Salam!
Hei, pahoittelen hiljaiseloani. Keskitin pudotuspelien aikaan kaiken energiani joukkueen eteen. Nyt kun tilanteet ovat rauhoittuneet, on aika raapustella ajan kanssa. Tästä alkaakin nyt siis tiiviimpi vaihe blogin parissa ja juttua tulee ”pikku” osissa. Tässä on ensimmäinen siipale.
Iranin vallankumouksen muistopäivänä seuramme halusi minun lausuvan pari sanaa juhlatilaisuudessa Gonbadissa, ja pidinkin näin siis ensimmäisen persiankielisen puheeni.
Halliimme oli pakkautunut muutama tuhat kuulijaa, eikä ajatuksesta ”vedän tän vain samalla tavalla kun kaikki aikaisemmatkin persiankieliset puheeni Iranissa” ollut nyt kyllä vetoapua. Olin jälleen hyppy tuntemattomaan tilanteessa, joten ei muuta kuin hartiat taakse, katse kirkkaaksi ja ”suon yli niin että heilahtaa.” (Käyttävätkö muuten matadorit Espanjassa vastaavassa tilanteessa lausahdusta: ”On aika tarttua härkää sarvista!?”)
Totuuden nimessä on sanottava, että luin lähes koko ajan paperista – eikä teksti siinä ollut farsia, vaan lausumisohjeita meidän kirjaimillamme. Näistä varotoimista huolimatta virheitä tuli roppa kaupalla ja sekös kuulijoille kelpasi, samoin kuin itselleni. Hauskaa oli.
Sallinette, että piipahdan hetkeksi Iranin ulkopuolisissa asioissa. ”Ette?” -Ei se mitään, teen sen silti.
Tahdonvoima siirtää ihmisen voimavarojen rajoja.
”Älä sano minulle, että se on mahdotonta. Sano vain että et pysty siihen – tai että niin ei ole vielä tehty. Ainoat oikeasti tietämämme asiat ovat Maxwellin yhtälöt, Newtonin kolme lakia, suhteellisuusteorian kaksi postulaattia ja alkuaineiden jaksollinen järjestelmä. Siinä kaikki, joiden tiedämme olevan totta. Kaikki muut ovat ihmisten asettamia lakeja.” –Dean Kamen, Segwayn keksijä ja National Medal of Technology- sekä Lemelson-MIT -palkintojensaaja –
Kun syrjeksitty Simo Santapukki kyhnötti ala-asteen pihalla välitunnilla ottaen osumaa muiden oudoksuvista katseista, hän oli täysin varma, että tulee vielä soittamaan maailman parhaassa rock-bändissä. Kun Apulanta -yhtye ei kovista yrityksistä huolimatta breikannut moneen vuoteen ja porukka oli jo hajoamassa, ”Sipe” ei ainoastaan uskonut, vaan hän tiesi, että hän soittaa jo nyt maailman parhaassa bändissä – muut eivät vain tienneet sitä vielä.
Kun loimaalainen Jaakko Haltia sai päähänsä rakentaa Aapo Rantasen ja satojen vapaaehtoisten avulla maailman suurimman lasten ja nuorten lentopallotapahtuman, Power Cupin, Loimaalle, se tuntui melko utopistiselta, aivan kuten loimaalainen SM-sarjatason lentopallojoukkuekin.
Kun Mauro Berruto otti suomalaiset lentopallomiehet komentoonsa, kompromisseihin ei suostuttu, koska hyvä on erinomaisen pahin vastakohta.
Kun isäni Vuorisen Konepaja aloitti toimintansa 1979, maanviljely oli ollut suvussani päälimmäisin elinkeino vuosikymmenien ajan.
”On valintas yksin sun, sun voimastas jotain muuttuu, jos vain tahdot niin. — Riittääkö usko, säilyykö toivo, elossa kauaa enää? Sydämes tuntee sut paremmin kuin uskoisitkaan” – näin kirjoittaa Wirtasen Toni.
