Suomalainen huippu-urheilu on kriisissä. Rion Olympialaiset päättyivät yhden mitalin farssiin ja jalkapallon MM-karsinnat ovat alkaneet surkeasti. Edes suomalaisten lempilajissa, jääkiekossa ei kulkenut Leijonien jäädessä vajaat pari kuukautta sitten muiden huippumaiden jalkoihin Torontossa pelatussa World Cupissa. Tämän artikkelin perimmäisenä funktiona ei ole avata koko lamassa olevan suomalaisen huippu-urheilun tilannetta, vaan kritisoida nykyisiä rakenteita ja pohtia voisiko tiede olla se käänteentekevä ratkaisu, joka siivittäisi maamme urheilun uudelle tasolle.
Huippu-urheilusta on tullut itseisarvo. Tämä nähtiin Rion Olympialaisissa, kun kansakunta vaahtosi eri sosiaalisen median kanavilla, miten heille ennen kisoja tuntemattomat urheilijat eivät pärjää ja kuinka surkeassa jamassa maamme urheilu on. Mira Potkosen pronssimitalista tuli suomalaisen huippu-urheilun alennustilan symboli.
Urheilu on itseisarvo, koska se toimii seurajoukkue-urheilu poislukien edelleen kansallisvaltiovetoisesti. Toisin sanoen Kaisa Mäkäräistä kannustaa jokainen suomalainen, eivät vain kainuulaiset. Urheilu kerää kansakunnan hetkellisesti yhteen ja yhdistää kaikkia suomalaisia sosiaalisesta statuksesta riippumatta. Tästä syystä urheilu on saanut myös poliittisia ulottuvuuksia, kuten esimerkiksi Kylmän sodan kilpavarustelu osoitti. Urheilu on siis voimannäytön estradi ja niinpä heikko menestys kirvoittaa kansakunnan kollektiivista itsetuntoa.
Lamassa oleva suomalainen huippu-urheilu kaipaisi isoa mylläystä ja kasvojen kohotusta, joka ei ole mahdoton toteuttaa. Islannin menestys jalkapallossa kertoo, kuinka pienikin kansakunta voi menestyä tekemällä oikeita strategisia päätöksiä.
Huuhkajat kyseenalaisella maalilla kaatanut Islanti ei suinkaan ole ainoa esimerkki. Rakkaassa länsinaapurissa juniorijääkiekkoilu laitettiin 2000-luvulla täysremonttiin ja ruotsalaisia on sen jälkeen varattu NHL:n varaustilaisuuden ensimmäisellä kierroksella tämän tästä. Saman remontin teki myös Suomen jääkiekkoliitto ja Patrik Laineen tai Aleksandr Barkovin kaltaiset huippulahjakkuudet on sittemmin osattu hioa timanteiksi.
Toivoa siis on.
Mitä tiede voisi huippu-urheilulle tarjota?
Heti alkuun on todettava, ettei urheilua tai liikuntaa ole täysin unohdettu suomalaisessa tiedeyhteisössä, vaan Jyväskylän yliopisto tarjoaa akateemista koulutusta varsin laaja-alaisesti liikuntatieteellisessä tiedekunnassaan, mutta miten tämä osaaminen suomalaisessa huippu-urheilussa näkyy ja mitä tiede voi huippu-urheilulle tarjota?
Tieteellinen tutkimus perustuu aina läpinäkyvyyteen, toisin sanoen lukijan pitäisi kyetä aina jäljittämään tiedon alkuperä ja johtopäätökset täytyy perustella aina aineiston pohjalta. Yksinkertaistaen tieteessä keksitään hypoteesi, jota lähdetään testaamaan tieteellisin menetelmin.
Näin ollen tiede voisi kyetä vastaamaan moniin sellaisiin kysymyksiin, joihin vastataan vielä tänäkin päivänä ”maalaisjärjellä”. Tietysti Suomesta löytyy KIHU:n kaltaisia laitoksia, jotka pyrkivät osaltaan edistämään tieteellisin metodein huippu-urheilua, mutta KIHU:n palkkalistoilla on ainoastaan 35 jäsentä, jonka lisäksi tieteellisen tiedon tuottaminen on pitkä ja hidas prosessi.
Tietysti Suomessa on lanseerattu surullisen kuuluisia työryhmiä, kuten Huippu-urheilun muutostyöryhmä (HuMu), jonka käytännössä ainoa anti oli kertoa urheilijoiden tarvitsevan lisää rahaa ja että urheilija tulisi asettaa keskiöön. Tarkemmin HuMu:n saamattomuudesta voit lukea Suomen Kuvalehden alkuvuodesta julkaistusta artikkelista.
Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosenen (Kok.) ei kuitenkaan näe asiaa näin. Ministerin mukaan rahaa pitää kanavoida oikein, mikä on varmasti validi huomio. Hieman tietysti ihmetyttää, että samainen ministeri myönsi Tampereen uudelle kiekkoareenalle kaavaillun 4 miljoonan euron valtionavustuksen sijaan, peräti 18 miljoonan euroa avustukset.
Pian päätöksen jälkeen Iltalehti väitti ministerin pyrkineen ostamaan ääniä Kokoomuksen puheenjohtajaksi pyrkineelle Alexander Stubbille. Logiikka perustui jääkiekkoliiton pitkäaikaisen puheenjohtaja Kalervo Kummolan asemaan Tampereen Kokoomuksen voimahahmona. Grahn-Laasonen luonnollisesti kumosi väitteen. Niin tai näin olisi Grahn-Laasosen areenahankkeelle kaivamilla ”ylimääräisillä” 14 miljoonalla eurolla rahoitettu monia tutkimuksia tai huippu-urheilijoiden lämpöleirejä.
HuMu:a ja suomalaista urheilua on Suomen Kuvalehden lisäksi kritisoinut joukko tutkijoita. Jyväskylän liikuntakasvatuksen laitoksen Kalervo Ilmanen, Kimmo Suomi ja Hannu Itkonen kritisoivat HuMu:a erityisesti vapaaehtoisen seuratoiminnan laiminlyönnistä. Liikuntasosiologian professorina työskentelevä Itkonen mainitsi kaikkien muutostyöryhmän jäsenten tulleen urheilun sisältä ja siitä syystä ulkopuoliselle, tieteelliselle arvionnille olisi ollut tarvetta. Olympiakomitea ei kuitenkaan halunnut ulkopuolisia soraääniä kuunnella.
Voisikin olla kenties paikallaan, että Huippu-urheilun kehitysprojektit jalkautettaisiin jatkossa akateemiselle väelle. Tätä tosin ei pidä ymmärtää väärin. Tiede ei ole itseisarvo, mutta tieteellisesti tuotettu tieto on yleensä luotettavaa, tutkimus on tehtävä eettisesti kestävin ja lukijalle avoimin menetelmin.
Parempaa tietoa urheilujohtamisesta
Espoon Blues ja Joensuun Jokipojat jääkiekossa. Tampere United, Myllykosken Pallo, FC Honka ja hiljattain PK-35 Vantaa jalkapallossa. Oulun Lippo pesäpallossa. Tapiolan Honka, Torpan Pojat tai viimeisimpänä Nilan Bisons koripallossa. Siinä esimerkkejä 2000-luvulla konkurssiin menneistä urheiluseuroista, jotka Jokipoikia lukuunottamatta olivat kaikki pääsarjaseuroja.
Surullisen monen urheiluseuran konkurssi kertoo ennen kaikkea heikosta urheilujohtamisen tasosta. Seurat vetävät taloudellisesti riskirajoilla ja jos suunnitelma epäonnistuu ei organisaatiolla ole resursseja nousta suosta.
Toki hyvästä taloudenpidosta löytyy myös esimerkkejä. Liigaseura Oulun Kärpät takoi voittoa lähes miljoona euroa edellisellä tilikaudella. Vastaavasti 2,2 miljoonaa euroa tappiota tehnyt Turun Palloseura olisi todennäköisesti jo konkurssissa ilman Supercellillä rikastuneiden Ilkka Paanasen ja Mikko Kodisojan hyväntekeväisyyttä. Ja se on nimenomaan hyväntekeväisyyttä, sillä miljonäärit tuskin tulevat saamaan euroakaan ulos heikosti johdetusta seurasta.
Henrik Dettman ei kauaa Olympiakomitean leivissä viihtynyt. Kuva: AOP
Olympiakomitean palloilulajien vastuuvalmentajan paikka on ollut viime vuosina tuulinen ja kertonee osaltaan suomalaisesta urheilujohtamisesta.
Ensimmäisenä kunniatehtävän suomalaisen palloilun kärkipallilla sai Erkka Westerlund, joka siirtyi kuitenkin nopeasti Leijonien päävalmentajaksi. Tämän jälkeen tehtävään palkattiin voimahahmo koripallomaajoukkueen menestyksen taustalla, susijengin päävalmentaja Henrik Dettman, joka kuitenkin jätti tehtävänsä nopeasti ja palasi käytännön valmennuksen pariin saatuaan tarjouksen valmentaa turkkilaista Besiktasia. Dettmannin jälkeen Olympiakomitea palkkasi suunnannäyttäjäksi Jukka Rautakorven vuonna 2014. Pitkänlinjan kiekkovalmentaja kuitenkin palaa takaisin ruohonjuuritasolle ja Tampereen Tapparan peräsimeen ensi kaudeksi.
