LYÖ VETOA JA VOITA MATKA SUPER BOWLIIN – Osallistu, niin saat riskittömän vedonVuotuinen Suomen Urheilugaala valtaa Hartwall Areenan tammikuun 18. päivä. Tapahtuman odotetuin ja kohutuin palkinto on luonnollisesti Vuoden urheilijan titteli. Faneille.comin toimittajat Kalle Tamminen ja Jaakko Tiira ruotivat kyseistä titteliä, mutta eivät niinkään siitä näkökulmasta, kenelle kunnia pitäisi jakaa, vaan, että pitäisikö koko titteliä nykymuodossaan jakaa ollenkaan. Vuoden urheilija -palkinto kun tuntuu aiheuttavan lähinnä pahaa verta ja polkevan suomalaista urheilukeskustelua, mitä toimittajamme myös pohtivat.
Vuoden urheilija -äänestyksen ympärillä on käyty monenlaista keskustelua kuluneiden vuosien aikana. Pitäisikö kyseistä palkintoa enää herran vuonna 2018 ylipäätään jakaa?
KT: Vuoden urheilija -valinnalla on kieltämättä pitkät perinteet jo 1940-luvulta asti, mutta ainakin itselleni palkinnon funktio vuonna 2018 on varsin epäselvä. Urheilu oli aikoinaan valtavan iso henkireikä sodasta toipuvalle kansakunnallemme ja Vuoden urheilija -äänestys kehitettiin, jotta urheiluhullu kansamme pääsisi juhlimaan ja kunnioittamaan piskuisen maamme urheilusankareita ja urheilun merkkitekoja. Gaala ajoi ennen asiansa oivasti, mutta nykyään valinnat tuntuvat herättävän lähinnä nurkkakuntaisuutta ja kateutta eri lajien välille. Suomi on pieni maa ja viimeinen asia, mitä huippu-urheilumme kaipaa, on loanheittoa eri lajien välille. Vastakkainasettelu on tervettä, mutta nykyisessä keskusteluilmapiirissä sorrumme liian helposti vähättelemään perinteisiä menestyslajejamme uusien mediaseksikkäämpien lajien kustannuksella. Loppupeleissä kyse on kuitenkin vain puhtaista mielipiteistä, mutta monelle Vuoden urheilijan valinta tuntuu olevan haudanvakava asia.
JT: Edellisen vastaajan mainitsema pointti nurkkakuntaisuudesta ja sitä kautta lisääntyvästä polarisaatiosta lajien välillä on pistänyt myös omaan silmääni. Kyseessä on kuitenkin täysin keinotekoinen ja monin paikoin epärelevantti palkinto, jonka pitäisi olla lähinnä bonusta omassa lajissa pärjäämisessä. Ongelmaksi nousee myös se, että relevantteja mittareita tai indikaattoreita on lähes mahdotonta määrittää. Kuten kollega sanoi, on kyse puhtaasta mielipiteestä, jota on vieläpä hankala perustella. Jo Italiassa ja Saksassa ammatikseen pelaavia eri pelipaikan jalkapalloilijoita on haastava arvioida keskenään, saatikka sitten kun pyritään laittamaan ampumahiihtäjä ja jääkiekkoilija paremmuusjärjestykseen.
Joillakin – jopa harmillisen monella – keskustelu meneekin täysin yli äyräiden. Ikään kuin se olisi Tero Pitkämäen vika, että urheilutoimittajat äänestivät hänet aikanaan Vuoden urheilijaksi. On äärimmäisen kuvottavaa seurata, minkälaista huumorihahmoa Pitkämäestä on parin vuoden takaisin valinnan johdosta leivottu. Ottamatta kantaa siihen pitäisikö titteli jakaa Lauri Markkaselle vai ei, on keskustelu suomiurheilun uuden kultapojan ympärillä täysin absurdia. Osan mielestä Markkasen valitsematta jättäminen olisi täydellinen oikeusmurha, kun taas osalle Pyhän Laurin valinta ilman merkittäviä voittoja on täysin punainen vaate. En ole pahoittanut mieltäni asian tiimoilta käytävästä keskustelusta, mutta myötähäpeän tunteelta on ollut vaikea välttyä.