Apulanta breikkasi. Power Cup järjestettiin. Hurrikaani ja myöskin Bisons pelaavat monetta vuotta menestyksellisesti korkeimmalla sarjatasolla – kahdenkymmenentuhannen asukkaan Loimaalla. Suomi nousi maailman lentopalloeliittiin. Vuorisen Konepaja toimii tänäkin päivänä.
Jos sinulla on unelma, pidä siitä kiinni. Tämä lause on niin kliseinen, että se kuulostaa puurolta. Mutta kun katsot omaa elämääsi taaksepäin tai eteenpäin, voit monen ison asian kohdalla miettiä – et sitä – että menikö kaikki asiat kuten suunniteltiin tai oliko matkalla isoja vai pieniä mutkia, vaan että tuliko se tehtyä vai ei. Teot ovat tärkeämpiä kuin sanat. Ihminen sopeutuu kyllä ja keinot löytyvät: mitä tahansa apua järjestyy lähes aina. Tahdonvoima pitää löytyä itseltä.
Kerron yhden tarinan vielä hieman tarkemmin, koska olen tässä ollut läheltä seuraajana mukana.
Tarinan päähenkilö on loimaalainen tyttö, jota ei istumatyö kiinnostanut ja AMK:n insinööripaperit olivat taskussa lähinnä vain lukion jatkeena – jotakin kiinnostavampaa ja merkityksellisempää piti löytää, jotakin omaa. Tyttö on toimelias käytännön ihminen, joka ei turhia lässytä. Hänen tekonsa ovat aina puhuneet enemmän kuin sanat. Hän mietti hetken poliisiksi ryhtymistä, mutta lopulta tyttö päätti, että haluaa palomieheksi.
Ei siis muutakuin Google auki ja etsimään miten päästään palomieheksi. Kävi ilmi, että se on perkeleen vaikeaa, lähes mahdotonta. On minusta täysin ymmärrettävää, että palomiehillä ja -naisilla on samat vaatimukset, koska työn rankkuus ja vaativuus ovat samat molemmille. Sen sijaan en oikein tajua, miksi naispoliisit otetaan kouluunsa sisään tervetulohalauksin käytännössä ilman fyysisiä vaatimuksia? Eli uhrit on pelastettava tulipalosta, mutta vahvat roistot saa päästä karkuun?
Tässä hieman taustafaktaa lausumilleni: Palomiesten (miehet ja naiset) on tehtävä testeissä penkkipunnertaen 23 toistoa 45 kilolla, kun poliisimiesten 2 kertaa 62,5:llä kilolla ja poliisinaisten 2 kertaa 35 kilolla. Leuanvedoissa palomiehen (miehet ja naiset) on tehtävä 6 toistoa, kun taas esim. poliisinaisten on tehtävä ylätaljassa 70%:lla omasta painosta neljä toistoa.
Esitin melkoista numerosotkua, mutta käytännössä tämä tarkoittaa, että naisen halutessa poliisiksi, perusurheilullinen ja reipas tyttö voi hakea koska vain. Naisen halutessa palomieheksi, hänen on oltava lähes kansainvälisentason voimaurheilija ominaisuuksiltaan (lisänä vielä cooper vaatimus 2800m).
Mutta tännehän ei ole tultu valittamaan, vaan tekemään. Siispä tarinan tyttö lähti punttisalille ja testasi montako kertaa penkkipunnerrus tuolla 45 kilolla onnistuisi. Ei onnistunut kertaakaan, vaan maksimi asettui 37,5 kiloon. Tuli itku, tuli masennus, tuli kaikki mahdollinen ja moneen kertaan.