Mitä tämä kertoo? Olympiakomiteassa ei ole hyvä olla tai sitten pesti on koetaan vaikutusmahdollisuuksiltaan epärelevantiksi. Ulkoapäin tarkasteltuna tuntuu käsittämättömältä, ettei ainakin nimellisesti maan palloilun suuntaviivoja määrittävään pestiin saada sopeutettua ketään paria vuotta pidemmäksi ajaksi.
Taas kerran myrskyn silmässä ollut Aleksi Valavuori kuvastaa kenties parhaiten suomalaista urheilujohtamista. Päättäjän palleille ei päästä pätevyydellä vaan joko tuntemalla oikeita ihmisiä tai työntämällä itseään joka paikkaan.
Mielipiteitä jakava Valavuori on osaltaan buustannut suomalaista urheilua, mutta on käsittämätöntä, että kolmen konkurssin jälkeen Valavuorelle tarjottiin Espoo Unitedin koripallopuolen toiminnanjohtajan paikkaa. Sittemin Twitterissä sekoillut Valavuori sai kuitenkin potkut viimeisimmästä pestistään.
Valavuoren kaltaisia taivaanrannan maalareita, joilla ei tunnu olevan toiminnan realiteeteista mitään käsitystä ja jotka katsovat urheilukenttää varsin kapea-alaisesti, on riittämiin. Pääosin ry-pohjalta toimivat urheiluseurat ovat kuitenkin pieniä organisaatioita, jotka eivät saa tehdä voittoa. Tästä syystä rahan käytön ja realiteettien suhteen pitäisi olla erityisen tarkka ja pätevä.
Hyvät veljet
Ongelma ei rajoitu ainoastaan seurojen johtotehtäviin. Esimerkiksi jääkiekossa voimissa oleva hyvä veli -verkosto elää ja voi hyvin. Vai kykeneekö joku selittämään mitä pyöreät 0 peliä valmentaneet Saku Koivu, Kimmo Timonen tai Teemu Selänne tekivät Suomen World Cup -joukkueen johtoryhmässä?
Vuonna 2014 Leijonalegenda Ville Peltonen nimitettiin heti uran päättymisen jälkeen HIFK:n valmennuspäälliköksi. Pestiin, mihin ilman huippupelaajan statusta operoiva valmentaja saattaa käydä kymmenien vuosien tien, joka koostuu useista valmentajakoulutuksista, nuorempien junioreiden koutsaamisesta ja apuvalmentajien tehtävistä. Pestiin, joka vaatii erityisesti valmennusmenetelmien ja seuraorganisaation rakenteiden tuntemusta.
Pelaajatausta toki antaa näkemystä, muttei automaattisesti tarkoita kyvykkyyttä valmentaa. Yksi jalkapallon kaikkien aikojen pelaaja, Argentiinaa vuoden 2010 MM-kisoissa heikolla menestyksellä luotsannut Diego Armando Maradona on elävä esimerkki tästä.
Laajempi tieteellinen tutkimus valmennusmenetelmistä voisi olla omiaan kehittämään suomalaista ammattitaitoa valmennuksen suhteen. Vastaavasti tutkimus seurajohtamisesta olisi varmasti enemmän kuin suotavaa.
Tietoisuuden ja ammattitaidon lisäämiseksi tiede voisi toimia ratkaisuna. Jyväskylän yliopisto kyllä kouluttaa valmennus- ja testausopin ammattilaisia, mutta todella pienessä mittakaavassa.
Jyväskylän yliopiston liikuntabiologian laitoksella koulutetaan valmentajia, jotka valmistuvat valmennus- ja testausopin maistereiksi. Kyseisessä koulutuksessa Suomi on yksi maailman kärkimaita, mutta käytännön koulutus on pahasti hukassa. Jo laitoksen nimikin antaa osviittaa minkälaisia valmentajia maamme korkein valmennuskoulutuslaitos tuottaa. Valmennus- ja testausopin sisältöjä kuvaillaan laitoksen sivuilla seuraavasti:
”Valmennus- ja testausopissa opiskellaan elimistön rakennetta ja toimintaa, liikunnan vaikutuksia elimistön toimintaan ja niiden liikuntabiologista taustaa, jolloin opiskelija kykenee itsenäisesti tuottamaan harjoitteluun, valmennukseen ja testaukseen liittyvää tietoa ja soveltamaan sitä käytännössä eri kohderyhmillä.”
Laitoksen henkilökunta eli professorit, lehtorit ja tutkijat kyllä tietävät ja sanovat itsekin koulutuksen keskittyvän käytännössä pelkästään fysiologiaan. Näin ollen valmennustieteen maisterit omaavat viiden vuoden koulutuksen jälkeen loistavat lähtökohdat fyysiseen valmennukseen, mutta entä sitten käytännön valmennus, joka on paljon muutakin kuin fysiologiaa?