Urheilugaala on mukava tapahtuma, mutta rehellisesti sanottuna Vuoden urheilija -tittelin voisi jättää historian kirjoihin. Kuten todettua, koko palkinto on täysin keinotekoinen ja siitä on tullut Aleksi Valavuoren kaltaisille hännystelijöille oiva keino nostaa omaa häntäänsä. Äkkiseltään voisi kuvitella kyseisen palkinnon olevan mukava bonus menestyksestä ja kovasta työstä, mutta nykyisellään valinta tuntuu aiheuttavan siinä määrin pahaa mieltä, että kunnia kääntyy helposti urheilijaa itseään vastaan. Eli ei, Vuoden urheilijan pystiä ei tarvitsisi enää jakaa.
Vuoden urheilija -palkinto on myönnetty muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta aina yksilöurheilijalle. Kohdellaanko joukkueurheilijoita äänestyksessä mielestäsi kaltoin?
KT: Yksilöurheilijoiden määrä kertoo vain siitä, minkälaiset asenteet ja näkökannat palkinnosta päättävillä oikein on. Vuoden urheilijan valitsevat maamme urheilutoimittajat, joilla tuntuu välillä olevan suuria vaikeuksia ymmärtää entistä laajempaa modernia urheilukenttää. Toki samalla joukkueurheilijoiden arvottaminen jonkinlaiseen fiksuun järjestykseen on huomattavasti vaikeampaa kuin yksilöurheilijoiden, joiden kohdalla meriitit yleensä ovat varsin konkreettisia. Nykyisellään Vuoden urheilija -palkinto on iso asia lähinnä pr-mielessä ja en tiedä miten paljon Patrik Laineen, Lukas Hradeckyn tai Lauri Markkasen kaltaiset urheilijat ylipäätään palkintoa arvostavat. Yksilöurheilijoille kyse saattaa olla elinkeinosta ja ylipäätään huippu-urheilun mahdollistumisesta, sillä heidän elantonsa riippuu hyvin pitkälti sponsoritulojen määrästä. Omasta mielestäni palkintokriteerejä voitaisiin hyvin muuttaa niin, että jatkossa valittaisiin erikseen vuoden yksilöurheilija ja vuoden joukkueurheilija.
JT: Tismalleen samaa mieltä. Nykyisellään jakaisin palkinnon aina yksilöurheilijalle, sillä he ovat ikään kuin yrittäjiä, joille tunnustus voi poikia tuhansia euroja sponsorirahaa. Joukkueurheilijat taas ovat palkansaajia, joilla on omat huomattavasti relevantimmat palkintonsa, joista mitä luultavammin kilahtaa myös bonuksia, toisin kuin Suomen Vuoden urheilijan tittelistä. Vuoden urheilijan pysti tuskin kiinnostaa Lauri Markkasta siinä määrin kuin esimerkiksi NBA:n tähdistöottelu tai arvostus kauden tulokkaaksi.
Kuten todettua, on relevantteja mittareita käytännössä mahdoton määrittää. Iivo Niskanen oli absoluuttisesti maailman paras hiihtäjä 15 kilometrin perinteisellä, eikä vieremäläinen pysty kirkastamaan kultaansa millään tavalla. Yksilölajeissa yleensä myös ajoitetaan kuntohuippu tiettyyn pisteeseen, kuten Niskasen tapauksessa Lahden MM-hiihtoihin. Joukkueurheilijan taas on oltava iskussa läpi pitkä kausi. Tässäkin mielessä on vaikea vertailla yksilö- ja joukkueurheilijoita. Arvotetaanko siis kautta kokonaisuutena vai yksittäistä saavutusta? Komppaan Kallen ehdotusta, jossa palkinnot erotettaisiin omiin kategorioihin. Se, mitä luultavammin myös siistisi koko gaalan ympärillä käytävää öyhötyksen omaista keskustelua.
Loistavaa tulokaskautta maailman kovimmassa koripalloliigassa pelaavasta Lauri Markkasesta on tullut Vuoden urheilija -keskusteluiden kiistakapula numero yksi. (Tannen Maury/EPA/AOP)
Vuoden urheilija -äänestys tuntuu herättävän kansan syvien rivien keskuudessa paljon mielipiteitä. Mitä mieltä olet Suomen urheilukeskustelun yleisestä tasosta?
