Hei.
Tämä tarina on tosi ja aika uskomaton. Se tapahtui muutamia vuosia sitten yhdessä isoimmista maailman lentopalloliigoista, menestyneessä suurseurassa. Henkilöiden yksityisyyden suojaamiseksi,
kerron jutun nyt vaikkapa suomalaisilla salanimillä, vaikka asia ei siis liity Suomeen mitenkään, eikä myöskään Iraniin.
Olipa kerran Rape ja Magnus (sivumainintana kerrottakoon, että he olivat melkoisia punttihannuja), jotka olivat joukkuekavereita. Tarinan jatkon kannalta on olennaista kertoa, että Rape on valkoihoinen ja Magnus tummaihoinen, loistavia tyyppejä molemmat. Menestyvän joukkueen ympärillä pyöri paljon tietysti faneja, naispuolisiakin. Joukkueen pelaavat olivat silloin tällöin heidän kanssaan yhdessä vapaa-ajallaan. Sattuikin sitten niin, että Rape ja Magnus olivat iskeneet silmänsä samanlaiseen nais-faniin, kutsutaan häntä vaikka Liisiksi. Myös Liisi oli valkoihoinen.
Liisi ja Rape sekä Liisi ja Magnus tutustuivat toisiinsa tarkemminkin, mutta asia ei aiheuttanut sen suurempaa skismaa noiden pelikavereiden keskuudessa.
Kävi kuitenkin niin, että Liisi tuli raskaaksi. Kun asia valkeni, alkoi melkoinen huhumylly jauhaa lapsen isästä. Magnus ja Rape keskustelivat asiasta avoimesti ja heille oli selvää, että isä olisi Rape, koska
Liisin ja Rapen suhde oli ollut pitkä ja Magnus oli vain käynyt kerran Liisillä kylässä. He eivät nähneet isyystestiäkään tarpeelliseksi. Liisi ja Rape suunnittelivat tulevaisuutta ja yhteistä perheonnea rauhassa.
Heidän maailmansa sai uuden täyttymyksen, kun kaunis valkoihoinen tyttö lopulta syntyi. Rapelle ja Liisille tulvi onnitteluja satamalla, sosiaalinen media täyttyi kuvista yhdessä pienokaisen kanssa ja koko joukkue onnitteli Rapea, myös Magnus tottakai.
Sitten jotakin ihmeellistä tapahtui. Tyttö, kuten kuulemma monet muutaman päivän ikäiset vauvat, vaihtoi kuitenkin väriä ja viikon kuluessa hän oli jo oma kaunis itsensä, tummaihoinen tyttövauva.
Shokki oli lievä ilmaus Rapen ja Liisin tunteille. Rape ei voinut uskoa silmiään. Oli selvää, että tytön isä oli Magnus. Rape pystyi hädintuskin hengittämään, kun hänen 9 kuukautta kestänyt unelmansa Liisin kanssa meni murskaksi. Vaikka tilanne oli päivänselvä: kahden valkoihoisen vanhemman sylissä oli tummaihoinen tyttövauva, oli Rape niin sekaisin tilanteesta, että halusi kuitenkin väkisin vielä isyystestin. Testi tottakai osoitti, että Magnus oli isä. Niin tilanne muuttui ja pian onniteltiinkin Magnusta. ”Koittakaa nyt perkele päättää!” Yläfemmat olivat näiden pelaajien välillä loppukauden ajan normaaleja laimeampia.
Rape ja Liisi eivät jatkaneet yhteiseloaan, Magnus hoiti asian maksaen elatusavut, kun isän rooli ei onnistunut kaukaa tulevalta pelipaikkakunnalta. Seuraavana vuonna Rape ja Magnus eivät siis yllättäen pelanneet enää samassa joukkueessa. Kaikilla tarinan osapuolilla on nykyään oma perhe tahoillaan, joten tilanteesta selvittiin etä-isä meiningillä. Todellisuus on tarua ihmeellisempää.
Someen liittyvä tarina pitää myös kertoa, se on täältä Iranista. Kävimme Barreton kanssa tutustumassa paikallisjoukkueen Taavon Gonbadin ulkomaalaispelaajiin, bulgaarialaiseen Todoriin ja brasilialaiseen Zao Ricardoon. Heillä on mukava asunto Gonbadissa ja ilta meni siivillä jutellen tilanteita kauden varrelta.
Zao Ricardo ja Todor kertoivat, kuinka meidänkin kohtaama klassikko ”you are professional…” -sananparren alle voidaan kätkeä aivan mitä tahansa. Minulle tuota on sanottu mm. silloin, kun en ole joskus jaksanut käsipyykätä treenipaitaa (täällä ollaan ammattimaisia, mutta treenipaitoja on annettu tasan kaksi!) harjoituksiin. ”Do it everyday, you are professional.” -Yepyep!
Zao Ricardo oli valmentajan suosiossa ja Todorillakin oli koutsiin hyvät välit. Zao Ricardon ja valmentajat välit kuitenkin tulehtuivat, kun tapahtui väärinkäsitys: joku pelaajista oli kertonut valmentajalle jotakin shittiä muka Zao Ricardon kertomana, vaikka se ei pitänyt paikkansa. Valmentaja ei kuitenkaan kysynyt asiasta, vaan päätti vain suuttua miehelle.
Seuraavan aamun fysiikkatreeniin valmentaja ei ollut tavanomaiseen tapaansa hakenut Zao Ricardoa, vaan sen sijaan valitti tämän myöhästymisestä, kun pelaaja oli joutunut kävelemään. Ricardo oli ihmeissään mistä on kysymys: yht´äkkiä kaikki mitä hän teki oli valmentajan mielestä huonoa. Samana iltana Todor ja Zao Ricadro kävivät face-seinällään avoimen keskustelun seuraavan päivän kulusta. Todor haistoi tilannekomiikan ja kirjoitti ”I go to bed early, I´m professional, you are not professional”. Valmentaja otti, meni ja tykkäsi tuosta kommentista! Todorille kelpasi hillittömät naurut!
On sivujuonne, että seuraavana päivänä Zao Ricardo ja valmentaja saivat välinsä sovittua ja väärinkäsityksen pyyhittyä, mutta sosiaalinen media voi siis tuoda hauskoja tilanteita myös ammattilaisurheilun maailmaan. Muistakaa myös Suomessa lyödä isoa painetta ulkomaalaispelaajiin; heidät voi laittaa tekemään mitä tahansa ja kuitata asia vain ”you are professional” -lainilla!
