Viime keskiviikko oli Keuruulla juhlapäivä. KeuPa HT onnistui nappaamaan seuralle toisen rautaliigan mestaruuden parin vuoden sisään, melkoisen tuhkimotarinan jälkeen. Kuten moni muistaa, viikkoa ennen kauden alkua Keuruulla ehdittiin jo ilmoittaa sarjan väliin jäämisestä, kunnes pelaajat itse onnistuivat keräämään tarvittavat varat kauden pelastamiseksi. Palkinto kovasta työstä saatiin mestaruuden muodossa. Vaikka en Keuruulle asti ehtinytkään ajella, tunnelma kotitoimistossa oli niin riemuisa, että tämäkin poika saunoi ja nautti virvokkeita.
Kuten vuonna 2008 D-Kiekon noustessa Mestikseen, kyttäsin liiton tulospalvelua herkeämättä ja jännitin ottelua vain rullaavia tilastoja tapittamalla. Tuuletin maaleja varmasti yhtä paljon ja äänekkäästi kuin paikalla ollessani olisin ja naapurit saivat taas ihmeteltävää. Samalla tavalla minä juhlin D-Kiekon voittoa kuusi vuotta sitten. Samalla tavalla minä juhlin Oulun Kärppien korpivaelluksen päättymistä 1990-luvulla, sillon tosin seurasin ratkaisuottelut Raksilan piippuhyllyltä käsin.
Kuitenkin kiitos Liigan ja Jääkiekkoliiton tämänvuotisten päätösten, arki tuli vastaan varsin nopeasti. Keskustelupalstojen onnittelu- ja tuuletusviestien välistä oli välittömästi luettavissa se suurin kysymys: mitä seuraavaksi? Koska Mestiksen karsinnat peruuntuivat, KeuPalla on oikeus anoa Mestis-paikkaa ensi kaudeksi. Viimeisimmän tiedon mukaan Keuruulla aioitaan tehdä hartiavoimin töitä Mestis-paikan eteen, mikä on tietysti hyvä juttu. Kysymys on kuitenkin aiheellinen monestakin näkökulmasta.
Keuruulla juhlittiin Rautaliigan mestaruutta.
Kun Kärpät raivasivat tiensä aikanaan takaisin silloiseen SM-Liigaan, käytyään konkurssin vuoksi kakkosdivarissa asti vauhtia hakemassa, suunnitelmat olivat selvät – samalla vauhdilla päätyyn asti. Tuohon aikaan melkoisessa nosteessa kaupunkina ollut Oulu pystyi toteuttamaan suunnitelman, eikä Kärppien ensimmäistä mestaruutta tarvinnutkaan kauaa odottaa.
D-Kiekon kohdalla tilanne oli hieman eri. Jyväskylässä oli jo JYP ja D-Kiekon yllättäväkin nousu aiheutti melkoista päänvaivaa. Menestyvän Mestis-joukkueen pyörittäminen vaatii rahaa divariryhmää enemmän ja panokset olivat Missio-kauden jälkeiseen menestykseen tähtäävässä JYPissä. Ongelma ratkaistiin tekemällä D-Kiekosta JYPin farmi ja vaihtamalla nimi järkyttävään D Teamiin, sittemmin vielä hirveämpään JYP Akatemiaan. Monella vanhalla Diskos-fanilla oli uudistuksissa nieleskelemistä, siitäkin huolimatta että D Team menestyi JYPin varjossa mukavasti ja mitaleitakin saatiin kaappiin. Vaikka villeimmissä unelmissa haaveiltiin parhaimmillaan jopa kahdesta liigaseurasta Jyväskylään, realismi oli kuitenkin tyly – ei onnistu, ei sitten mitenkään päin.
Niinpä Mestiksen mestaruus olisi ollut se maksimipääty, johon D Team olisi voinut päästä. Kärppien kohdalla tilanne oli eri, sillä Liigassa pärjäämiseen oli edellytykset olemassa jo infrastruktuurinkin puolesta. Sama pätee ensi kaudella Liigaa pelaavaan Sportiin.
Entäpä sitten pieni ja sympaattinen Keuruu? Huikeat 1022 katsojaa oli lehtereillä todistamassa Rautaliigan mestaruuden tulemista Keuruulle toista kertaa. Tuollaisilla yleisömäärillä KeuPa olisi katsojamäärissä Mestiksen keskikastia ja vähemmälläkin päästäisiin esimerkiksi Heinolan lukuihin. Menestyminen Mestiksessa ei olisi sekään poissuljettua. Silti esimerkiksi Kiekko-Laserin karu kohtalo konkursseineen on edelleen monella muistissa. Ja jos nousu ei onnistukaan, nostaako Jääkiekkoliitto kabinettipäätöksellä Mestikseen esimerkiksi FPS:n tai RoKin? Laskisiko tällainen kabinettipäätös KeuPan upean tarinan arvoa?
Liigan ja Mestiksen nykytilanteen ja vaatimusten vuoksi joudun kannattajana miettimään sitä, mikä pääty on joukkueelle se suurin tavoite? Voittaminen on urheilussa kaikki kaikessa ja ilman mahdollisuutta voittaa, eteenpäin pyrkiminen ja kehitys menettävät mielekkyytensä. Kysymys on oleellinen erityisesti kannattajan näkökulmasta. Jos Mestis-kausi menisi Keuruulla vihkoon, jaksaisiko tuleva Suomi-Sarjakausi vielä kiinnostaa yleisöä? Olisiko Rautaliigan mestaruus itsessään tavoittelemisen arvoinen?
Vaasan Sportin tämänkautinen suoritus on hyvä esimerkkitapaus. Kun pointti voittamisesta viedään pois, kauden tavoitteista putoaa pohja pois, tavoitteet kun on saavutettu jo kabinetissa. On mahdollista, ettei Sport olisikaan voittanut Mestiksen mestaruutta, vaikka kabinettipäätöstä ei olisi tehtykään. Liiga kuitenkin halusi nimenomaan Sportin mukaansa, joten riskejä ei otettu. Lopputuloksena on koko Suomen jääkiekon mittakaavalla mittava farssi, joka hakee vertaistaan maamme kiekon historiassa. Kauden loppuratkaisut olisivat ansainneet paremman kohtalon.
Totta kai alkuperäisen kysymyksen asettelu on monen mielestä suorastaan tyhmä. Niin pitkälle mennään kuin rahkeet riittää ja seuraa ei jätetä, vaikka metsään menisi. Näinhän sen tietysti kuuluisikin mennä. Suurin osa esittämistäni kysymyksistä on oikeastaan retorista luokkaa ja ne saavat vastauksensa vasta tapahtumien toteutuessa. Kuitenkin alasarjakiekkoa vuosikausia seuranneena ja monen seuran unohduksiin vaipumista todistaneena huoli on aiheellinen. Kaasu pohjassa päätyyn, perse edellä puuhun vai jarrut päällä puoliväliin? Tuhkimotarinoista voi tulla tragedioita vain yhdessä kaudessa.