Valmennus- ja testausopin koulutuksen sisällöt tulisikin räjäyttää ja koulutuksen tulisi sisältää muun muassa pedagokiikkaa ja didaktiikkaa, jota tällä hetkellä tulevaisuuden valmentajille ei Jyväskylässä opeteta käytännössä lainkaan. Toisaalta tällä hetkellä valmistuu hyviä maistereita yksilölajeihin, mutta suurin osa suomalaisista nuorista liikkuu joukkueurheilun parissa, joten pitäisikö koulutuksen herätä vastaamaan niitä tarpeita, joita joukkueurheilun maailmassa vallitsee?
Tämä on utopiaa, koska liikuntabiologian laitosta hallitsevat fyysiseen valmennukseen erikoistuneet tutkijat, joten muutosta ei tule tapahtumaan todennäköisesti ainakaan 20 vuoteen, jos tämänkään jälkeen.
Jyväskylän yliopiston lisäksi valmennusta voi opiskella korkeakoulutasolla Haaga-Helian (Vierumäen yksikkö) ja Rovaniemen ammattikorkeakouluissa, joista valmistuu liikunnanohjaajia (AMK). Näiden lisäksi ammattikorkeakoulut Vierumäellä, Turussa ja Jyväskylässä kouluttavat urheilumarkkinoinin osaajia. Urheiluun ja liikuntaan suuntautuvaa koulutusta siis löytyy jonkin verran, mutta isossa mittakaavassa hyvin vähäisesti.
Seuratoiminta on tuote, jota pitää kehittää
Laajempaan ja monipuolisempaan tutkimukseen perustuva opetus kehittäisi valmennuksen lisäksi takuuvarmasti myös suomalaista urheilujohtamiskultturia, sillä nämä ”itseoppineet” lajitietäjät, kuten vaikkapa Valavuori eivät välttämättä ole parhaita mahdollisia seurajohtajia.
Ylipäätään urheiluseuran johdossa ei pitäisi olla markkinointimiehiä, vaan henkilöitä, joilla on laaja tuntemus suomalaisen urheilun kentästä seuran lippulaivalajin lisäksi. Markkinoinnin alalta tulleille henkilöillä fokus on monesti valtaosin seuratoiminnan ulkopuolella, myynnissä ja markkinoinnissa, eikä itse tuotteen eli seuratoiminnan ja lajin kehittämisessä.
Tämä ajattelumalli ja lähestymistapa on hyväksyttävää siinä vaiheessa, mikäli seuran ydintoiminnassa ei enää ole kehittämisen varaa ja erot muihin seuroihin syntyisivät puhtaasti taloudellisia resursseja lisäämällä, eikä seuran tarjoamaa tuotetta kehittämällä. Mutta kuten huomaamme suomalaisia seuroja tarkastelemalla, moni on kaukana parhaasta toimintapotentiaalistaan. Jos ämpärin pohja ja reunat ovat täynnä reikiä, se on aivan sama paljonko sinne vettä kaataa.
Näihin haasteisiin tiede voisi varmasti tarjota vastauksia, kouluttavathan kauppakorkeakoulut johtamisen osaajia ympäri Suomen. Urheilun realiteetit tuntuvat vain olevan erit kuin yritysmaailmassa. Siinä missä yritysjohtajan paikoille valituilta henkilöiltä vaaditaan pätevyyttä, eli koulutusta, ei urheilun parissa päde samat lainalaisuudet.
Esimerkiksi yhden Suomen suurimman lajiliiton, lähes 60 000 lisenssipelaajaa kattavan Salibandyliiton toimitusjohtaja Jari-Pekka Lehtosen koulutustausta ei googlettamalla selviä. Faneille.comin saamien tietojen mukaan entiseltä maajoukkuepelaajalta löytyy kuitenkin merkonomin tutkinto, eli toisen asteen ammatillinen tutkinto. Koulutus ei takaa ammattipätevyyttä, mutta Lehtosen valinta pestiin vain muutamia vuosia aktiiviuran päättymisen jälkeen ja ilman sen suurempia koulutuksellisia ansioita, kertonee olennaisen siitä mitkä kriteerit painavat vaakakupissa johtajia valittaessa.
Salibandyliitossa ollaan vuosien saatossa muutenkin toimittu jokseenkin erikoisilla tavoilla. Ottamatta sen kummemmin kantaa viime keväänä ensimmäistä kertaa pelattuun superfinaaliin, junttasi liiton hallitus superfinaali-hankkeen läpi, vaikka 13 liigaseuraa, eli yhtä vaille kaikki, vastustivat yhteen finaalin siirtymistä. Ei tarvitse yliopistotutkintoa ymmärtääkseen, että seurojen vastustama päätös tehtiin kaupallisin perustein.