”Suomalaisen suurin riesa on sisu” laulun mukaan, mutta jospa siitä silloin tällöin olisi apuakin. Tyttö alkoi harjoittelemaan aikomuksenaan syödä kokonainen elefantti, juosta Mount Everestin yli, uida Afrikkaan…mitä metaforaa nyt haluaakaan käyttää. Kului puoli vuotta päästä edes aloitustasolle, lähtöruutuun. Kun onnistuminen ei siinnä edes horisontissa, sitä ehtii muuten epäilemään omia kykyjään melko moneen kertaan. Suomen parhaat fyysisen kehityksen asiantuntijat sanoivat, että kehitys on mahdollista ”tolla lähtötasolla…naisen hormoonitasoilla… hmm…täydellisesti onnistuneella harjoittelulla ehkä yli viidessä vuodessa…tai ei ikinä.”. Projekti Suomen ykköspersonal trainerin kanssa epäonnistui.
Tarvittiin yhä enemmän huuleen puremista, vittumaista puskemista ja ehdottomuutta. Tarvittiin yhä vähemmän tekosyitä, vähemmän lässytystä, vähemmän uhriutumista. Tarvittiin tahdonvoimaa.
Kinkkua ehdittiin syödä kehityksen aikana moneen kertaan – ja se muuten ei tule ilmaiseksi, varsinkaan tytölle, kun voimatasojen moninkertaistamisesta puhutaan.
Neljä vuotta ammattilaisurheilutason harjoitusohjelmaa toteuttaneena, valtava määrä kyyneleitä ja hikeä vuodattaneena, tyttö lopulta läpäisi fyysiset testit. Tämän jälkeen alkaa seuraava vuori, cooper-urakka: miten kansainvälisestä voimaurheilijasta saadaan kansallisen tason juoksija. Kun tyttö pukee ensimmäisen kerran aikanaan palomiehen univormun joskus päällensä, sinä hetkenä Iranin superliigan lentopalloilija ottaa hatun päästä ja hiljenee. Tätä on tahdonvoima.
Viime kerralla jäimme blogissa siihen pisteeseen, että play off -paikka oli ns. katkolla, samoin palkat, elämän jatkuminen – ja muu tavallinen.
Tuossa ottelussa vastassa oli Zahedan. Olemme parempi joukkue ja pelasimme kotona, mutta valtavat paineet saivat otteisiimme hermostuneisuutta. Etukäteen olimme puhuneet, että koska Zahedan tarvitsee kolmen pisteen voiton, he panostavat kaiken ensimmäiseen erään. Jos me viemme sen, sen jälkeen tie on heillä jo liian kivikkoinen. Ottelussa oli siis sellainen henki, että ensimmäinen erä kertoo kaiken sen, kumman tie alkaa luisumaan kohti ulos pudotuspelejä, Iranin viidakkoihin.
Ennen ottelua monet pelaajamme olivat haudanvakavia ja edeltävät harjoitukset olivat menneet hampaita kiristellen. Kaikki tiesivät, että tämä ottelu määrittää sen, onko kautemme epäonnistunut vai onnistunut, saammeko palkat vai ei, tuleeko historiallinen pudotuspelipaikka vai ei. Kun panokset ovat hirvittävät, nähdään kumpi on – ei vain taitavampi-, vaan myös henkisesti kypsempi käsittelemään tilanteen.
Ensimmäisessä erässä tuntui, että me emme olleet kovin kypsiä. Zahedan taisteli hyvin ja me hermoilimme urakalla. Olimme perässä koko erän ajan. Tähän tilanteeseen osui oma tähtihetkeni. Tulin tuplavaihdolla sisään ollessamme häviöllä 22-23 ensimmäisessä erässä. Pyöritin kuulan ensimmäisellä syötöllä sovittuun kohteeseen, eikä se syöttö ollut kummoinen tykki. Peli oli tuossa vaiheessa kyllä hyvin selkeää ja saimme hyvän torjunnan rakennettua päähyökkääjän eteen. Hän löi metrin pitkäksi hakiessaan yläkäsiä. Hallissamme kuului 5000 ihmisen huokaus, 23-23 tasan.
