään tai edes ensi viikolla, mutta pitkällä aikavälillä kyllä.
Viikkotasolla hyppyytetään ja juoksutetaan nuoria pelaajia satojen toistojen edestä ilman sen konkreettisempaa suunnitelmaa, yleensä ajatusmallilla ”mitä enemmän, sen parempi”. Virheellisiä suorituksia ja vääriä suoritustekniikoita ei korjata. Ei olekaan ihme, että metsään mennään ja kovaa.
Omassa roolissani Espoo Bluesin A- ja B-junioreiden fysiikkavalmentajana olen valitettavasti nähnyt, miten yleisiä vääränlaisesta harjoittelusta johtuvat, rasitusperäiset vammat ovat kiekkoilijoiden keskuudessa.
Nimiä mainitsematta, tälläkin kaudella Suomen U16-, U18- ja U20-maajoukkueita on edustanut useampi pelaaja, joka on jossakin vaiheessa lyhyellä urallaan kärsinyt polvien tai alaselän rasitusvammasta vääränlaisen oheisharjoittelun seurauksena.
On järjetöntä, että 16-vuotiaalla kiekkoilijalla nivelen rasitusmurtuma saattaa estää täysipainoisen laji- ja oheisharjoittelun. Pahimmillaan polvet tai alaselkä ovat siinä kunnossa, että juokseminen ja hyppiminen – lasten ja nuorten yleiset liikkumismuodot – joudutaan kokonaan kieltämään kuukausitolkulla.
Tämä on aihe, josta ei puhuta tarpeeksi Suomessa. Ongelmaa ei tiedosteta, eikä sille osata tehdä mitään.
Fysiikkaharjoitteluun ammattivalmentajat aikuisten lisäksi junioreihin
Kun nuoret pelaajat loukkaantuvat enenevissä määrin kaukalon ulkopuolella tapahtuvien harjoitusten vuoksi, herätyskellojen pitää soida.
Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan on palkata osaavat fysiikkavalmentajat ja fysioterapeutit seuroihin. Erityisen tärkeää tämä on junioritasolla, missä luodaan perusta urheilijoiden pitkän ajan kehitykselle. Nuorena pelaajat oppivat tekemään liikkeet joko oikein tai väärin. Väärin opittuja liikeratoja on aikuisiällä hankalampi korjata, kun takana on kymmeniä tuhansia toistoja, minkä seurauksena puutteelliset nosto-, juoksu- ja hyppytekniikat on jo sisäistetty.
Kuten aiemmin mainitsin, junioritasolla ero fysiikkaharjoittelussa parhaisiin pohjoisamerikkalaisiin ohjelmiin on valtava.
Esimerkiksi USA:n Plymouthissa, Michiganissa sijaitseva National Team Development Program – nuorten maajoukkuepelaajien kehitysohjelma, johon osallistuu maan parhaat U17- ja U18-kiekkoilijat – on työllistänyt täysipäiväisen fysiikkavalmentajan yli 15 vuoden ajan. Yhdeksän U18- ja neljä U20-maailmanmestaruutta sekä kymmenittäin NHL-varauksia tuona aikana puhuvat puolestaan.
Viime vuosina myös Ruotsi on ajanut oheisharjoittelun saralla ohi Suomesta. Imu on kiihtynyt etenkin Frölunda Indiansin suuntaan, missä fysiikkaharjoitteluun panostetaan aivan eri tavalla kuin Suomessa.
Artturi Lehkonen ponnisti Frölundan kautta Montrealin pelaavaan kokoonpanoon. Kuva: Getty
Nykyisin Montreal Canadiensia edustava Artturi Lehkonen, 2017 draftin ykköskierroksen varaukseksi povattu Kristian Vesalainen ja U18-maajoukkuehyökkääjä Joni Ikonen valitsivat Frölundan, sillä kokivat saavansa parempaa valmennusta ja kehittyvänsä pelaajina niin jäällä kuin sen ulkopuolellakin enemmän kuin jäämällä kotimaahan. Frölundan organisaatiossa toimii useampi fysiikkavalmentaja, mikä mahdollistaa systemaattisen, pitkäjänteisen oheisharjoittelun toteutuksen pelaajapolulla alle 16-vuotiaista miesten edustusjoukkueeseen asti.
Vertailun vuoksi Suomessa C-nuorista ylöspäin pelaajien oheisharjoittelusta vastaa monissa juniorijoukkueissa joukkueen pää-, apu- tai jopa maalivahtivalmentaja – henkilö, jolla harvoin on riittävää osaamista ja aikaa jään ulkopuolella tapahtuvan harjoittelun laadukkaaseen toteutukseen.
Nuoremmissa ikäluokissa tilanne on vielä heikompi, kun joukkueen valmennuksesta vastaa useimmiten jonkin pelaajan isä, jolla on vielä vähemmän tietotaitoa oheisharjoittelun saralla.
Kuinka moni potentiaalinen ammattilaispelaaja lopettaa meillä uransa viimeistään A-juniori-ikäisenä loukkaantumisten kasaantuessa? Ja kuinka moni näistä vammoista olisi voitu estää paremmalla harjoittelulla?
Jotta Suomi pystyy tuottamaan terveitä nuoria urheilijoita, joista lahjakkaimmista tulee kansainvälisellä tasolla pelaamaan kykeneviä kiekkoilijoita, oheisharjoittelussa ei ole varaa antaa yhtään tasoitusta suuremmille maille, joilla pelaajamassaa riittää jopa hukattavaksi asti.
Isommassa kuvassa turhat vammat vaikuttavat yksittäisen lapsen ja nuoren loppuelämään, vaikkei heistä ikinä ammattilaispelaajia tulisikaan. Kuinka moni tämänkin tekstin lukijoista havahtuu päälle kolmikymppisenä siihen, että nuoruusvuosien kiekkoharrastuksesta mukaan tarttunut polvi- tai alaselkävamma muistuttaa itsestään kuntosalilla, talven ulkojäähöntsyissä tai sulkapalloa kaverin kanssa lätkiessä?
Luisteluloikkien, aitahyppyjen, juoksukilometrien tai sarjapainojen sattumanvarainen lisääminen ei itsessään ole vastaus mihinkään.
Harjoittelun laadun, ei määrän, kasvattaminen täytyy ottaa fysiikkaharjoittelun keskiöön.
Oikeiden liikeratojen ja suoritustekniikoiden opettaminen, valvominen, korjaaminen ja toteutus ilman turhia vammoja – siinä lasten ja nuorten oheisharjoituksista vastaavien valmentajien prioriteetit. Fyysisten ominaisuuksien kehitys tapahtuu kaikkien nopeiten ja turvallisimmin silloin, kun pohja harjoittelulle – sisältäen oikeaoppiset liikeradat, -asennot ja suoritustekniikat – on nuorempana luotu.
Tänä päivänä seuroissa valjastetaan päävalmentajan avuksi iso joukko oman alansa osaajia. On erikseen puolustajiin ja hyökkääjiin erikoistuneet valmentajat. Löytyy maalivahti- ja videovalmentajaa, jopa erikoistilanne- sekä mentaalivalmentajaa.
Eikö olisi jo aika panostaa myös osaavaan fysiikkavalmennukseen sen sijaan, että pelaajia rikotaan vääränlaisen harjoittelun vuoksi vuosi toisensa jälkeen?