Superfinaali-päätös kuvastaa monella tapaa lajiliittojen ja suomalaisen urheilun johtamista. Valta on valunut harvalukuisen eliitin käsiin, joka johtaa koko lajin toimintaa omasta norsunluutornistaan. Pahimassa tapauksessa tämä eliitti ei koostu edes pätevistä toimijoista.
Urheiluväki tuntuu turhan halukkaalta pysymään poteroissaan ja monissa lajeissa on ongelmia etenkin liittotason ja seurojen välillä. Juuri salibandyn tilannetta kuvasi tamperelaisen Classicin Pasi Peltola, loistavaa seuratyötä tehnyt urheilujohtaja, jota Faneille.com kävi viime talvena haastattelemassa:
– Seurat, liitto ja liiga eivät ole yhdessä kehittäneet tätä tuotetta (Salibandyä). Yhdessä ollaan kehitetty vaan sitä urheilua, muttei sitä muuta toimintaa ja siinä on heräämisen paikka. Liitto on kehittänyt vaan omaa markkinointia ja omaa organisaatiota, mutta ollaan unohdettu, että seuroissakin pitäisi kehittyä organisaatiot, määrällisesti ja ammattitaidollisesti, markkinoinnit, brändit, olosuhteet, yleisömäärät ja näin poispäin.
Viimeisin esimerkki eliittivetoisesta urheilujohtamisesta nähtiin pesäpallon saralla, jossa ollaan muuttamassa lajin sääntöjä kaupallisuuden nojalla. Faneille.comin Riku Tolonen kritisoi kansallispelin päättävien tahojen järjettömiä ehdotuksia hyvin artikuloidussa jutussaan, johon oli liitetty myös pelaajien kommentteja. Nähtäväksi jää kuunteleeko pesäpalloliitto lajin keskeisimpiä toimijoita, eli seuroja ja pelaajia. Ainakaan salibandyliitto ei superfinaalin suhteen näin halunnut tehdä.
Pohtiessa suomalaisen urheilujohtamisen takapajuisuutta, nousee väistämättä mieleen urheiluseurojen media- ja tiedottamistoiminta. Kaikissa seuroissa ei olla vieläkään ymmärretty, että esimerkiksi ottelumainokset saattavat olla tehokkaampia sosiaalisessa mediassa kuin paikallislehdessä. Ongelma ei tietenkään koske jokaista seuraa, mutta valitettavan monia.
Pohjoismaiseksi suurseuraksi itseään nimittävällä HJK:lla ei ole tiedottajaa ja esimerkiksi Klubin Twitter-tili, sumuisine pelaajakäytäväkuvineen, ei anna kovinkaan ammattitaitoista kuvaa seuran viestinnästä.
Hyvällä medialla, oli se sitten asiasisällöllisesti laadukasta, hauskaa tai taiteellista, voi nykypäivänä erottua. Ideaalitilanteessa asetelma olisi täysin päinvastainen, eli huonolla medialla erotuttaisiin. Näin ollen seurojen mediakäyttäytyminen kuvastaa osaltaan niitä valintoja, mitä seurojen johdoissa tehdään.
Parempaa koulutusta, parempia toimittajia, parempaa tietoa, sivistyneempi urheilukansa
Toimittajien ammattikunnan yhteydessä kuulee valitettavan usein puhuttavan ”toimittajista ja urheilutoimittajista”. Väite ei ole täysin katteeton, sillä urheilujournalismi laahaa monelta osin muuta journalismia perässä. Oikeastaan urheilujournalismi sanan varsinaisessa merkityksessä on tekemässä hidasta kuolemaa, toimittamisen lisääntyessä. Ansaintalogiikka on astunut määrittämään urheilujournalismin kenttää, sillä sisältöä tuottavat mediat tuntuvat olevan enemmän kiinnostuneita keräämään lukijoita klikkauksiin huokuttelevilla otsikoilla kuin laadukkailla jutuilla.
Tietysti voidaan väittää urheilun olevan oma kenttänsä. Loppuviimein hyvin mustavalkoinen kenttä, jossa on voittajia ja häviäjiä, onnistujia ja epäonnistujia. Urheilua seuratakseen ei välttämättä tarvitse ymmärtää monimutkaisia rakenteita tai prosesseja, mitä esimerkiksi politiikan ymmärrys vaatii.
Todellisuudessa urheilu on täynnä monimutkaisia rakenteita ja prosesseja, joiden ymmärtäminen ja tulkitseminen on juuri toimittajan tehtävä. On siis toimittajan tehtävä kertoa lukijalle, miksi Ilveksen peli ei kulje, eikä vain todeta ettei Ilveksen peli kulje.