Seuraava syöttöä rytmitti koko hallin raivoisa kannustus. Lähdin tätä syöttämään jo terävämmin kuin ensimmäistä…ja kappas, verkon kauttahan se napsahti ässänä kenttään. Tässä vaiheessa sekosin, juoksin ympäri kenttää ja muistan antaneeni ainakin huutosakin johtajalle viiksi-Josefille läpyn, vaikka mies on mainosaitojen takana korkealla katsomossa. Se oli maukas hetki se. Tuomari antoi minulle kansallisen tavan mukaan kaiken ajan löytäessäni hiljalleen takaisin syöttöpaikalle. Tuulettamisesta ei saa ikinä rankkua!
Meidän eräpallossa ilmassa vihmoi sitten jo sellaiset desibelit, etten ole ikinä sellaisia tuntenut. Huuto oli sellainen, että minun tarvitsi vain laittaa perusleija verkon toiselle puolelle ja pelaajien hullu tärinä hoiti lopun. Puolustimme pari kertaa tuossa pallorallissa ja lopulta vastustaja niittasi free ballista pallon 20cm minun puoleisestani rajasta leveäksi. Sitten huudettiin. Halailtiin. Ja huudettiin ja halailtiin. Puolet vaihtuivat melkoisessa euforiassa. Revimme toisemme väkisin takaisin tähän hetkeen ja jatkoimme toiseen erään energisoitumista, mutta tiesimme jo siinä kohtaa, että meitä ei enää pysäytä mikään eikä kukaan.
Samalla flow´lla vietiin toinen ja kolmas erä sitten jo selvästi. Voitimme ottelun 3-0 ja Javaheri on playoffs -joukkue! Kun iranilainen lentopallofani on tyytyväinen näkemäänsä, hän ei tule kättelemään ja onnittelemaan ”hienosta pelistä”. Hän hyppää päällesi, huutaa, hakkaa, halaa ja repii.
Matsin jälkeen minua sananmukaisesti hakattiin selkään, kun yleisömeri hyppäsi kentälle viimeisen pallon jälkeen. Jokainen avokämmenisku selkään tuntui todelta hyvältä ja ilolla peilailin mustelmiani seuraavana aamuna! Vastaava määrä halauksia on tullut viimeksi ylioppilasjuhlissa. Meidät revittiin ja työnnettiin pukukoppiin, jossa alkoi taas iso huuto. Juhlahumu hallilla kesti tunnin verran, että pystyimme lähtemään ulos autoille. Valmentajaa kannettiin kultatuolissa, tilastomies halasi ja itki pelaajia pitkään, presidentit pitivät kiitospuheita jne. Onpa hienoa olla Javaherin pelaaja!
Pukukoppiin ei ole ylimääräisillä asiaa…eihän.
Kuten ounastelinkin, tästä alkoi ketsuppipullo aueta. Kaikki olivat tyytyväisiä, tunnelma rentoutui entisestään ja palkkakin talikoitiin eteen hotelliaulan lasipöydälle. Lentopallo ilman play off -peleihin pääsyä on kuin Seppo Räty keihäskarnevaaleilla makkaramyyjänä. Periaatteessa ihan hauskaa, mutta se jokin siitä jää puuttumaan.
Zahedan matsin jälkeen lasketeltiin arkea kohtalaisen sutjakkaasti ja hymy oli herkässä. Samaan aikaan aloitettiin kiristelemään tossuja jo ihan tosissaan, kun peliä piti valmistella yhä varmemmaksi kohti play off- pelejä. Urheilijalle on kuitenkin ihanne olotila, kun onnistuminen on alla ja silti suuri koitos edessä. Harjoittelimme seuraavat viikot erinomaisesti.
