Suomen urheilugaala järjestetään keskiviikkona 18. tammikuuta Hartwall Areenalla. Vuoden urheilijan valinta herättää runsaasti keskustelua pitkin vuotta – etenkin näin some-aikana. Monilla tuntuu kuitenkin unohtuvan valinnan todellinen funktio, eli ansioituneen urheilijan palkitseminen.
Keskustelimme aiheesta Kalle Tammisen kanssa hiljattain julkaistussa jutussa, jossa nostin esiin validien indikaattorien lähes mahdottoman määrittämisen sille, miten eri lajien huiput saataisiin paremmuusjärjestykseen.
Yksilölajeissa kuntohuippu ajoitetaan yleensä tiettyyn pisteeseen ja menestys on helposti määritettävissä. Joukkuelajeissa taas täytyy urheilla kovalla tasolla läpi pitkä kausi. Voi kuitenkin olla, että joukkueurheilija urheilee henkilökohtaisella tasolla huippukauden, eikä loppuen lopuksi ole edes lähellä voittaa mitään, kuten vaikkapa korissankarimme Lauri Markkanen.
Myös valinnan tekeminen on herättänyt runsaasti arvostelua. Oma kantani on se, että koska kyseessä on urheilutoimittajien liiton luomus, on kyseisellä liitolla täysi oikeus määrittää tapa, millä voittaja valitaan. Mikäli Aleksi Valavuori ja muut valintamekanismista barrikadeille nousseet haluavat muuttaa käytäntöjä, he voivat perustaa oman palkintonsa, jossa kaikki ”piirisarjalaiset” saavat äänestää.
Mutta se valintakriteereistä. Huomattavasti tärkeämpää on se mitä valinnasta seuraa.
Muutama vuosi sitten, kun urheilutoimittajat äänestivät MM-pronssia voittaneen Tero Pitkämäen Vuoden urheilijaksi, syötiin hänet lähes elävältä. Keihässankari teki jo voittopuheessaan selväksi, ettei hän omasta mielestään kyseistä kunniaa olisi ansainnut. Ei kuitenkaan ole Pitkämäen vika, että hän voitti kyseisen palkinnon. Sittemmin seinäjokisesta on leivottu lähestulkoon yleinen vitsi, mikä on äärimmäisen surullista, koska kyseessä on yksi koko 2000-luvun kovimpia suomalaisurheilijoita.
En halua edes kuvitella, mihin keskustelu asettuu tänä vuonna, kun on ehdolla monta hyvää kandidaattia. Jos valinta osuu vaikkapa Iivo Niskaseen, löytynee MM-kullan ja koko maastohiihdon vähättelijöitä iso joukko. Kaiketi myös tenniksen nelinpelistä leivotaan huumorilaji, jos Henri Kontinen valitaan voittajaksi. Lauri Markkasen valinta taas on helposti alas ammuttavissa, koska hän ei ole voittanut mitään. Oman suosikin valitsematta jättämiminen, kun tuntuu olevan monille legitiimi syy hyökätä palkinnon voittajaa ja tämän saavutuksia vastaan.
Vuoden urheilijan valinnasta keskustellessa pitäisi kaivautua syvälle, koko palkinnon funktioon. Kyseessä on keinotekoinen palkinto, joka on ennen kaikkea palkinto urheilijan tekemästä työstä. Mukava bonus omassa lajissa menestymisen päälle. Maastamme tuskin löytyy yhtäkään urheilijaa, joka suoranaisesti tavoittelee juuri Vuoden urheilijan palkintoa.
On toki hienoa ja suotavaa, että valinnasta käydään keskustelua. Ymmärrän myös hyvin, että Valavuorten kaltaisille somepersoonille keinotekoisesta palkinnosta jauhaminen tarjoaa oivan välineen krooniseen tarpeeseen pysyä pinnalla. Mutta. Miksi valinnasta täytyy vaahdota niin paljon ja valitettavan usein negatiiviseen sävyyn, joka kääntyy helposti urheilijoita vastaan?
Joten. Mitä jos kunnioittaisimme Urheilugaalaa tapahtumana, joka kerää suomalaisen urheiluväen yhteen, tarkoituksenaan ennen kaikkea kunnioittaa menneenä vuotena meritoituneita urheilijoita.
Kritiikille on paikkansa, mutta en ymmärrä, miksi Vuoden urheilijan valinnasta pitää pahoittaa mieli. Ennemmin pahoitan mieleni hienojen urheilijoiden saavutusten halventamisesta loppu viimein merkityksettömän palkinnon nojalla.
PS. Oma valintani Vuoden urheilijaksi on Antti Ruuskanen. Kun keihäänheittäjä saa olympiahopeaa Hiihdon MM-kisoissa, ei sitä yksinkertaisesti voi sivuuttaa.
Kansikuva: Petteri Paalasmaa / All Over Press