Suomalaisen urheilujournalismin tason voikin väittää olevan suurelta osin heikkoa. Tämä johtunee osittain maamme pienestä koosta: pieni kansakunta tarkoittaa pieniä lukijakuntia, joka taas väkisinkin ajaa urheilun parissa työskenteleviä toimittajia enemmän yleistoimittajan muottiin. Esimerkiksi paikallislehtien urheilutoimittajat joutuvat tai saavat kirjoittaa lajista kuin lajista, mikä heikentää mahdollisuuksia erikoistua johonkin tiettyyn lajiin tai sarjaan.
Yksi syy miksi suomalainen urheilujournalismi voi niin pahoin, on maamme johtavan urheilulajin, jääkiekon heikko taso journalismin suhteen. Esimerkiksi Iltasanomien ja sen alla toimivan Urheilusanomien lätkätoimittaminen on fanipoikamaista toimintaa, jossa ylistetään milloin maalitykkejä, milloin tappelijoita ja milloin räyhääviä valmentajia.
Jääkiekkojournalismi on myös kehittänyt oman äärimmäisen huonoa äidinkieltä edustavan termistönsä, johon kuuluu sanoja kuten ”umpitaitava” tai ”offensiivinen”. Reilun vuoden takaisessa Urheilusanomien Liiga-liitteessä nähtiin pahin pohjanoteeraus äidinkielen suhteen, kun tuolloin HIFK:ssa pelannutta Joonas Järvistä kuvailtiin ”puolustuksen lihanleikkaajaksi”.
Joonas Järvinen, puolustuksen lihanleikkaaja vai ihan vaan jämäkkä peruspakki? Kuva: AOP
Urheilujournalismin heikko taso ei ole pelkästään jääkiekon syytä, mutta johtavana urheilulajina niin taloudellisesti kuin seuraajienkin suhteen lätkä määrittelee suuntaviivoja tälläkin saralla.
Miksi urheilujournalismi sitten laahaa niin pahasti esimerkiksi ajankohtaisjournalismin perässä?
Ammattitaito, joka juontaa juurensa koulutukseen on varmasti merkittävin syy tämän kuilun taustalla. Esimerkiksi Helsingin Sanomista, saa tämän tästä lukea loistavia ajankohtaiskirjoituksia, kuten esimerksi tämä Ville Similän pari viikkoa sitten julkaistu kirjoitus. Tunteita poliittisissa kampanjoissa käsittelevä kirjoitus huokuu toimittajan kykyä etsiä tietoa ja ajatella kriittisesti, niitä asioita mitä Yliopistolaitos pyrkii ensisijaisesti opettamaan.
Kaikki kunnia Laajasalon opiston kaltaisille opinahjoille, mutta ero viisivuotisen yliopistokoulutuksen läpikäyneen ja vuoden mittaisen kansalaisopistokoulutuksen saaneen toimittajan välillä on yleensä suuri. Se ero näkyy erityisesti toimittajan kyvyssä havaita ilmiöitä ja pitempiä prosesseja, problematisoida ympäröivää todellisuutta ja etsiä tietoa.
Kotimaisten urheilujuttujen voikin yhä vähenevissä määrin väittää olevan mainioita, toisin kuin esimerkiksi poliittisen journalismin kentällä. Yksi muutosta selittävä seikka on siirtyminen ”deadline-ajasta online-aikaan”, sillä journalismi on kokenut voimakkaan murroksen internetin aikakaudella. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa perehtyä Helsingin Yliopiston viestinnän professori Esa Väliverrosen vuonna 2009 toimittamaan kirjaan Journalismi murroksessa, joka koostuu lukuisista tieteellisistä artikkeleistä, jotka avaavat mediakentän murrosta.
Urheilujournalismi on kenties pätevien tekijöiden tai viitsimättömyyden takia tyytynyt nopeisiin ”pökäleisiin”. Tässä kohtaa pitäisikin penätä vastuuta erityisesti Yleisradiolta.
Herätys YLE Urheilu!
Verovaroilla kustannettu ja sitä kautta taloudellisista paineista ainakin osittain vapautettu mediatalo on tärkeä kansansivistäjä. Esimerkiksi Docventures- tai Ulkolinja-dokumentit ovat tästä hyvä esimerkki. Dokumentit ovat laadukkaasti tehtyjä ja pureutuvat tutkittavaan ongelmaan, eivätkä edusta History Channel -tyyppisiä ylidramatisoituja amerikkalaisteoksia, joiden ainoa funktio on tehdä tuottoa. Myös YLE:n tutkivan journalismin ohjelma, YLE MOT on loistava esimerkki laadukkaasta mediasisällöstä.
Yleisradion urheilupuoli ei valitettavasti ole pysynyt tässä kehityksessä mukana. Yle Urheilun otsikot menevät valitettavan usein ”klikkihuorauksen puolelle”, eikä journalismin tasokaan päätä huimaa. Esimerkisi YLE:n Valioliigaennakot olivat niin luokatonta kamaa, että niiden lukeminen sai aikaan myötähäpeän tunteita.