Suomi-Iran suhteilla tuntuu olevan erityinen side. Suomessa asuu paljon iranilaisia ja vaikka täällä ei ole paljon suomalaisia, maa kyllä tuntuu kiinnostavan. Täällä Gonbadissa ei tavallisilla ihmisillä ole älypuhelimia, vaan kaikilla on nokiat. Saan joka päivä rapaa siitä, että itse viiletän Samsung kainalossani. Olin Vanjoen leirissä viimiseen asti, mutta N9:ääni ei saanut enää varaosia. Joko se Jolla on kehittynyt siihen asti, että sitä voi alkaa ostamaan?
Henkilökohtaisesti blogin kautta olen saanut yhteyden valtavaan määrään ihmisiä ja se, että pystyn muuttamaan ennakkoluuloja tätä maata kohtaan, on paras tekemäni asia. Eräs suomalaisnainen lähestyi minua viestillä ”–hiihtolomaviikolla kaipaisin lomakohdetta, harmi kun sinnekään ei voi lähteä…” Hetken keskusteltuamme kävikin ilmi, että täällä ei siis ole sotaa, täällä ei kivitetä ja olen edelleen 6kk jälkeenkin hengissä. Toivotin tytön tervetulleeksi.
Seuraavan kuukauden aikana monenlaista säätöä ehti olla moneen suuntaan, mutta loppujen lopuksi tuo suomalaistaistelijatar vääntäytyi Iranin rajojen sisäpuolelle ja sain näin ensimmäisen vieraani tähän mystiseen maahan.
Tytön ensimmäinen reaktio Teheranissa oli ”oho, täällähän on ihan rentoa ja rauhallista.” -Jep. Olin tehnyt selväksi, että minulla ei ole juurikaan aikaa tytölle, sillä ajatukseni on täysin kauden huipennuksessa ja lentopallossa. Ja jotta ajankohta olisi ollut täydellisen huono, meillä oli vierailun aikana vieraspeli toisella puolella Irania, joka veisi ainakin kolme päivää. Toisaalta, olen aina tehnyt myös itselleni selväksi sen, että haasteet ovat haasteita. Laitoin siis hyrrän pyörimään.
Siihen tarvittiin noin 10 päivää erilaisissa viestimissä, vetoapua Suomen valtiolta, lujaa uskoa ja hurjapäistä rohkeutta. Lopputuloksena tehtiin historiaa. Tyttö oli Iranin Sports Ministery´n virallisella luvalla katsomassa lentopallo-otteluamme. Tämä suomalainen oli siis historian ensimmäinen nainen Iranissa miesten lentopallo-ottelussa sitten kiellon alkamisen. Respect Suomi, respect Iran, tästä se lähtee.
Reilu kuukausi sitten Iran siis myönsi ulkomaalaisille naisille mahdollisuuden tulla otteluun. Tästä piti kuitenkin etsiä vahvistuksia, että kuuluuko oikeus myös seurakilpailuihin eikä ainoastaan maajoukkuepeleihin. Lisäksi tytölle piti saada VIP-aitio, kuljetukset ja turvamiehitys tuhansien miesten hallissa.
Tyttö itse suhtautui asiaan iisisti ja kertoi, että ”aika älytön tunnelma!”, kun oli astunut ulos 8000:n huutavan miesfanin seasta. Tämä tapahtumasarja oli tytölle hieno kokemus ja hyvä jatkumo Suomi-Iran lentopallo-akselilla sekä myös uusi haara Iranin kehittymisen polulla. Olen tyytyväinen näistä kaikista.
”Joka maassa ja paikassa on hyviä ja huonoja ihmisiä”, sanoi minulle gonbadilainen julkisen puolen ´terveyskeskuslääkäri´. Samaa sanoi vuorikiipeilijä Mohammad. Samaa toitottavat Madventuresin Riku ja Tunna. Suomalaisnainen yllättyi Iranista ja lähti maasta hymyssä suin laittaen vieläpä Suomesta viestin ”mä haluun sinne takas.”
