Luin viime viikon keskiviikkona (4.3.2015) Urheilusanomien (US) selvityksen junioreiden SM-tasolla harrastetun liikunnan kallistumisesta viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Selvityksen pohjana oli käytetty Kari Puronahon valtion liikuntaneuvoston selvitystä harrastusten hintakehityksestä vuosien 2001-2012 välisenä aikana. Lisäksi Urheilusanomat oli tehnyt oman kyselytutkimuksensa 10-14 -vuotiaiden poikien ja tyttöjen liikuntaa järjestäville seuroille viidessä eri kaupungissa.
Sekä US:n että Puronahon selvitys näyttää kiistatta, että keskimäärin kustannukset urheilun harrastamisesta kilpatasolla ovat olleet nousussa miltei poikkeuksetta. Esimerkiksi jääkiekon harrastamisen vuosikustannukset (sis. välittömät kustannukset ja välilliset kustannukset) olivat kasvaneet noin kymmenen vuoden vertailuajanjaksona 15-18 -vuotiaiden ikäluokissa 8 936 euroa vuodessa, eli käsittämättömät 744,67 euroa kuukaudessa.
Kaikki tutkimuksessa mukana olleet lajit huomioiden, kilpaurheilun kustannukset keskimäärin samasssa 15-18 -vuotiaiden ikäluokissa ovat kasvaneet 4 207 eurosta 7 541 euroon vuodessa, eli 1,79-kertaisiksi. Harrasteliikunnan puolella hintalappu on kasvanut 828 eurosta 2 440 euroon vuodessa, eli peräti 2,94-kertaiseksi.
Minulle tieto ei tullut yllätyksenä.
Vapaa-aikaan kohdistetaan yhä enemmän odotuksia, vaatimuksia ja tavoitteita. Tietyllä tapaa voidaan puhua vapaa-ajan tuotteistamisen trendistä, kun vapaa-ajan arvo rentoutumisen ja oleskelun näkökulmasta sellaisenaan ei enää riitä, vaan siitä haetaan lisäarvoa sosiaaliselle statukselle ja erottavaa tekijää yksilökeskeisessä kilpailuyhteiskunnassa.
Lasren harrastamisesta katoaa yhä useammin hauskuus. (AOP/Rex Features)
Samaan aikaan kun vapaa-ajalta haetaan entistä enemmän henkilökohtaista hyötyä ja aika on yleisesti arvossaan, uusien talkoolaisten saaminen seuroihin on vaikeutunut, koska ihmisillä ei enää ”ole aikaa”.
Sama kehitys näkyy lasten ja nuorten harrastamisessa. Hauskalle puuhastelulle asetetaan tavoitteita, harrastaminen muuttuu vakavammaksi ja ohjatummaksi yhä aikaisemmassa vaiheessa. Nappuloiden ohjatut harjoituskerrat ohjatun seuratoiminnan parissa ovat lisääntyneet ja harrastaminen aloitetaan yhä aiemmassa vaiheessa, mutta samaan aikaan absurdisti fyysisen aktiivisuuden kokonaismäärä on vähentynyt. Lapset eivät liiku tarpeeksi.
Harrastustoiminnassa lapsia ja nuoria jaotellaan tasoryhmiin yksilölle parhaan mahdollisen kehitysryhmän löytämiseksi, jotta kalliista vapaa-ajasta saataisiin paras mahdollinen hyöty irti. Samaan aikaan on osoitettu, että etenkin pienemmät lapset, 5-8 -vuotiaat, kokevat liikkumisen ja harrastamisen mielekkäämmäksi, jos toiminta on vapaampaa ja itseohjautuvampaa.
Seurat paineiden keskellä
Suomessa pääosin julkisella ja kolmannella sektorilla toimiviin liikuntaorganisaatioihin on kohdistunut vapaa-ajan kehityksen myötä yritysmaailmasta tuttu mittaamisen ja tehokkuusvaatimuksen paine. Perinteiseen vapaaehtoisuuteen ja talkoohenkeen perustuva järjestötoiminta on jäänyt paitsioon. Yhä useammin liikuntaorganisaatiot joko ovat yksityisiä palveluntarjoajia ja siten toimivat lähtökohtaisesti yritysten tavoin tai pyrkivät toimimaan liike-elämän lainalaisuuksien mukaan.