Niin asiasisällöllisesti kuin kielellisestikin epälaadukkaita ennakoita lukiessa herää väistämättä kysymys YLE:n motiiveista julkaista nähdyn kaltaista sisältöä. Olikohan ennakoiden perimmäinen funktio sittenkin vain kerätä klikkejä?
Sitten kun YLE tuottaa jotain vaihtoehtoista, on se tämän kaltaista ”hubbabubba-kamaa” Valioliigan fantasy-pelaamisesta. Kysymys kuuluu miksi Yleisradio ei kykene tuottamaan laadukkaampaa urheilujournalismia, kun se pystyy samaan esimerkiksi politiikan saralla?
YLE Urheilun heikkoutta ei voida selittää budjetilla. Esimerkiksi vuonna 2014 se sai 46,6 miljoonaa euroa, tasan neljä miljoonaa enemmän kuin ajankohtaissisällön tuottajat. Tietysti YLE Urheilu panostaa massiivisiin televisio-produktioihin, kuten hyvin toteutettuihin jalkapallon EM-kisoihin. Siltikin on anteeksiantamatonta, ettei verovaroilla rahoitetun mediatalon kirjallisen urheilujournalismin taso eroa juurikaan täysin markkinatalouden logiikalla toimivista Iltalehdestä tai Iltasanomista.
Luultavammin syy löytyy jälleen kerran tekijöistä. Ehkei Yleisradion urheilutoimituksessa työskentele tarpeeksi laadukkaan koulutuksen ja sitä kautta laadukkaan sisällön tuottamiseen kykeneviä toimittajia tai sitten YLE Urheilu on päättänyt vain panostaa tv-lähetyksiin ja tyytynyt kirjallisessa viestinnässä muun kentän asettamiin standardeihin.
YLE Urheilulla olisikin siis peiliin katsomisen paikka, sillä se kykenisi tuottamaan pohdiskelevaa ja tutkivaa urheilujournalismia, asiasisällöllisesti laadukasta urheilujournalismia.
Mitä väliä urheilujournalismilla on?
No ensinnäkin, urheilujournalismi, aivan kuten journalismi yleisesti ottaenkin on keskeisessä asemassa tiedon tuottamisessa ja kansalaisten sivistämisessä. Se miksi suomalaisten urheilutietämys on pääpiirteittäin niin heikkoa, perustuu juuri heikkotasoiseen journalismiin. Mikäli urheilumedia ei haasta vallitsevia käsityksiä ja kirvoita minkäänlaista ajattelua vaan tarjoaa kuluttajille sitä, mitä he haluavat nähdä ja kuulla, toisin sanoen klikkaa ja katso video -toimittamista, on turha myöskään odottaa minkäänlaista oppimista tapahtuvan.
Urheilujournalismin ottaminen osaksi suomalaista yliopistojärjestelmää voisikin olla paikallaan. Tällä hetkellä urheilujournalismia opettavat muutamat kansalaisopistot, jonka lisäksi ammattikorkeakoulujen journalismin linjat opettavat joitain hajanaisia kursseja aiheeseen liittyen. Esimerkiksi Tampereen yliopiston journalistiikan oppiaineen tarjonnasta ei urheilua löydy yhdenkään kurssin muodossa.
Suomessa tarvitaan ammattitaitoisempia urheilutoimittajia ja tämän suhteen yliopistolaitos olisi omiaan kouluttamaan tulevia urheilujournalisteja etsimään tietoa ja sitä kautta havaitsemaan ilmiöitä. Eikä vaan raportoimaan tapahtumista tai fanipoikamaisesti kehumaan kuinka hienoja ihmisiä jääkiekkoilijat ovat kun he tulevat ongelmiensa kanssa julkisuuteen.
Voiko tiede todella pelastaa suomalaisen urheilun?
Asia ei tietenkään ole niin mustavalkoinen. Tiede ei itsessään kykene muutosta tekemään, vaan se pystyisi tietoa ja pätevämpiä toimijoita tuottamalla kohottamaan suomalaisen urheilun standardeja aina yksilöurheilun huipulta seurajohtamiseen.
Kuten edellä todettiin on tiede osa suomalaista urheilukenttää Jyväskylässä, mutta valitettavan pienessä mittakaavassa. Ja kuten liikuntakasvatuksen laitoksen haastattelusta kävi ilmi, ei maamme urheilujohto halua edes kuunnella näitä vähäisiä akateemikkoja.