Ohjeeni on siis kaksiosainen: Ensinnäkin, menkää ja kokekaa vieraita paikkoja ja uusia ihmisiä. Toisaalta, kun Suomeen ja kotipaikallenne tulee uusi ihminen, ulkopaikkakuntalainen tai ulkomaalainen, niin pohdi, oletko hänelle se ”hyvä vai huono ihminen”?! Minkälaisen kuvan haluat antaa? Se kiukutteletko vai jeesaatko, vie joka tapauksessa saman energiamäärän.
Mennään vaihteeksi yksityiskohtiin, tällä kertaa yhteiskunnallisteknisiä sellaisia. Miehet saivat täällä pari vuotta sitten oikeuden kahden viikon isyyslomaan. Herrasmieskerhomme jäsenelle pari viikoa kotona kelpasi, kun perheeseen syntyi poika reippaan koululaistytön seuraksi.
Julkisen puolen lääkäri kertoi, että toivoo lääkärikäyntimaksun nousevan, sillä nykyinen noin sipsipussin verran veloitettava maksu on sellainen, että se houkuttaa potilaat turhan takia lääkäriin. Ei yövuoroa ole hätäpäivystyksenä sen takia, että jengi tulee sinne, ”koska ei saa unta”. Hän kertoi keskimääräisen potilaspalveluajan olevan noin 2-3 minuuttia ja näytti kirjoituskäden keskisormessaan olevasta paksuuntumisesta liiallisesta kynän käyttämisestä.
Itsekin sain maistaa lääkärikäynnin ihanuutta, kun sain lähes kaikkien joukkueemme jäsenten tavoin lyhyen, mutta melko ärhäkän flunssan. Seura marssitti pelaajat lääkärille automaationa ja sainkin paikalliselta tohtorilta erinomaiset ohjeet: ”Kuumeisena et saa kastella päätäsi aamulla etkä illalla. Sen sijaan keskipäivällä, tarkemmin sanottuna noin kello 11.30 voit käydä suihkussa ja pestä myös hiuksesi.” Ei ihme, että tauti pitkittyi vuorokaudella, kun kävin seuraavana päivänä suihkussa vasta 11.41.
Hotellimme on kuuluisa häidenviettopaikka. Iranilaisessa tyylissä on jotakin ajatonta, sillä naiset juhlivat häitä omassa porukassaan ja miehet omassaan. Minkä ihmeen villitys se on Suomessa, että sulhasen ja morsiamen pitää olla omissa häissäänkin yhdessä? Ottakaapa oppia Iranista! Sitä paitsi täällä saadaan ihan eri tavalla jännitystä siihen, tapahtuiko morsiamenryöstö vai ei, kun mies odottaa vaimoaan häistään kotiin – siinä ei paljon runonlausunta tai lakananveto anopin kanssa auta.
Olen syönyt nyt viisi ja puoli kuukautta kanaa. Vaikka Barreto on ollut maassa vasta 3 kuukautta, hän koki jo hieman kisaväsymystä, kun otimme hissin ravintolaamme: ”Kasper, yritän tsempata, mutta kana ei oikein maistu enää miltään.”
-Ei hätää, siinä neljän kuukauden krouvissa se alkaa taas löytymään, ohjeistin.
Valmentajamme ovat kekseliäitä. Kun simuloimme play offs -painetta ja hornankattilamaisia areenoita, he raijasivat halliin aivan järjettömän kokoiset ämyrit ja harjoittelimme sellaisella tanssimusan volumella, ettei mikään melu voi ottelussa enää sitä voittaa. Tämä haastoi tosiaan keskittymistä ja toi käsimerkeille ihan uuden ulottuvuuden. Play offseissa on kyse siitä, kuka pystyy toistamaan hyvän ja varman pelin luotettavammin kuin vastustaja. Tekniset muutokset jätettiin ja keskityttiin kilpailemaan.