Kehitys on ohjannut seuratoimintaa entistä tavoitteellisempaan ja tulosvastuullisempaan suuntaan. Wanhan ajan yleisseurat ovat kehityksen myötä alkaneet eriytyä 1980-luvulta alkaen yhden lajin erikoisseuroiksi tai näivettyneet pois uusien, ajan vaatimuksiin vastaavien erikoisseurojen tieltä.
Seurojen sisällä toimihenkilöihin kohdistuu enemmän vaatimuksia. Valmentajilta odotetaan ammattitaitoa, toimistohenkilökunnalta odotetaan pätevyyttä monilla eri aloilla, kuten esimerkiksi viestinnässä ja taloushallinnossa. Päälle pitäisi pystyä kehittämään seuran toimintaa pitkäjänteisesti luoden strategioita, rahoitusmalleja ja yhteistyösopimuksia. Samaan aikaan toimintaan kuitenkin kohdistuu hintapaineita – ammattitaitoista seuratoimintaa sen kaikilla tasoilla pitäisi saada mahdollisimman edullisesti, mielellään tietty ilmaiseksi.
”Good work aint cheap, cheap work aint good”, tapaa ystäväni sanoa. Ammattitaito maksaa, ja liikuntaharrastusten kallistuminen on luonnollinen seuraus harrastukselle asetettujen vaatimusten ja tavoitteiden noususta. Jotta seura pystyy vastaamaan sille asetettuihin tavoitteisiin, ei sillä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin palkata ammattitaitoista henkilökuntaa sen toimintaa pyörittämään. Nämä kustannukset koituvat seuran palveluja käyttäville asiakkaille, toisin sanoen harrastajille. Lasten ja nuorten tapauksessa harrastuksen maksut kohdistuvat luonnollisesti pääasiallisesti vanhemmille.
Me maksamme, mutta miksi?
Meidän ei myöskään pidä unohtaa ammattilaisurheilun merkitystä lasten ja nuorten harrastamisen hinnalle. Valovoimaisten tähtien temmeltäminen kansainvälisillä urheiluareenoilla vetää puoleensa mainostajia ja yhteistyökumppaneita, jotka käyttävät tähtitieteellisiä summia mainostilan ja -ajan ostamiseen joko seuroilta, yksittäisiltä urheilijoilta, urheiluareenoilta tai lähetysoikeudet omistavilta televisiokanavilta.
Osa näistä kumppaneista on suuria toimijoita lajien väline- ja tekstiilimarkkinoilla. Valtaville markkinointikustannuksille odotetaan luonnollisesti tuottoa, ja markkinointikustannukset kohdistetaan massoille suunnattuihin harrastusvälineisiin. Harrastusvälineiden hinnannousu on yksi tekijä harrastuskustannusten nousussa.
Suomessa on yli 33 000 liikuntapaikkaa, joista n. 75 % on kuntien omistuksessa. Kunnilla, joilla on liikuntalain mukaan velvollisuus tarjota kuntalaisille liikuntapaikkoja, on ollut vallitsevassa taloustilanteessa ja alijäämäisten budjettien valtakaudella paineita lisätä tuloja rahavirtojen lisäämiseksi. Kunnat ovat reagoineet näihin paineisiin liikunnan saralla pääsääntöisesti nostamalla liikuntapaikkojen vuokria etenkin seuroille, mutta myös yksityisille käyttäjille. Osittain nostetut käyttömaksut, osittain myös liikuntapaikkojen lakkauttaminen (kuten lakkautettujen koulujen hyödyntämättömiksi jääneet sisäliikuntasalit) ovat vaikeuttaneet kuntien liikuntapaikkojen saavutettavuutta.