Pelasimme keskiviikkona vieraissa Paykania vastaan. Lähdimme otteluun ilman pahan influenssan kourissa sairaalassa makaavaa päävalmentajaamme. Apukoutsi veti setin hyvin. Hävisimme 3-0, mutta taistelimme hyvin. Peli oli myös henkilökohtaisesti todella tärkeä, koska sain pelata noin puolet ottelusta ja onnistuin hyvin.
Teheranin halli on rakennettu vain lentopallolle ja se on Iranin lentopalloilun keskus.
Oli todella virkistävää pelata urani tähän asti parasta torjuntaa vastaan. Muistan Suomessa kauden 2012-2013 Loimun, jossa torjunta oli hyvin organisoitu ja sitä vastaan oli haastava passata. Simo-Pekka Olli ja Dean Bittner olivat sarjan parhaat 2-puolen torjujat ja keskellä oli McDonell ja Kutinlahti. Joukkueen ulottuvuus yhdistettynä kurinalaiseen, hyvin valmennettuun pakettiin teki aikanaan vaikutuksen. Nykään yksittäisinä poimintoina hyvästä torjunnasta kelvannee Valepan keskiosasto ja laitapelaajista mainittakoon vaikkapa nyky-Tiikereiden HietasMasa. Tämän kauden joukkueista tiedän, että monet joukkueet ovat erinomaisesti lukevaan peliin valmennettuja, kurinalaisia paletteja. Suomessa pelataan taktisesti kypsää peliä. Keskiviikon Paykan oli kuitenkin ”something else”.
Mirzajanpour ja Ghaemi (maajoukkueen kuusikkomiehet) ovat kyllä aivan kamalat torjujat yypeiksi. Heistä tekee aivan maailman kärkeä laitatorjujina ei ainoastaan huikea ulottuvuus, vaan erityisesti erinomainen pelin lukeminen. Esimerkiksi meidän hyökkääjä-yleispelaajamme Emin haluaa pelata p1-rotaation aina niin, että hyökkää sitä nopeamman, mitä parempi nosto on. Tiedän, kuulostaa erikoiselta. Minun pitääkin siis passarina lukee noston tarkkuus hyvin, ja passata täydellisestä takapateri, hyvästä takametri ja sitä huonommasta nopea pelipassi laitaan. Itse en ole mikään järjetön fani tällaiselle ollut, mutta hyvin se on toiminut. Kunnes tuli keskiviikko.
Ghaemi sai kaiken näyttämään niin helpolta: hän katsoi hölmistyneenä paikallaan Eminin kavennusjuoksua takapateriin, nollasi pallon niin pystyyn kun vain voi naulata. Tosin otti mies myös nopean laitapassin yksin monesti kiinni. On murhaava yhdistelmä, kun lukee peliä hyvin, ulottuvuutta on käsittämättömästi ja verkon yli pääsee oikeasta kohdasta todella nopeasti syvälle toiselle puolelle. Nämä yleispelaajat olivat myös ylivoimaisesti parhaita auttajia keskipeliä vastaan mitä olen nähnyt. Pisteenä iin päälle myös joukkueen hakkuri oli todella hyvä apu siirtoja vastaan. Tältä heidän torjuntansa näytti tuplakaatoa vastaan, kun molemmat torjujat pelasivat lukemalla hypäten vasta passin perään.
Tämän jälkeen tulee kuitenkin vasta paras osa. Faezi ja Mousavi, maajoukkueen ykköskeskitorjujat pelaavat kuten maailman huipputorjujien pitääkin. He pääosin seisovat keskellä kenttää, lukevat passaria ja menevät sinne minne passikin menee – ja aivan helvetin nopeasti. Ulottuvuutta löytyi lukemishypylläkin tolkuttomasti eikä hötkyilyä todellakaan tapahtunut. He eivät juurikaan olleet kiinnostuneita noston liikkumisesta sivuttaissuunnassa eivätkä keskihyökkääjiemme juoksuista.
Tämä kaikki johti passarilogiikallani seuraaviin asioihin: Ykköstempoa piti pelata paljon, kun Paykanin keskitorjujat lukivat koko ajan. Koska pakka oli tiivis, siirtoon pääsivät käsiksi erinomaisesti auttanut hakkuri (ollen silti sivuaskeleella vielä laidassa ulottuvana pelaajana) ja passarin läheltä pelatut ykköstemmot etupassaritilanteissa menivät tietysti päin Ghaemin ja Mousavin muuria. Ykköstempoa piti siis liikuttaa ja sen tuli olla nopea.
Päädyin pitämään pääosin nopeaa tuplakaatoa päällä ja pelaten sitä aika ajoin. Tämä oli riittävän uskottava saamaan tilaa hakkurille, joka murjoi yksi-ykkösiä kenttään, ja toisaalta ei kuitenkaan niin pitkä, että hakkuri olisi päässyt siihen ihan täysin apuun. Se toimi ja Mehran teki pisteitä. Takapassaritilanteissa pelasin myös pystyä, koska se toimii hyvänä hämyefektinä pipelle eikä lukevan torjunnan apu ole tällöin yhtä hyvä kuin passarin etutilanteissa.
Sitten kaiken tämän lisäksi oli myös peli nimeltä Amir Hosseini – peli pelin sisällä. Amir on huikean taitava passari, joka menee jopa brassi Williamin kategoriaan, mitä tulee passitaitoihin ja siirtoihin vielä 4-5 metristäkin. Amir on kuitenkin 40-vuotias 175c-180m pitkä (en tiedä tarkkaan) patukka. Jahtasin sitä kuin haukka jäniksenpoikasta. Useimmiten Amir jäi meidän etupassaritilanteissa torjumaan ykköspaikalta hyökkäävää hakkuriamme vastaan, koska nelosesta Barreto olisi roiminut miehen päältä. Niimpä ykköspaikan purut olivat järkeviä ja toimivat hyvin. Shakissani tuli kuitenkin yksi häiriö, kun hakkurimme suti pelkkää Amiria vastaan kerran ykköspaikalta pitkäksi – sen jälkeen hän pääsikin vaihtoon välittömästi.
Huippulentopallo on siinä mielessä yksinkertaista, että täydellisiä nostoja ei saisi hukata erässä juuri yhtään, vaan side-out pitäisi olla tällöin selviö. En ole ikinä ymmärtänyt pelkkien free ball -jatkopallojen käyttöä harjoitusmuotona, koska se on aivan liian helppoa. Tärkein passarit toisistaan erottava asia on 1-3m verkosta irti olevat nostot, jotka pitäisi pystyä pelaamaan vielä ns. in system, eli pelitemmoilla jokaiselle neljälle hyökkäyspaikalle.
