Näkökulma: Järjettömät sääntöuudistukset – salibandy on tuhon tiellä, jos se myy sielunsa olympiaunelmalle

Salibandypiireissä on kuohunut viime päivinä. Ei niinkään joulukuussa pelattavien miesten MM-kisojen tai niiden kenraalina toimivan EFT-turnauksen takia, vaan vähintäänkin merkittävien sääntöuudistusten, joita kansainvälinen salibandyliitto (IFF) on ajamassa.

Mistä on kyse?

Kansainvälinen salibandyliitto on ottanut agendalleen muokata kansainvälisiä otteluita niin, että jatkossa ottelut kestäisivät 3 x 15 minuuttia ja kokoonpanoon saisi kirjata yhteensä 15 pelaajaa, mukaan lukien maalivahdit. Uudistuksia käsitellään IFF:n MM-kisojen aikaan järjestettävässä yleiskokouksessa. Kattavamman uutisen aiheesta voit lukea salibandysivusto Pääkallon tarjoilemana.

Mahdollista uudistusta voi pitää radikaalina. Peliajasta lähtee neljännes ja kolmen täyden kentällisen peluutus lentää roskakoriin. Toisin sanoen IFF olisi muuttamassa lajin luonnetta merkittävästi.

Pääkallon uutisen mukaan Suomen salibandyliitto vastustaisi uudistusta. Myös suomalainen lajiväki on tyrmännyt ehdotuksen Twitterissä. Muun muassa liigaseura SB Welhojen päävalmentaja Janne Kainulainen antoi suoraa palautetta uudistukselle.

Mistä moinen, ja monien mielestä järjen vastainen uudistus sitten kumpuaa? Tietysti IFF:n märästä päiväunesta, eli pääsystä olympialaisiin. Kyseisellä formaatilla pelattiin kesällä 2017 World Games -tapahtumassa Puolassa.

Vaikka uudistus koskisi vain kansainvälisiä pelejä, ei tarvitse kristallipalloa ennustaakseen, että toteutuessaan uudistus pyritään ajamaan myös kansallisiin sarjoihin. Lajin pelaaminen merkittävästi erilaisilla säännöillä kansallisella ja kansainvälisellä tasolla kuulostaa absurdilta.

Olennainen uudistus on juuri peliaika, sillä pelaajamäärän pienentäminen ehdotettuun ei onnistu ilman ottelun lyhyempää kestoa. 15+2 voisi onnistua 60 minuutin otteluissa, mutta 13+2 on lähtökohtaisesti turhan raju amatöörilajissa.

Lajin suurmaille, Suomelle ja Ruotsille uudistus olisi myrkkyä. Pitkien välimatkojen maissa, jossa matkustetaan useita tunteja yksittäisiin otteluihin, saattaisi 45 minuuttia kestävä matsi karistaa monen motivaatiota siinä määrin, että vapaa-aikaa ei enää huvita käyttää halleilla. Vartin erät kymmenen minuutin erätauoilla kuulostavat muutenkin juosten kustulta tapahtumalta, joka varmasti heittäisi entistä kovempia haasteita myös niiden järjestäjille.

Vielä käytännön toimintaa suurempi uhkakuva peliajan lyhentäminen olisi pelin taktiselle evoluutiolle.

Kun peliaika lyhenee, kasvaa maalien merkitys. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa sitä, että salibandystä tulisi enenevissä määrin maalinestopeli. Etenkin altavastaajien kannattaa pitää peli vähämaalisena, mikä parantaa mahdollisuuksia saada toivottu tulos.

Jalkapallon puolella sama ilmiö on ollut näkyvissä, vaikka peliaika on tuttu 90 minuuttia. Valioliigan jätit ovat huippuvalmentajineen kehittyneet niin koviksi, että altavastaajat vetäytyvät syvälle ja pyrkivät pitämään maalipaikat minimissä. Esimerkiksi Newcastle ei avannut peliä kotinurmella palloa pitänyttä Chelseaa vastaan vaikka jäi tappiolle. Tämä perustuu todennäköisesti siihen, että Rafael Benitehalusi ryhmänsä olevan iskuetäisyydellä viimeisellä kympillä, jolloin huomattavasti kovemmalla vastustajalla ei ole aikaa vastata, mikäli ottelu tasoittuu.