Kustannusten nousu on saanut aikaan kestämättömän tilanteen, jossa harrastamisesta ohjatun lajin parissa on tulossa ylemmän keskiluokan ja varakkaiden perheiden etuoikeus. Harrastamisen välinekustannukset, valmennuskustannukset ja seuran toiminnan ylläpitämiseen liittyvät kustannukset ovat nousseet yhdessä liikuntapaikkojen käyttökustannusten kanssa. Tilanne on pahimmillaan se, että 2/3 perheistä ei ole varaa lasten harrastuksiin ohjatun seuratoiminnan alla.
Urheilutähdille maksettavat korvaukset ovat karanneet jo kauan sitten käsistä. Osa vanhemmista on valmiita ottamaan taloudellisen riskin ja näkee lapsensa harrastuksen potentiaalisena sijoituksena tulevaisuuteen. Ongelmana tässä on se, että harrastus ei lähde enää lapsesta itsestään ja todennäköisyys harrastuksen jättämiselle kasvaa.
Mainituista syistä en usko, että kustannukset tulevat laskemaan lähivuosina – päinvastoin.
Liikunnallisen elämäntavan pariin, mars
Tilanne on monimutkainen, ja kuten valtion liikuntaneuvoston selvityksessä todettiin, erilaisista yksittäisistä projekteista ja kokeiluista ei ole ollut ratkaisemaan tilannetta. Ilmiö linkittyy hyvin vahvasti yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen, joten yksittäistapausten eli seurojen tasolla hintakehitykseen tuskin löydetään yleispätevää ratkaisua.
Itse kallistun ajattelemaan asiaa yhteiskunnan näkökulmasta. Suomi hyötyy – tai oikeastaan säästää – taloudellisesti, mikäli ihmiset liikkuvat terveytensä kannalta riittävästi.
Selvityksen myötä on asiallista kysyä, onnistuvatko liikuntaseurat ja -järjestöt liikuttamaan lapsia tarpeeksi? Kehityksen jatkuessa samanlaisena yhä harvempi lapsi ja nuori pääsee kokeilemaan erilaisia lajeja. Ja ne lapset, joilla on varaa harrastaa tulevat ylemmän keskiluokan tai sosio-ekonomisen eliitin perheistä, joissa liikunnallista elämäntapaa arvostetaan ja joissa todennäköisesti muutenkin liikuntaan tarpeeksi.
Itse en välttämättä näe hintakehitystä ollenkaan pahana. Tilanne kaikessa raakuudessaan pakottaa yhteiskunnalliset toimijat etsimään uusia ratkaisuja kärjistymässä olevaan tilanteeseen.
(Kimmo Suomi ym.)
Yhteiskuntana olemme osittain jo heränneet siihen, että huippu-urheilun tukeminen verorahoin ei välttämättä ole kansanterveyden näkökulmasta paras ratkaisu. Huippu-urheiluun kohdistettu euro on mennyt ja menee jatkossa yhä useammin terveyttä edistävän liikunnan sekä lasten ja nuorten liikunnan tukemisen pariin.
Usein käytetty peruste huippu-urheilun funktiolle on sen inspiroiva vaikutus, eli oletetaan että huippu-urheilu innostaa ihmisiä liikkumaan ja liikunnallisen elämäntapaan esimerkillään. Varmasti osittain näin onkin. Itse näen asian kuitenkin niin, että mikkoiloset, tommievilät, samihyypiät ja petterikoposet saavat aikaan sisäisen liikkeen jo urheilevien ihmisten keskuudessa. Toisin sanoen oletan olevan olemassa tietyn määrän liikkuvia ihmisiä, joita kulloinenkin pinnalla oleva laji liikkuttaa itsensä suuntaan. Esimerkiksi koripallomaajoukkue Susijengin menestys varmasti lisäsi koripallon harrastajien määrää, mutta saiko se harrastajansa liikunnallisesti passiivisen aineksen joukosta vai muiden lajien parista?
Suomalaisten suosituin ja useiten käytetty liikuntapaikka on kaikissa ikäluokissa kevyen liikenteen väylä. Hyvänä kakkosena tulevat erilaiset ulkoilureitit. Kuntosaliharrastuksen suosion nousu näkyy myös tilastoissa. Ulkojäät, sisäjäät, pallohallit, tennishallit, kilparatsastusareenat ja muut loistavat poissaolollaan aikuisten listalla.