Ei ole siis kovin kiinnostavaa, kuinka kova kiila lähtee täydellisestä nostosta – itseasiassa itse komppaan vastaanottohyökkäyksen täydellisissä nostoissa varsinkin nelospaikalle sellaista passia, josta pääsee vetämään varmasti hyvällä rytmillä täyttä hanaa lakikorkeudesta. Suurennettu nopeus täydellisistä tilanteista on vain riskiä turhaan nostava, koska tilanne on joka tapauksessa yksi vastaan yksi (tai puolitoista) laidassa, jos passari pystyy passisuunnan peittämään. Sen sijaan jatkopallotilanteissa, pidän joskus nopeimmasta passitemmosta laitaan, koska tällöin vastustaja ei ole ehtinyt ryhmittyä. Myös hyvin auttavia laitatorjujia vastaan todella nopealla laitapassilla saadaan aikaan sopivaa hämmennystä. ”Overload” -pelit ovatkin myös esim. Hoseinin ja Maroufin tavaramerkki, eli siirron päälle tykitetty nelosen passi ja takapaterin yli pelattu takapipe passarin taakse tai nopea takapassi hakkurille.
Yhtä kaikki, paketoisin tuon ottelun James Clearin viisaisiin sanoihin, ”the fight is the reward, not a result”. Rakastin joka sekuntia kentällä. Myös valmentajilta tuli kiitosta pelin jälkeen passaamisestani. Päävalmentajana toimineelta apuvalmentajalta kommentit olivat seuraavat ennen hänen kääntymistään hymyillen poispäin: ”Tykkäsin tänään kahdesta asiasta sinun kohdallasi: passasit hyvin ja jaksoit leikata partasi ottelua varten”!
-Oliks toi nyt sitä paljon puhuttuu posii hei?
Tämä kuva kertoo siitä, että meikäläinen lähtee sääntöjen mukaan, muut passarit eivät kyllä lähde!
Tappiosta huolimatta jatko näyttää kohdallamme valoisalta: junnu-maju hakkasi Zahedanin vieraskentällä 2-3, joten ensi viikon kuolemanotteluuun, joka ratkaisee koko kauden kohtalon, lähdetään seuraavista asetelmista: olemme viimeisellä play off -paikalla nyt 15 pisteellä. Zahedan on lähimpänä perässämme 12 pisteellä. Yhden ottelun 3-0 tai 3-1 voitosta saa normaaliin tapaan 3 pistettä. Ensi keskiviikon ottelu Zahedania vastaan on kotonamme. En edes ole kiinnostunut miten tasapisteissä menetellään, vaan me lähdemme voittamaan tuota ottelua ja varmistamaan näin ollen historiallista pudotuspelipaikkaamme Gonbadissa.
Ensi viikon kierros on runkosarjan toisiksi viimeinen. Viimeisellä kierroksella sekä me, että Zahedan, kohtaamme lohkon kärkijoukkueet: me Mashhadin kotona ja Zahedan vieraissa Paykanin. Kaikki on siis kiinni ensi viikon keskinäisestä kohtaamisestamme – myös mm. minun ja Barreton palkat, koska ne ovat iranilaiseen tyyliin myöhässä, kuten lähes joka seurassa: jopa Paykanissa kerrottiin olleen vaikeuksia. Tuleva viikko on siis jälleen kerran koko kauden tärkein.
Vapaapäivänä lähdettiin taas käymään luonnossa. Tässä on kuva ajomatkalta.
Piknik-paikka haettiin pellon yli…
…ja paikalle levittäydyttiin sitten syömään evästä. Iranilaisilla oli tietysti iranilaiset maastovarusteet.
Tässä tulee vielä lähikuva erinomaisista maastokengistä. Tietää sitten lakimies Kauis Peltonenkin, että minkälaiset vermeet ovat sopivat firman kesäpäiville luonnonhelmaan.
Mohammad opetti minulle vuorikiipeilystä kolme asiaa: Ensinnäkin, on oltava hieman ylimääräistä rasvaa ennen vuoren valloitusta, sillä se suojaa kylmältä ja toimii energiavarastona. Toiseksi, kun kahdeksassa tonnissa voi olla 50-60 astettakin pakkasta, pitää kaikki keinot ottaa käyttöön ja virtsata muovisäiliöön, joka laitetaan makuupussin jalkopäähän lämmittämään. Kolmas kikka oli ihan vaan perusmeteorologiaa: kun tällaisia pilviä näkyy, ei kannata lähteä huipulle, silloin tuulee ja kovaa.
Viime blogista jäi muuten kertomatta vielä yksi erikoinen tapahtuma Tabriz -peliin liittyen: Matsin jälkeen Mikki Hiiren kokoinen kuljettajamme oli peruskatsojan tapaan äärimmäisen tuohtunut tappiosta ja etenkin Samadin uskomattoman puolustuksen jälkeisestä tuomarivirheestä pahassa paikassa. Pelin jälkeen menimme ulos hallista läpi ihmisvyöryn kuljettajamme autolle. Tabrizin pelaajat sattuivat olemaan tuon auton läheisyydessä odottamassa omaan bussiinsa nousemista.
Kuskimme ei voinut vastustaa kiusausta mainita heille, että he tarvitsivat tuomarin apua voittaakseen tms. typerää. Tuo päänaukominen jatkui pitkään ja aloimmekin jo sanoa Barreton kanssa, että ”eiköhän lähdetä jo?!”. Mitä vielä: kuljettajamme yltyi nalkuttamaan lentopallokiihkossaan ihan tosissaan ja siinä vaiheessa Tabrizin pelaajat tulivat jo lähemmäksi autoa. Kun kuskimme päätti vielä avata oven ja jatkaa yhä edelleen vikinäänsä, tiesin että tästä ei hyvä heilu.