Ennen pudotuspelien herkkua meillä oli vielä yksi merkityksetön runkosarjamatsi. Mashhad marssitti kentälle kakkosmiehistön, mutta pelasimme silti mm. Serbian maajoukkuepelaajaa Petkovicia ja Argentiinan maajoukkueen Perreyraa vastaan. Taso on kyllä naurettavan kova. Kaikki halusivat myös antaa näyttöjä play offseja varten, joten mistään sunnuntaipalloilusta ei ollut kyse. Yksi esimerkki tästä oli se, että vaikka pudotuspelit odottivat parin päivän päässä, kumpikaan ei suostunut luovuttamaan, vaan pelasimme täydet viisi erää. Vastustajalla ainoastaan toinen keskari oli vähän täytemiehen oloinen, muuten kentällä oli hurjia heppuja.
Tässä on pieni pätkä erän alusta. Passailen valkoisissa.
Edellisen pelin ja play off -paikkamme ratkaisemisesta kotiyleisömme antoi minulle palkinnon. Kun joukkueemme tulee pukuhuoneesta lämmittelemään, fanien ensimmäinen yhteislaulu on aina arvokkain. Tuossa pelissä se oli ensimmäistä kertaa omistettu minulle. On melko huumaavaa astella parketille joukkueen kanssa, kun tuhatpäinen kotiyleisö pauhaa omaa nimeä. Annoin isot kiitokset moisesta kunniasta. Gonbad on minun paikkani, meidän yhteinen paikkamme.
Ai niin, voitimme ottelun 3-2. Viimeisessä erässä puolessa välissä meidän pinnan johdossa vastustajan ainoalla mukanaolleella passarilla Petkovicilla meni nilkka ympäri. Sen jälkeen he saivat pallon enää pari kertaa edes meidän kenttäpuoliskollemme. Joka joukkueessa ei ole Jukka Vehviläistä.
Olen viime aikoina, kiitos täällä erittäin omatoimisesti lomailleen suomalaistytön, saanut paljon uusia tuttavuuksia Gonbadista, sellaisia, joita en tiennyt täällä olevan olemassakaan. Tapasin muutamat perheyhteisöt, joissa puhutaan parempaa englantia kuin minä itse ja heidän juurensa vetivät vertoja elokuvien tuhkimotarinoille. Perheen tytöt kertoivat, miten ovat taistelleet itselleen yliopistokoulutuksen isän välittämättömyydestä huolimatta. On mielenkiintoista keskustella ihmisten kanssa, jotka tietävät hyvin paljon Euroopasta ja kertovat vaikkapa ranskalaisesta taide-elämästä, vaikka eivät ole koskaan käyneet Turkkia kauempana.
Tulin myös ajatelleeksi sitä, kuinka me saatamme ottaa viisumi- ja matkustusvapauden Euroopassa jo turhankin itsestäänselvyytenä – jaksammeko ottaa selvää ja ihmetellä aivan vieressämme olevia asioita tarpeeksi? Olemmeko valinnan vapauden ja runsaudenpulan saartamia? En minä ainakaan tiedä Ranskasta juuri mitään, Pohjois-Iranissa he tietävät.
Barretolla on pakkomielle kamelinselästä otetusta selfiestä, jonka voi laittaa Instagramiin. Ystäväperheemme Gonbadissa on luvannut viedä meidät kameliajelulle kauden jälkeen. Luulin asian tärkeyttä ihan läpäksi, kunnes paimentolaisteltassa yllätyin Barreton kyselevän suu vaahdossa erilaisista kyttyrämalleista! ”Haluaisin niin kovasti valkoisen kamelin selkään…vaaleanruskea ei käy…onko valkoista kamelia? Onko koko Iranissa? Meillä on kyllä kauden jälkeen aikaa matkustaa.” -BARRETO, MITÄ VITTUA?!?
Toinen hyvä Barretolta oli, kun hän masennuksissaan kertoi kaipaavansa yhtä asiaa ylitse muiden. Sellaista, jota ei ole täällä koko aikana saanut. Kyselin varovasti, että puhuuko mies kenties nyt fyysisestä kanssakäymisestä kahden henkilön välillä vai mistä… ”Eiei… vaan burger… en ole saanut burgeria koko aikana. Kaipaan niin kovasti mehevää burgeria!” Asia kunnossa.