”Bussittamista” nähtiin hetken aikaa toissa kaudella myös Salibandyliigassa, mutta ilmiö oli lajin viihdearvon näkökulmasta onneksi ohimenevä. Jos peliaika kuitenkin lyhenee, saattaa ilmiö tehdä paluun entistä laajempana.

Uudistus ei pelkästään kasvata todennäköisyyttä puolustaa syvältä, vaan myös hyökätä varovaisemmin, jotta mahdollisesti kohtalokkaat negatiiviset tilanteenvaihdot jäisivät minimiin.

Myös sattuman merkitys kasvaa entisestään. Juuri tästä syystä täksi kaudeksi väistynyttä Superfinaali-formaattia kritisoitiin voimakkaasti.

Mitään perusteita peliajan lyhentämiselle ei ole myöskään fyysisen jaksamisen puolesta. Voin täysin vailla liioittelua todeta, että kutosdivarin futismatsin jälkeen jalat ovat enemmän hapoilla, kuin Salibandyn liigaottelun.

On toki rohkaisevaa, että IFF haluaa kehittää lajia ja viedä sitä vielä suuremmille massoille. Lajia kuin lajia on helppo kehittää ja ohjata tiettyyn suuntaan sääntöjen ja niiden tulkintojen kautta. Esimerkiksi maalivahdille palauttamisen kieltäminen oli loistava uudistus, joka teki pelistä vauhdikkaampaa ja maalirikkaampaa.

Salibandyn globaali kasvu on tietysti tärkeä ja tavoittelemisen arvoinen tavoite. Olennainen kysymys tässä kontekstissa on kuitenkin se, että kannattaako lajin olemusta muuttaa radikaalisti kajoamalla pelaajamääriin ja peliaikaan, jotta laji kelpaisi olympialaisiin. Nähdäkseni ei kannata.

Sivustaseuraajalle olympiaunelma näyttäytyy oikotienä onneen, johon IFF on kynsin ja hampain tarttumassa – jopa niin epätoivoisesti, että se on valmis myymään sielunsa. Kansainväliselle liitolle pääsy olympialaisiin näyttää olevan ensisijainen ja ainoa keino kehittää lajia.

Olympiaunelmaa ei tietenkään kannata vähätellä. Se on edelleen yksi maailman seuratuimmista massatapahtumista, joka tarjoaisi salibandyn kaltaiselle globaalissa mittakaavassa hyvin marginaaliselle lajille ainutlaatuisen näyteikkunan.

Olisihan se tietysti hienoa, jos reikäpallo saisi kyytiä olympiarenkaiden alla. Siihen päästäkseen kannattaisi kuitenkin kehittää nykyistä tuotetta ja ennen kaikkea kasvattaa lajikulttuuria tekemällä ruohonjuuritason toiminnasta dynaamisempaa. Uudistusehdotusten negatiivinen vastaanotto kuvastaa, ettei ainakaan suomalaisen lajiväen mielestä pelissä ole merkittäviä epäkohtia.

Uppsalassa pelattavat vähämaaliset EFT-ottelut Suomen, Ruotsin, Tšekin ja Sveitsin välillä ovat osoittaneet, että huippusalibandy on muutenkin enenevissä määrin maalinestopeli. Jos pelikellosta syödään 15 minuuttia pois, saatetaan tulevaisuudessa nähdä erittäin puuduttavia huippuotteluita.

Jos lajin ylin kattojärjestö on valmis myymään sielunsa olympiaunelmalle, saattaa sillä olla tuhoisia seurauksia. Ainakin lajin vetureille, eli kansallisille huippusarjoille ja niiden tähtipelaajille radikaalit sääntöuudistukset olisivat ylimielinen pyllistys.

Kansikuva: Mika Hilska / Salibandy.fi