Yksi Tabrizin kaapin kokoisista pelaajista hieroi kädellään Mikki Hiiremme naamaa ikään kuin merkiksi, että nyt jos koskaan on korkein aika lopettaa. Tästähän Disney-hahmomme vain innostui ja aikoi laittaa nuo viisi Tabrizin kaksimetristä huippu-urheilijaa pakettiin alta aikayksikön (sekunnit). Tässä vaiheessa meikäläiselle etupenkillä alkoi pelleily riittämään ja nappasin – onneksi hiirulaisen kevyttä – kuljettajaamme takavyöstä kiinni ennen kuin hän ehti nousemaan autosta. Sekä minun ja Barreton että Tabrizin pelaajien mielestä kuljettajan uho oli naurettavaa, mutta hän kuitenkin onnistui provosoimaan vastustaja pelaajia riittävästi. Emme Barreton kanssa todella halunneet tapella emmekä toisaalta myöskään halunneet jauhaa Hubbabubbaa autossa vihellellen samaan aikaan kun kuskiamme olisi pannutettu auton ulkopuolella. Tein siis kaikkeni tappelun välttääksemme (tylsää, myönnän) ja kiskoin kaikin voimin kuskin vyötäisiltä takaisin autoon ja huusin ”nyt se perkeleen ovi kiinni!” – Suomen kieli auttaa aina. Kaveri laittoi monet sekunnit täysin voimin vastaan, mutta lopulta sain hänet kuitenkin autoon ja pääsimme liikkeelle.
Kun kuljettaja oli vartin ajomatkan ajan tärissyt vihaansa ulos, hän jätti meidät pois hotellillamme, ja kysyi ovatko Tabrizin pelaajat täällä myös, jotta voisi jäädä väijyksiin ja tehdä tuliylläkön nyrkeillään? Katsoimme Barreton kanssa hiirulaistamme silmiin ja toivotimme hyvää yötä ja terveisiä tyttärelle kotiin. Ovat täällä intohimoisia lentopallosta, sanovat.
Sain erittäin mielenkiintoisen lukijapalautteen, jossa pyydettiin kertomaan siitä, mikä kaikki on täällä mennyt pieleen, mitä huonoja juttuja on tapahtunut. Tottakai olen kohdannut täällä paljon vaikeuksia, mutta en ole halunnut huudella niistä liiemmin. Tämä on ollut tietoistakin, sillä jos kertoisin aina mitä pahaa on tapahtunut, sanani saisivat minut takuuvarmasti ajattelemaan näitä asioita uudestaan ja ne saisivat näin jälleen uutta voimaa ja sijaa ajattelussani. Axel Fredenholm kuvailee asian tarkemmin: ”Valituksen sijaan voimme tehdä parannuksia olemalla esikuvana, hyvänä esimerkkinä, edelläkävijänä ja tienraivaajana – ja se meidän on tehtävä valittamatta ja rakkaudella.”
Toisaalta sama mies jatkaa ”Meidän ei tule valittaa, jos elämä auttaa meitä kasvamaan.” Suostun nyt avaamaan haasteelliset hetket opetusmielessä – lähinnä itselleni. Kaadetaan nyt siis koko kärry tyhjäksi samalla kertaa: Mikä täällä on mennyt vihkoon? (Tätä kirjoittaessa makoillaan hotellin sviittihuoneessa, kuunnellaan Green Day´n Time of your life -biisiä hyvän aamupalan jälkeen, joten ei ehkä otollisen aika alkaa muistelemaan huonoja asioita.)
Ensimmäinen asia mitä tulee mieleen, ovat ne hetket, kun on tullut sanomista pelaajien kanssa. Ne jotka minut tuntevat, allekirjoittanevat Tommi Tiilikaisen lainin, että ”en oo se, joka ensimmäisenä aiheuttaa biiffii”. Eli olen lähinnä ollut hölmistynyt kovasta kritiikistä harjoituksissa ja kentän ulkopuolisissakin asioissa, jotka ovat välillä täysin mielivaltaisia. Esimerkiksi jos kuljettajamme jättääkin tulematta, kyytejä organisoiva joukkueenjohtaja pystyy silti antamaan siitä meille kuraa, kun myöhästymme omilla rahoilla maksamamme taksikyydin jälkeen alkupalaverista. Ulkomaalaispelaajat ovat sopivia kohteita, kun itseä harmittaa. Toinen esimerkki on piinallisen itsekäs hakkurimme, joka on välillä hyvin negatiivisesti latautunut kentällä ja otimme muutaman kerran huutamalla yhteen, kun en vain voinut enää kestää alituista valitusta passivalinnoista.
Työstin pitkään erästäkin farssia, kun välimme olivat niin tulehtuneita, että hakkuri ja minä emme sopineet enää edes harjoituksissa samalle puolelle. Tuota naurettavuutta kesti viikon ajan. Mietin eri vaihtoehtoja miten toimia. Pitkän pohdinnan jälkeen päätin ottaa kaiken syyn niskoilleni, tehdä sovintoa ja pyytää anteeksi, vaikka omasta mielestä se tuntui täysin epäoikeudenmukaiselta. Menin puntilla paiskaamaan miehelle kättä ja sanoin, että ”sorry man… my bad.” Puhuimme treeneissä tapahtuvista tilanteista ja sanoin, että ainoa asia, joka ohjaa passivalintojani, on haluni voittaa. Hän kertoi kokeneensa syrjintää eikä saanut riittävästi passeja. Hymyilin ja sanoin, että ”lyö pallot kenttään, niin voit olla varma, että palloja tulee ihan niin paljon kun sielu sietää!”
Seuraavassa kyykky-sarjassani tilanne myös kirjaimellisesti ratkesi vapautuneesti, kun verkkarini repesivät perseen kohdalta. Saimme kohtalaiset naurut ja tuosta puntista alkoi sillanrakentamisen vaihe. Päätin myös toteuttaa väen väkisin lukemieni kirjojen oppeja, ja tietoisesti aloitin katsomaan hänessä vain positiiviset puolet. Kohtelin häntä sellaisena, kuin hän voisi parhaimmillaan olla. Valitsin rakkauden, näin hänessä hyvää. Plussapuolelle pelaajana ja ihmisenä tuli tosin vain ”hyvä rajalyönti, huippu syöttö ja hauskaa läppää”, mutta se oli jo hyvä alku.
Nyttemmin hän on huomannut, että se takapassi tosiaan tulee lapaseen ja määrä on suoraan verrannollinen siihen, mitä passeista on tuloksena. Tällä hetkellä hän jo treenaa ekstraa kanssani ja yhteistyömme toimii kentällä jopa paremmin, mitä toisen passarin kanssa. Myös minä tiedän mitä häneltä saan: hirvittävän kovan voimaratkaisun joka kerta. On siis itsestäni kiinni, koska haluan häntä käyttää. Hän on hyvä äijä.
Sitten revitään lisää kuraa sieniltä.