KT: Ensialkuun pitää todeta, että on hienoa, että urheilu ja liikunta herättävät yhä paljon mielipiteitä ja keskustelua kansan parissa. Valitettavasti kotimaista urheilukeskusteluamme tuntuu dominoivan muutama kovaääninen yksilö, joiden ymmärrys huippu-urheilun lainalaisuuksista on hyvin rajallinen. Jatkuvan valheellisen mielikuvamainonnan jälkeen näitä urheilujätkiä ja ties mitä urheilun kummisetiä tunnutaan tietyissä piireissä pidettävän jonkinlaisina aitoina urheilukeskustelun auktoriteetteina, mikä on aiheuttanut sen, että esimerkiksi keihäänheitosta ja hiihdosta on tullut monille nuoremmille urheilun seuraajille yleisiä vitsejä, vaikka todellisuudessa kyse on huippu-urheilusta sanan varsinaisessa merkityksessä. Lisäksi olen seurannut kauhunsekaisin tuntein sitä, miten kotimainen urheilujournalismimme fanipoikaistuu kovaa vauhtia. Erityisesti asia on noussut ongelmaksi koripallokirjoittelussa, sillä maamme koripallotoimittajia tuntuu vaivaavan kova vauhtisokeus Susijengin ja Markkas-Laurin menestyksestä ja pienikin kritiikki uutta lajin kultapoikaa kohtaan tunnutaan ottavan henkilökohtaisena loukkauksena koko lajiperhettä vastaan.
JT: Ei tästä väittelyä tule, sillä allekirjoitan Kallen näkemykset sataprosenttisesti. Jos aletaan pohtimaan syitä sen taustalla, miksi Valavuoren kaltaista turhaketta – jolta löytyy mielipide joka asiaan, ilman mainittavaa osaamista – pidetään jonkinlaisena auktoriteettina, lienee ainakin juurisyy heikkotasoisessa journalismissa. Kirjoitin kesällä pitkän ja kriittisen jutun Yle Urheilusta, jonka pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa tuottamaan enenevissä määrin oikeaa urheilujournalismia. Juuri sitä kautta kansakunnan ymmärrys urheilusta kohoaisi ja Valavuoret sun muut hännystelijät jäisivät vähemmälle huomiolle. Keskustelun tasoa ei varsinaisesti auta sekään, että maamme johtavan urheilulajin (jääkiekko) suurimman median (Jatkoaika) päätoimittaja (Antti Pärnänen) esittää Twitterissä täysin älyvapaita ja epähumaaneja näkemyksiä siitä, että suoraan päähän kohdistunut taklaus olisi ollut puhdas. Kiekkoväen oikeustaju näyttää kuitenkin olevan kunnossa, sillä kaikkitietävän Pärnäsen näkemys lytättiin laajasti. Toivoa siis on. Asia pitää kuitenkin nähdä niin, että juuri journalismi ohjaa urheiluun liittyvää keskustelua ja sen heikko taso näkyy karusti myös keskustelun tasossa.
Jalkapalloon ja salibandyyn keskittyvänä toimittajana en kuitenkaan osaa arvioida koko keskustelua, joka tapahtuu lukuisilla eri foorumeilla. Oma toiveeni olisi kuitenkin se, että urheilujournalismi siirtyisi enemmän aitojen substanssiosaajien tuottamaksi ja siellä täällä särppivät yleistoimittajat jäisivät vähemmistöön. Toivon mukaan toimituksiin eksyisi enemmän korkeakoulutettuja osaajia, kuin kansalaisopistoista ponnahtaneita toimittajia, jotka osaavat suomentaa muualla tuotetun uutisen ja lisätä siihen vetävän otsikon. Sitä kautta myös keskustelua pystyttäisiin ohjaamaan entistä analyyttisempään suuntaan ja Kallen mainitsema fanipoikatoimittaminen jäisi vähemmälle.
On hyvä muistaa, että myös media pystyy luomaan markkinoita. En suostu uskomaan, että esimerkiksi Suomi-sivustojen kaltainen klikkien kalastelu lyhyillä uutisilla olisi ainoa tapa saada journalismi tuottamaan. Ei liene sattumaa, että Englannissa pystyt käymään korkeatasoista jalkapallokeskustelua lähes jokaisen tuiki tuntemattoman kanssa. Ja tämä ei ollut yhden Lontoon reissun havainto, vaan olen asunut maassa. Vuodesta 1964 esitetty Match of the Day on edelleen huippusuosittu ohjelma, vaikka siinä studioon kokoontuvat kolme hahmoa analysoivat, mitä pienempiä taktisia nyansseja useamman tunnin ajan. Suomessa taas Jethro Rostedt saa oman kiekkokuumetta nostattavan ohjelmansa. Otan ”urheiluhölmöläisen” leiman mielelläni vastaan, jos sen saa kritisoimalla oikean ja sivistävän urheilusisällön korvaamista kaiken maailman hupiukoilla.
Kansikuva: Petteri Paalasmaa / All Over Press