Ongelma on se, että yhä kasvavassa määrin ihmiset eivät enää liiku. Polarisoituminen liikkumattomien ja liikkuvien välillä voimistuu koko ajan. Ne, jotka liikkuvat liikkuvat enemmän ja määrätietoisemmin kuin koskaan. Ne, jotka eivät liiku, liikkuvat vähemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Sen sijaan, että tuskailemme ohjattujen harrastusten kallistumisen parissa, pitäisikö meidän käyttää aikamme sen miettimiseen, miten saamme itsemme ja lapsemme liikkumaan arjessa terveytemme kannalta tarpeeksi? Harva meistä pelaa lätkää tai harrastaa kilparatsastusta enää 30 vuotiaana edes harrastesarjassa.
Jos liikunnallinen elämäntapa – kuten vaikkapa työ- ja koulumatkojen kulkeminen lihasvoimin – saadaan osaksi arkea, kalliin harrastamamisen, drop out -ilmiön sekä muiden liikkumista estävien tekijöiden negatiiviset vaikutukset saadaan laskuun.
Ohjatun harrastustoiminnan arvo yhteiskunnan näkökulmasta tarkan euron päivinä määräytyy sen mukaan, miten paljon hyötyä siitä yhteiskunnalle on on. Toiminnan kallistumisessa ja saatavuuden rajoittuessa katseita pitää suuunnata uusiin kohteisiin ja tapoihin toimia.
Koululiikunnan sisältöjen kehittäminen ja toimivien sisältöjen löytyessä liikuntatuntien määrän lisääminen tuntijaossa on yksi vaihtoehto. Toinen mieleen nouseva esimerkki on olemassa olevien eurojen käyttäminen ihmisten kannustamiseen työ- ja koulumatka liikunnan pariin kehittämällä entisestään taajamien ja kaupunkien kevyen liikenteen väyliä. Työpaikoilla työntekijöitä tulisi kannustaa liikkumisen pariin, esimerkiksi tarjoamalla tunnin mittainen tauko liikuntaan tai liikkumiseen työpäivän aikana. Miksei sama käytäntö voisi olla käytössä myös koulussa? Yksi ylimääräinen, vapaa liikuntatuokio joka päivälle keskelle päivän aherrusta voisi lisätä lasten kokonaisliikunnan määrää. Liikkumisen yhteys parantuneisiin oppimistuloksiin on osoitettu tutkimuksissa, miksei sitä hyödynnetä?
Kuten Tahko Pihkala elämänsä ehtoopuolella kirosi huippu-urheilun negatiivisine lieveilmiöineen, kyseenalaistan minäkin sen merkityksen yhteiskunnan näkökulmasta vallitsevissa olosuhteissa.
Lähteet:
http://www.iltasanomat.fi/urheilusanomat/sisapiiri/urheilu/art-1425461723174.html (luettu 4.3.2015)
Sosioekonominen tausta ja lasten liikunta. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:2, erityisesti Puronahon DROP-OUT vai THROW-OUT? Tutkimus lasten ja nuorten liikuntaharrastuksen kustannuksista.
Liikuntapaikkapalvelut ja väestön tasa-arvo. Seurantatutkimus liikuntapaikkapalveluiden muutoksista 1998-2009. Suomi, K. & Sjöholm, K. ym. https://www.jyu.fi/sport/laitokset/liikunta/liikuntapaikkapalvelutjatasaarvo. Luettu 9.3.2015
Hallituksen esitys eduskunnalle liikuntalaiksi. http://217.71.145.20/TRIPviewer/show.asp?tunniste=HE+190/2014&base=erhe&palvelin=www.eduskunta.fi&f=WORD. Luettu 9.3.2015
Liikkumattomuuden kustannukset. Raija Luoto. UKK-instituutin julkaisuja. http://www.lts.fi/sites/default/files/page_attachment/ktp13_riitta_luoto.pdf. Luettu 9.3.2015