Alkuun oli tottumista siinä, että nämä tosiaan jauhavat schaissea niin paljon. Kaksi tyyppiä olivat (tämä hakkuri ja tilastomies) teräviä piikkejä ulkomaalaispelaajien lihoissa. He menivät jopa niin pitkälle, että menivät valittamaan presidentille, että ulkomaalaiset pitäisi lähettää kotiin – ei ehkä paras alku hedelmälliselle yhteistyölle.
Oli siis jakso, jolloin kaikki asiat, jotka meille (ulkomaalaispelaajille) tulivat heiltä kahdelta, olivat negatiivisia. Joskus ongelma oli liian vähäinen riisin syömisen määrä, joskus läppärin käyttäminen vielä iltakymmenen jälkeen aamutreenien ollessa edessä tai tosiaan pyykkäämätön treenipaita. Samaan aikaan omalla käytöksellään he pystyivät helposti laittamaan koko iltatreenin aivan sekaisin. ”These are just kids”, sanoi Ricardo.
Nuo asiat tosiaan koettelivat hermoja, mutta avuksi tuli muutama ajatus. Tämä ensimmäinen tuli Ricardolta: ”Ensinnäkin, jos he valitsevat negatiivisen tien, se ei tarkoita, että meidän tulisi myös valita”. Päätimmekin hammasta purren vain jatkaa työtämme ammattilaisen tavoin ja olimme parhaamme mukaan välittämättä kaikesta kurasta.
Ilmestyimme joka treeniin kuin ärsytetyt sonnit, ja kun pelasimme todella hyvin ja voitimme setit treeneissä, mumina alkoi hiljentyä. Sittemmin myös parempi tutustuminen ja asioista puhuminen ovat laukaisseet kaikki kitkat pois. Nyt voin hyvällä omatunnolla sanoa, että kaikkien kanssa ovat välit todella hyvät ja peli sujuu. Ongelmallinen polku on silottunut tasaiseksi motariksi. Yksi oppi on täällä itselleni vahvistunut entisestään: pelikentällä ja treeneissä voi antaa äärimmäiseen suoraa ja rehellistä palautetta, mutta mitä siellä tapahtuu, jää sinne. Kentän ulkopuolella unohdetaan peliasiat ja nauretaan partaamme.
Mitä haastavaa vielä muistaisin?
Epäonnistuminen pelissä on tietysti yksi sellainen. Olemme lanseeranneet täällä erittäin rajallisesti englantia puhuvien pelaajien kanssa käsitteen ”fuck the team”. Kun junnumajua vastaan heitin erän lopussa huonon passin, josta seurasi hyökkäysvirhe ja sen jälkeen Barreto löi puolestaan todella hyvän rakentamani yksi vs. yksi -tilanteen torjuntaan, keskarimme Särih tyytyi kommentoimaan meille: ”you fuck the team”.
Jotta kohtalo ikään kuin leikkisi kanssamme, seuraavassa matsissa Särih, ollessamme 22-23 häviöllä Tabrizia vastaan kotona, hypäriä siihen asti murjonut Särih käskettiin vain laittamaan pallo ruutuun, sillä meillä oli hyvä torjuntapainotuspeli sovittuna. Käynnistysleija meni noin 3 metriä leveäksi. Epäonnistuminen oli niin räikeä, että siitä ei edes valitettu, vaan Särihiä kohdeltiin samoin kuin futiksen MM-kisoissa rankkarin missaavaa pelaajaa: antamalla hänelle vain hiljaista tukea. Kun sitten päiviä kului, niin naureskeltiin Barreton kanssa, että olisiko jo aika vapauttaa tilanne huumorilla… Ennen kuin me ehdimme, Särih itse nauroi hymyillen: ”Ok, I fuck the team!”
Palkkojen maksaminen on myös sen luokan kansallinen farssi, että se on aiheuttanut enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Lupausta ollaan rakennettu lupauksen päälle ja jokainen päivä on uusi huominen. Emme ole toistaiseksi lähteneet sotajalalle, vaan olemme lähinnä huvittuneet toimintamalleista. Hoidetaan itsemme play off -peleihin ja laitetaan sen jälkeen talousasiat kuntoon, kun on näytöt kouriintuntuvasti pöydässä.
Monenlaista selkkausta on siis ollut. Kun alussa oli kaikenlaista vastoinkäymistä ja ukkoja lensi viereltä kuin leppäkeihäitä, nauroin Radioheadin Creep -biisin sanoja: ”what the hell I´m doing here, I don´t belong here.” Ensimmäisellä harjoitusottelumatkalla Teheranin ruuhkassa iltamyöhään keskarimme Märtin Takavar katsoi silmiini ja kysyi ”mitä vittuu sä teet Iranissa!” Siitä ei päässyt enää kuin ylöspäin. Nyt voin sanoa, että tänne lähteminen saattoi olla elämäni toistaiseksi paras ratkaisu.
Opettavaisia hetkiä ovat ylipäänsä olleet kaikki pelolle menetetyt hetket. Kun miettii tuleeko palkka vai ei, mitä tuo toinen tuossa ajattelee, mitä kuraa tänään mahtaa tulla – näin menettää elämästä kaiken hauskan ja ajatukset mustuvat. Kaikki on kääntynyt paremmaksi, kun on yksinkertaisesti päättänyt, että ”I release myself from fear and I choose love”.
Tässä tulee nopea tiivistys ajattelutavasta, joka on helpottanut täällä aika montaa tilannetta. Tämä lähtee ehkä vähän kaukaa, mutta kyllä tässä on pointtia!
Meillä jokaisella vilahtaa päivän aikana satoja tai tuhansia ajatuksia päässämme. On hulluutta yrittää kontrolloida niitä kaikkia. Sen sijaan, meidän olisi kohdistettava mielenkiintomme ja tarkkaivaisuutemme tunteisiimme, koska ne kertovat yleensä hyvin siitä yleiskuvasta, millaisia ajatuksia päässämme kulkee. Iso linja monesti on sellainen, että positiivisilla ajatuksilla tulee hyvä fiilis ja negatiivisilla ajatuksilla huono fiilis.
Hyvä uutinen on se, että voimme vaikuttaa tunteisiimme, milloin tahansa. Kun muutamme ajatuksia valoisimmiksi, muuttuvat tunteemme myös ja alamme voida paremmin. Voimme siis vapautua pelosta ja valita rakkauden. Melkein aina löytyy jotakin, josta voit olla kiitollinen ja jota haluat ajatuksillasi voimistaa. Ja jos ympäristösi on muka läpimätä, ainakin voit sitten oppia siitä ja välttää virheet jatkossa.