On kyllä jännä miten ennakkoluulot, pelko ja olettaminen aiheuttivat kaikenlaista skismaa pelaajiemme välillä kauden keskivaiheilla. Nyt kun vanhat taistelupukarit nauravat joukkueen päivällispöydässä katketakseen toistensa olkapäistä kiinni pitäen, tuntuu kuin tässä olisi monta vuotta aikaa kulunut välissä. Tuo vihamielisyys johtuu varmasti pohjimmiltaan pelosta: ”Mitä jos toinen uhkaakin peliaikaani? Mitä jos en nyt puolustaudu? Pitääkö minun liittoutua tuota vastaan?”
Kun paineet kävivät niin isoiksi, että voimme selviytyä vain yhdessä, meidän oli pakko alkaa vetämään yhtä köyttä. Ja kun sen teimme, huomasimme niihin vähän etäisempiinkin joukkuekavereihin tutustuttaessamme, että tässähän vasta hauskoja tyyppejä ovat. Kun vain tulevaisuudessa uskaltaisimme aikaisemmin, helpommin ja avoimemmin jättää poterot ja suojavallit kaivamatta ja rakentaa yhteistä rintamalinjaa joukkueena. Arvostettu psykologian tutkija on todennut tämän päivänselvän faktan:
”Ammattisotilaat, loppujen lopuksi itseään ajattelevat, häviävät sodassa yhtenäiselle, paremmin motivoituneelle amatööriryhmälle, jos tätä ryhmää sitoo yhteen jokin yhteinen merkityksellinen tavoite, joka on kunkin omaa etua suurempi.” Oletko sinä jossakin yhteisössä, jonka etu menee aidosti omasi edelle?
Nyt kun tämä kellahti psykologisiin sfääreihin, niin otetaan poiminta myös valmentajille ja muille johtajille: usko ryhmääsi, se tutkitusti kannattaa.
Iranilainen musiikki on nostanut päätään omissa listoissani viime aikoina hyvin voimakkaasti. Lyökääpä vaikka ensihätään soimaan Duset Daram. Mitä kovemmalla tätä kuuntelee, sitä paremmalta se kuulostaa! Kuulovaurion rajoilla me esimerkiksi harjoittelimme mm. tämän kappaleen tahtiin. Kyllä siinä alkoi tynnyrit pyöriä ja lapasta löytyä!
Jos olet umpikujassa, tsekkaapa tämä. Jos olet aalloharjalla, tsekkaa silti. Tämä korostaa edelleen sitä faktaa, että ensin tulee oikeanlainen ajattelu ja asennoituminen, kaikki muu vasta sen jälkeen. Kukaan meistä tuskin liikaa muistaa tätä. Ja vaikka tyyppi on moottoriturpa, niin taistelkaa, pointti tulee kyllä!
Lopuksi tarjolla on vielä kevyesti 4 vuorokautta Iranin netti nopeuksilla latautunut reilun 13 minuutin pätkä teidän katsottavaksenne. Jos olet lentopalloniilo, katso koko pätkä, alkuun vähän random-settiä treeneistä. Jos olet muunlainen haistelija tai diggailija, mene kohti loppua, sieltä löytyy vähän tunnelmapätkääkin – LENTOPALLO-OTTELUSTA!
-K
p.s. En minä mitään puhetta pitänyt. Olen vain oppinut tarouffaamaan paikalliseen tapaan, eli puhumaan ns. totuutta myötäillen, jerrytellen. On kuulijan vastuulla kaapia kermat pois päältä. Puhujapönttöön toki kiipesin, mutta yleisöni näytti tältä.
Seuraava osa napsahtaa piakkoin eetteriin, joten sanokaapa naapurin Esalla ja työpisteen Pirkolle, että lukevat tämän äkkiä alta pois!