Urheilun kehittämisen kannalta olisikin suotavaa, että Suomeen perustettaisiin Urheilutieteellinen tiedekunta, joka keskittyisi tutkimukseen ja kouluttamaan, niin urheilujournalisteja, -johtajia kuin -valmentajiakin, ruohonjuuri-tason liikuttamista unohtamatta. Tiedekunnan opetus pohjautuisi luonnollisesti tutkimuksen kautta saatuun tietoon, joka tuntuu tällä hetkellä ainoalta tavalta haastaa suomalaisen urheilukentän sisäänpäin kääntyneitä rakenteita.
Tiede on kuitenkin valjastettu tukemaan esimerkiksi poliittista päätöksen tekoa, miksei sitä voisi siis hyödyntää myös urheilussa?
Ei missään nimessä sen takia, että urheilu on itseisarvo ja menestyvät urheilijat kohottavat kansakuntamme repaleista itsetuntoa, vaan myös kansanterveydellisistä syistä.
Faneille.comin Tapio Penttilä pohdiskeli Rion Olympialaisten jälkeen huippu-urheilun kustannuksia ja sen merkitystä suomalaiselle yhteiskunnalle. Penttilä teki ansiokkaan havainnon väittäessään huippu-urheilun tuottavan esikuvia, jotka osaltaan innostavat nuoria ja lapsia erilaisten lajien pariin. Näin ollen toimivalla huippu-urheilulla voi todella olla kansanterveydellisiä vaikutuksia.
Mira Potkosen pronssista on tullut suomalaisen huippu-urheilun laman symboli. Kuva: AOP
Jos taas mennään pykälä taaksepäin huippu-urheilusta, niin siinä missä pätevämmät urheilujournalistit kykenevät lisäämään kansakunnan tietoisuutta urheilusta, pystyvät osaavat seurajohtajat luomaan paremmat puitteet ja toimintaympäristöt, jossa kaiken ikäiset ihmiset nauttivat liikkumisesta.
Urheilun tulossa osaksi suomalaista tiedeyhteisöä vaan on kaksi isoa ongelmaa.
Ensinnäkään urheilutieteen ei voi väittää olevan innovatiivista – poislukien hyvinvointiteknologia – eikä innovaatioita ja tuottavuutta penäävä Juha Sipilän hallitus tuskin ole valmis panostamaan urheilutieteeseen, varsinkaan nyt kun tiedeyhteisö on muutenkin isojen leikkausten kohteena.
Toisekseen suomalainen urheilujärjestelmä on valitettavan hajaantunut. Hyvä veli -kerhot ovat hajaantuneisuuden myötä voimissaan ja piirit pienet pyörivät valvonnan puuttuessa. Pesteihin ei kohota pätevyydellä, vaan tuntemalla oikeita ihmisiä.
On kuitenkin hyvä palata urheilun alkulähteille ja pohtia miksi sitä ylipäänsä harrastetaan ja seurataan. Kenties siksi, että se tuottaa mielihyvää? Urheilun tuottama mielihyvä voi syntyä suosikkijoukkueen tai -urheilijan menestymisestä, omista onnistumisen tunteista tai vaikkapa siitä että kokee olevansa osa jotakin yhteisöä ja sitä kautta merkityksellinen.
Suomalainen urheilujärjestelmä on kuitenkin suomalaisten luoma ja perustuu loppuviimein sosiaalisiin sopimuksiin, siinä missä vaikkapa urheilulajien säännötkin. Yksinkertaistaen A toimii B:nä kontekstissa C. Pallon muotoinen muovipala (A) toimii pelivälineenä (B) salibandyssä (C) tai Pertti Alaja (A) toimii puheenjohtajana (B) Palloliitossa (C). Niinpä urheilun kehittymisen kannalta keskeiset johtajien ja valmentajien pestit eivät ole henkilöön vaan asemaan sidottuja.
Muutoksia olivat ne sitten yksilö-, seura- tai järjestötasolla on tapana tehdä heikon menestyksen jälkeen, silloin kun käytössä olevat mallit eivät enää toimi. Pölyttyneet ja pienen eliitin hallinnoimat rakenteet pitäisikin murskata. Murskata siten, että ne korvattaisiin läpinäkyvällä toiminnalla, jonka keskiössä olisi ammattitaito, joka on karttunut tietoisuuden kautta.
Sen takia tiede voisi pelastaa suomalaisen urheilun.
Lähteet:
- Suomen Kuvalehti
- Iltasanomat
- YLE
- Kauppalehti
- Helsingin Sanomat
- Urheilusanomat
- Iltalehti
- Pääkallo.fi
- Liiga.fi
- Salibandyliitto
- Jyväskylän Yliopisto
- TULaviisi
- Faneille.com
- Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus
Erityiskiitos Faneille.comin toimittajille, Jyväskylän liikuntakasvatuksen laitoksella opiskelleille Janne Kainulaiselle (Valmennus- ja testausoppi) sekä Tapio Penttilälle (LYT), jotka auttoivat jutun kirjoittamisessa.
Kansikuva: All Over Press