Annetaan Axel Fredenholmin taas tarkentaa: ”Olemme vastuussa ajatuksistamme, tunteistamme, sanoistamme ja teoistamme, eli siitä millaisia sanoja lausumme ja miten, sekä minkälaisia tekoja panemme liikkeelle. Ajatuksillamme on suunnaton vaikutus meihin, ne ovat todellista aikaansaavaa voimaa ja niissä on sisällään mittaamaton energia.
Kuten tiedämme, energiaa ei voi luoda eikä hävittää, se voi vain muuttaa muotoaan. Kun ajattelemme ja tunnemme jotakin, saamme aikaan ympäristöömme ja itseemme positiivista voimaa tai tuhoavaa negatiivista voimaa. On oma valintamme – sillä meillä on vapaa tahto – kussakin hetkessä miten valitsemme ja minkälaista voimaa haluamme levittää. Älä anna ympäristösi määrittää millainen olet ja miten ajattelet, vaan määritä itse itsesi. Muutoksesi eivät voi tulla ulkoapäin vaan sinusta itsestäsi. Harkitse huolella mitä haluat, ja suo itsellesi se, mikä sinua eniten miellyttää. Tällä tavoin herätät itsessäsi positiivisia tunteita ja elämäsi muuttuu paremmaksi.”
Esimerkiksi Barretolta tuli erittäin hieno lähestymistapa tilastomieheemme, joka puhuu jokaiselle eri asioita. Olisi niin kovin helppoa halveksua tai alkaa vihaamaan häntä. Barreto sanoi kuitenkin fiksusti, että ymmärtää miestä, koska hän joutuu näiden iranilaispelaajien kanssa tekemään töitä lopun uransa ajan. Vaikka tilastomies tykkää meistä ja arvostaa meitä, hän ei voi samaan aikaan dissata iranilaisia, vaan hänen on pidettävä välit kunnossa kaikkien kanssa. Me otetaan nykyään miehen puheista sellainen kuori pois ja nähdään se jokin siellä taustalla, mitä mies yrittää viestittää. Hän yrittää parhaansa ja välittää joukkueesta. Se on päälimmäisin ja tärkein asia hänestä.
Haluaisin myös lainata Paykanin kakkospassaria Nico Frerieksiä, joka asustelee joukkueensa ainoana ulkomaalaispelaajana yksin ja pelaa joukkueessa, jossa ei puhuta englantia. ”Palkat ovat myöhässä ja peliaika kortilla, vaikka treeneissä olemme joka ilta ykköskuusikkoa parempia. En vain ymmärrä näiden järjenjuoksua. Mutta se ei onneksi ole tehtäväni. Pidän kaikin voimin kiinni positiivisuudestani, sillä se on ainoa mitä minulla on. Jos alkaisin murehtimaan, olisin mennyttä miestä viikossa.” Tämä ei ehkä ole vielä maailman positiivisen kommentti, mutta minusta Nico tiedostaa hyvin oikeanlaisen ajattelun tärkeyden. Ympäristölläsi ei ole väliä, ainoastaan sillä miten suhtaudut siihen. Nyttemmin Nico viestitti, että mojova palkka oli tullut, kuukauden myöhässä, mutta summan nähtyään se ei häntä juuri harmittanut.
Nicon yksinäisyys -kommentin jälkeen olen entistä enemmän alkanut arvostamaan, että minulla on ollut kaiken aikaa täällä läheinen ystävä tukena, alkuun Ricardo ja nyttemmin Barretto. Sekä ajatuksissani tietysti myös sinä, joka luet tätä tekstiä. En tiedä onko tämä blogi pieneltä osaltaan myös palanen aavistuksen narsistista urheilijan minä-kuvaa tai tarvetta saada omia ajatuksia esiin – tähän en ainakaan tietoisesti ole pyrkinyt – mutta se on ainakin varmaa, että asioiden kirjoittaminen itselleni ja teille on ollut muutaman kerran se suurin ilo ja mahtava terapiamuoto. Kirjoittaminen on minulle luonnollista ja helppoa, olen sen aina tiennyt, mutta täällä se on ensimmäisen kerran tullut toteen näytetyksi ja tuskin siitä enää koskaan täysin luovun. Olette siis osaltanne pitäneet minut välillä kiinni hyvässä meiningissä ja olen siitä kiitollinen. Yksin tämä olisi ollut paljon tylsempää. Kiitos erityisesti mainiolle Eeva Niemelälle ja briljantille Jaakko Aningolle, jotka viimeistään laukaisivat kipinän bloggailulle!
Nyt on varmasti tuohon lukijapalautteeseen vastattu! Tämän vinkin antaja oli tarkkanäköinen Jarkko ”Jose” Jokiranta! Toivottavasti tämä avarsi kokonaiskuvaa täältä ja toi blogiin lisää syvyyttä äärimmäisellä rehellisyydellä. Siirrytään siis eteenpäin.
Mennään nyt suoraan sinne itseensä, mustaan historiaan.
Kuten olen kertonut, minulle on täällä kehittynyt kuin sattuman kautta täysin lentopallon ulkopuolinen Gonbadissa asuvien noin 40-50 -vuotiaiden herrasmiesten ryhmä, joka kokoontuu aika ajoin, usein vapaa päivänä kerran viikossa syömään ja keskustelemaan. Osa heistä on korkeasti koulutettuja, hyvin kiinnostuneita Euroopasta ja puhuvat hyvää englantia. Heiltä tulee joka kerta melkoinen kysymystulva Suomesta, ja he olivatkin erittäin otettuja, kun vein heille lahjaksi Ilkka Taipaleen ”100 sosiaalista innovaatiota Suomesta” -kirjan persiankielisen version. Sanoin täysin rehellisesti heille, että kun he tämän kirjan lukevat, he tietänevät enemmän sen jälkeen Suomen yhteiskunnan toimintalogiikasta kuin keskivertosuomalaiset.
Viime kerralla saamapuolella oltiinkin minä ja Barreto, kun he kertoivat tarkasti juuristaan. He ovat Turkmenistanista alun perin tulleita siirtolaisia Iraniin. He ovat vähemmistön asemassa eikä heistä juuri välitetä: he elelevät omassa rauhassaan täällä kaukana pohjoisessa. Heidät voidaan kuulemma jaotella Kaspianmeren puoleisella länsi-puoliskolla asustavaan Jafarby -haaraan ja east-sidella asustavaan Atoby -haaraan. Aikojen alussa nämä heimot olivat vihollisia ja taistelivat, mutta nyttemmin he ovat ystäviä, vain erilaisilla ominaispiirteillä varustettuina.
Yksi näistä herroista kertoi perheensä tarinan. Stalin oli jyllännyt Neuvostoliiton aikana ja mahti ulottautui Turkmenistanin alueelle asti. Stalin vihasi uskonnollisuutta ja oli kerännyt kaikki alueen papit yhteen ja lukinneet heidät isoon kellariin. Kahden päivän virumisen jälkeen Stalin oli sanonut heille, että pyytäkää nyt sitten sitä vettä ja leipää taivaastanne. Uskontojen edustajia vedettiin tuona aikana viikatteella lakoon hirvittäviä määriä.
Tarinaa kertoneen herrasmiehen isoisä oli pappi. Hän oli onnistunut pääsemään pakoon tuota tuhoa, ja siirtyi perheineen Iranin puolelle. Tuolla matkalla tämä mies edelleen on. He kertovat olevansa paitsi siis iranilaisia, myös turkmeeneja ja opettivat monia sanojaan omalla kielellään.
Yksi näistä sanoista oli ”tarouf”, joka merkitsee kohtelisuuden nimissä sanottua valkoista valhetta. Saimmekin kohtalaiset naurut, kun miehet naurunkyyneleet silmissä selittivät, että ”when I say to you two, that you have good muscles in arms, for Barreto I speak the truth, but for you Kasper it is tarouf!”
Narukädelle kelpasi!
Viime kerralla, kun vierailimme heidän luonaan, yksi heistä oli rakentanut pihalleen muinaisen paimentolaisteltan, jollaisessa heidän esi-isänsä asuivat paimentaessaan lampaitaan. Teltta oli huikea rakennelma, painoi yli 200kg ja se kuulemma kasattiin parissa tunnissa. Ennen muinoin se sitten vain laitettiin kamelien selkään ja mentiin aina sinne, missä oli laumalle ruohoa. Sade ja lämpö kuulemma vain ajan mittaan kovettaa seininä olevat lampaan taljat, ja yksi teltta kestää helposti ihmiselämän.
Koin teltassa jälleen saman tunnelman, josta kerroin viime kerralla Roseto -kylän tarinassa. Koko suvun joukko oli kokoontunut telttaan (mm. 8 serkkua), tehtiin ruokaa, makoiltiin huikeilla käsintehdyillä turkmeenimatoilla, tarinoitiin ja pelailtiin – kamina lämmitti keskellä telttaa ja jopa musavehkeet oli tuotu taustamusiikkia varten. Selfie-Barreto otti kuvia. Stressistä ei ollut tietoakaan ja nauru täytti koko ison teltan. Tuollaisissa hetkissä sydän lepää ja mieli on levollinen. Mietin tuona iltana, kuinka tärkeää – vaikka mitään muuta ei saisi elämänsä aikana aikaiseksi – on olla hyvä ihminen. Jokainen tietää mitä se tarkoittaa, mutta se niin helposti unohtuu. He ovat ottaneet meidät yhteisönsä jäseniksi ja vieraanvaraisuus on ylitsevuotavaa. He ovat todella lämpimiä ja hyviä ihmisiä. Muistan heidän esimerkkinsä varmasti loppu elämäni ajan.
Kokkolalaisille voin antaa esimerkinkin: Jussi Lehto – siinä on hyvä ihminen jos joku. Tutustukaa, jos ette vielä tunne. Kokkolasta muuten tuli mieleeni yksi asia, josta olen erittäin ylpeä. Viime vuonna jatkettiin sitä työtä, jota Tiikereiden mestaruusbuumi sai kaupungissa aikaan. Aloittelin lisäksi paria uuttakin juttua: erilaisia mediajuttuja, fanitoimintaa ja junnutoiminnan ryhdistämistä. Ilokseni olen saanut huomata, että järjestäytynyt fanitoiminta kukoistaa aktiivisten naisten ansiosta ja junioreja on paljon ja heillä menee hyvin. Junioritoiminnan pitkän linjan veturia Jarmo Syrjälää on kiittäminen paljosta. Tiikereistä puhuttaessa on tietysti myös mainittava Janne Heikkilän valtava panos lähes koko hänen elämänsä ajalta.
Ja kun nyt hyvistä ihmisistä tuli puhe, niin ei tämäkään ihan huonolta jesseltä vaikuta.
Iranin miesten lentopallomaajoukkue tulee kesällä Suomeen leirille. Se on loistava uutinen, Suomi saa erinomaisen harjoitusvastustajan ja siteen luotua yhden varmasti pitkän aikavälin lentopallomahdin kanssa. Mehrankin innostui jo ex-maajoukkueratsuna asiasta… ”Mä lennän vaikka niiden mukana ja kun ne menee leirille ni mä lähen sit lomailemaan ympäri Suomea. Kerrot vaan kaikki paikat sit mihin mennä.”
Olen aina iloinen, kun huomaan, että oikea ihminen löytää oikean paikan. Viime aikoina mieleeni on tullut ainakin kaksi täydellistä rekryä: lentopalloliiton supernaiseksi Jaana Laurila ja KIHUN:n, eli Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen, johtajaksi Sami Kalaja. Jaana hoitaa duuninsa viimeistä milliä myöten huikeasti ja Sami on ennakkoluuloton valinta tärkeään pestiin. Sami on motoristen taitojen tutkimisessa Suomen ykkösiä ja hänen ajatuksiaan voi lukea täältä.
Hänen viestinsä voisi tiivistää ajatukseen siitä, että taitojen oppiminen on ennen kaikkea monipuolista ja käytännöllistä tekemistä, joka nousee määrästä ja paljolti tiedostamattomasta oppimisesta. Esimerkiksi kun ajat polkupyörällä, et jatkuvasti mieti kuinka jalkasi pyörivät. Sama pitäisi olla lentopallossa: kun teet hihavastaanottoa leijasyötöstä, ei sinun pitäisi miettiä jalkojasi ja käsiäsi, vaan vain eläytyä hetkeen ja pelata lentopalloa. ”Ei muusikkokaan toista nuotteja, vaan soittaa musiikkia”, sanoi Alpo Suhonen.
Tässä tulee vielä erinomainen lainaus Kalajalta: ”Tiedostamattoman merkitys liikuntataitojen oppimisessa on hyvin suuri. Valmentajan tärkeä tehtävä on muokata olosuhteita ja välineitä siten, että tekeminen itsessään opettaa. Valmentajan tulisi uskaltaa välillä olla valmentamatta ja antaa oppimisen tapahtua.
Urheilijan taasen kannattaa pyrkiä tekemään ´tyhjällä päällä´ ilman tietoista miettimistä uskoen siihen, että kyllä kroppa tietää.”
Sami myös vannoo monipuolisuuden ja pelailunomaisen lasten liikunnan nimeen. Se olisi hauskaa ja palvelisi siten terveysliikuntatavoitteita, mutta samalla valmistaisi tulevia huippuja oikealla tavalla urheilijoiksi ja opettaisi oikeisiin ratkaisuihin pelinomaisessa ympäristössä. Taidon oppimiseen ei ole herkkyyskautta, vaan ihminen oppii parhaiten, kun hän osallistuu omasta mielestään mielenkiintoisiin ja hauskoihin leikkeihin – kuten vaikkapa lentopalloiluun Iranissa. Meillä on erinomainen huippu-urheilumme tutkimusyksikön johtaja.
Täällä viikonloppu on torstaina ja perjantaina. Kun keskiviikkoisin on peli, torstai ja perjantai ovat yleensä vapaita. Kauden alkuvaiheessa torstaisin hinkutettiin ”palauttava” treeni, joka oli kuitenkin lajia vain aavistuksen kevennetyin hypyin. Nyt tuosta on luovuttu. Tulevana keskiviikkona odottava kuolemanottelu houkutteli meidät kuitenkin salille jo poikkeuksellisesti perjantaina.
Perjantain treenistä muodostui erikoinen, kun alkusetin jälkeen vedimme pienen puolustusharjoitteen verkon yli ja sitten valmisteltiinkin jo jäähdyttelyä – treeni oli tarkoitus pitää kevyenä. Sitten tapahtui odottamatonta, pressa on avustajineen usein katsomassa treenejä, mutta tällä kertaa he alkoivat juosta yht´äkkiä lämpöä päälle ja pian vedettiinkin panoksellinen erä lentopalloa, jossa kuusikot pelasivat vastakkain ilman rotaatiota, pressa meidän puolella vitosessa ja avustaja toisella puolella. Heidän edestä noukittiin kaikki pallot, mutta kerran pressasta oli oikeasti hyötyäkin, kun yksi viistopommi paukahti miestä rintaan ja siitä vielä peliin. Voitimme erän ja panoksena olleen päivällisen.
Tähän ei erikoisuus loppunut. Valmentajien estelyistä huolimatta Samad ja Emin halusivat ottaa matsia vielä lyöntitaidoista. Järjestettiin kuusikot molemmille puolille verkkoa ja pojat neloseen eri puolille. He asettivat yhden hyvän torjujan molemmin puolin ja sitten vain pelattiin normi lentopalloerä 25 pisteeseen niin, että hyökätä sai vain nelosesta heidän kauttaan. Brutaali kaksintaistelu päättyi tietysti hyökkäävän yleispelaajamme Eminin 25-16 voittoon ja ”about viissataaegii” vaihtoi omistajaa. Hävinnyt Samad päällekarkasi tuomarina toimineen apuvalmentajan päälle, mutta talttui kyllä nopeasti. Iranilaiset ovat hauskoja hesseleitä.
Pikku stoori on kenties paikallaan vielä paikallisesta Jasse Puikosta, eli Paymanista, huoltajastamme. Hänellä on erikoinen rooli vieraskiertueillamme – jotka muuten ovat täällä urheilullisesti erinomaisesti hoidettuja: lennämme 2 päivää aikaisemmin perille, joten meillä jää matkustuspäivän lisäksi yksi kokonainen harjoituspäivä paikanpäällä ennen otteluapäivää.
Täällä kun ei paljon suunnitelmallisuutta harrasteta, niin Paymanin tehtävänä on kiertää koputtamassa ja ilmoittamassa jokaiseen hotellihuoneeseen aina varttia aikasemmin, että mitä tulee tapahtumaan. Vierasreissuilla voi siis todella vetää nollat taulussa ja vain odottaa infoa. Yleensä tieto sisältää virallisesti kellonajan, tapahtuman ja asusteen. Yhden kerran viime viikolla Teheranissa illalla Payman kuitenkin tuli koputtamaan vain kertoakseen: ”Miss Universium -kisa on ratkennut. On siis aika kokoontua päivälliselle katsomaan voittajien kuvat.”
”Kauniiksi” lopuksi vielä ehkä kuitenkin erikoisin episodi: Minulle on kerrottu, että Iranissa voi joka päivä tapahtua aivan mitä tahansa. Sain tästä hyvän esimerkin peliä edeltävänä päivänä, kun minulle tarjottiin leffaroolia! Repesin. Kyselin hieman kuvausaikatauluista etteivät ne sotke lentopalloa millään tavalla ja löin sen jälkeen vihreän valon tauluun. Taas mennään, mutta en tiedä mihin!
Kun saimme diilin tehtyä, minulta kysyttiin mitat vaatteita varten ja lupasivat lähettää vuorosanat käsikirjoittajalta. That´s it!
Tällä hetkellä tiedän asiasta seuraavaa: esitän pienessä sivuroolissa suomalaista kaivosinsinööriä (ei kuulemma ollut Iranissa paljon vaihtoehtoja 28-35-vuotiaaksi suomalaismieheksi) ja kyseessä pitäisi olla Iranin mittapuulla iso produktio. Lupasivat palkkion työstä ja halusivat minun lähettävän pari kuvaa itsestäni. Toimitaanko Hollywoodissakin samalla tavalla? Ei kai Cannesin elokuvajuhlat ja Oscarit vain osu samalle viikonlopulle?! Antaa paukkua niitä leffanäyttelemisvinkkejä sitten sähköposti soikeaksi! kasper.vuorinen7@gmail.com tai twitter @vuorinen7 … Oletan että panikointi, ylinäytteleminen ja luvaton improvisointi ovat tie menestykseen!
Saapa nähdä mihin suohon sain itseni työnnettyä. Kerron miten hupaisa juttu etenee. Palataan siis asiaan ensi viikolla, silloin tiedän myös ollaanko kuninkaallisia play off -peleissä vai kerjäläisiä paniikkihysteriassa.
-K
P.S. Tää on hyvä, kiitos OP-PP!
”Näin marmorilohkareessa enkelin, ja vain hakkasin kunnes sain sen vapautettua.”
-Michelangelo-