Urheilussa on omanlaisensa viehätyksensä kaikilla tasoilla. Jokainen aladivarimatsikin voi olla intensiivinen kokemus livenä ja läheltä katsottuna, osallistumisesta puhumattakaan. Toisessa ääripäässä ovat maailmanluokan tapahtumat, joissa spektaakkelin olemus on usein lähempänä viihdettä kuin urheilua.
Itse viihdyn pienissä tapauksissa ja mahdollisimman lähellä toiminnan keskipistettä, kuten vaikkapa aivan kehän laidalla kamppailu-urheilua aistimassa. Mutta sepä vasta onkin hienoa, jos voi väijyä huipputason kamppailua aivan myrskynsilmässä spektaakkelin rakentuessa ympärille.
Jälkimmäistä tuli vaihteeksi testattua Lontoossa ensiluokkaisissa kenttäolosuhteissa. Vanhan imperiumin keskus hurmaa miljöönä aina, kivasti oli lämmin kevätkelikin, ja paikallinen O2 Arena osoittautui loistavaksi tapahtumapaikaksi. Yksin ei tarvinnut reissata, vaan seurakin oli hienoa: perjantaina Helsinki-Vantaalta starttasi ryhmä, johon kuului muun muassa Espoon Kehähaiden taistelija Mikael Silander ja Nordicbetin onnekkaita kisavoittajia.
Se tärkein eli urheilupuolikin oli kunnossa, kaikki muuhan on lopulta toissijaista ellei näin ole. Lontoon UFC Fight Night oli ensiluokkaista urheiluviihdettä. Kehään marssitettiin riittävästi kiinnostavia brittiottelijoita ja oman kylän poikia sekä satoja pohjoismaisia faneja peräänsä keränneitä viikinkejä Alexander Gustafssonin johdolla.
Itse olin kolmatta kertaa parin vuoden sisään Englannissa samoissa merkeissä, joten osasin odottaa lädeiltä väkevää lauantai-illan kiimaa. Odotukset olivat kovia muillakin, sillä suurin osa seurueesta oli ensikertalaisina näissä kinkereissä. Emme ehtineet edellisen päivän punnitus-show’n äärelle virittäytymään tunnelmaan (suositeltavaa näillä reissuilla), mutta hyvässä porukassa lähes suoraan tapahtuman kimppuun loikkaaminen toimi.
Se ei ainakaan haitannut tahtia, että ovella porukan kouraan lyötiin VIP-passit ja tiketit ringside-jakkaroille. VIP-kokemuksessakin perustan pitää olla kuitenkin kunnossa. Komeita kestityksiä saa järjestettyä missä tahansa, mutta jälkimaku muuttuu, jos itse urheilu ei lunasta lupauksia.
Nyt nähtiin heti alkuun komeaa lopetusta, tasaista iskunvaihtoa ja tasaisen nousevalla käyrällä yleisön riehaannuttaneita ratkaisuja. Cambridgen ylpeys Luke Barnatt avasi portit tylyllä lopetuksella, Ilir Latifi otti vastustajansa päästä sellaisen painijan puristuksen, että ruotsalaiskatsomoissakin lähti homma lapasesta. Gunnar Nelson vakuutti ja hurmasi jälleen kerran – siinä sivussa kävi ilmi, että ympärillämme istui joukoittain huumaantuneita islantilaisia. Hyvään meininkiin oli helppo tarttua.
UFC:n eurooppalaisiltoja on jossain määrin arvosteltu tähtivoiman puuttumisesta, mutta tasoa se ei ainakaan tällä kertaa haitannut. Eurooppalaisyleisölle tutut nimet kelpasivat yleisölle mainiosti, kun matsit olivat laadukkaita. Ja olihan siellä illan kliimaksina Gustafsson, joka osoitti olevansa jo aivan maailman kärkeä sekä tähtenä että ottelijana.
Jenkit osaavat keskimäärin viihteenteon melko hyvin, ja UFC on urheilun saralla vielä poikkeama keskiverrosta parempaan päivän. Oma jakkarani on yleensä UFC-illoissa median ringside-blokissa, siinäkin pääsee tunnelmaan, mutta nyt toisella puolen häkkiä sai keskityttyä täysin rinnoin show’n nyanssien aistimiseen.
Ammatillisesta puolesta tuli nautiskeltua loppuillan mediahässäköissä. Kulissien takana melkein kaikki taistelijat ovat varsin tavanomaisia ja leppoisia jannuja, Dana White taas ei ole yhtään tavanomainen vaan tuo aina sähkön mukanaan huoneeseen. Ja olihan siellä myös MC Hammer. Siihen ei ole lisättävää.
Mutta siellä yleisön joukossa vakuutti jälleen kerran se, miten tarkkaan ”UFC Experience” on tapahtumailtana rakennettu, alkaen valaistuksen tapaisista teknisistä seikoista ja päättyen eräkylttineitojen brändättyyn käytökseen. Kun laji itsessään on urheilua sattumanvaraisimmasta päästä, vastapainona toimii se, että show-puolessa on jätetty minimaalisen vähän sijaa sattumille. Yleisöä ei jätetä oman onnensa nojaan pitkiksi toveiksi.
Ja tietenkin viihde on parhaimmillaan, kun katsojalla on hieman omakohtaistakin jännitettävää. Siis vaikkapa rahapelien tuomaa jännitettä. Kimpassa haettiin iltaan panosta tällä saralla ennen areenalle läksimistä. Sehän takasi mukavasti jänskätystä, väiteltävää ja kuittailun aihetta illan loppuun saakka.
Eikä seuraavana aamuna harmittanut käydä porukalla lunastamassa mukava pino puntia alan liikkeestä, kun vetokupongeilla riitti voittopuolisesti osumia. Sunnuntaina kelpasi muutenkin sulatella tuntemuksia kevätauringon lämmössä.
Lyhyesti summattuna: urheilu on parasta paikan päällä nautittuna, myös kamppailu-urheilu, ja etenkin UFC-tapahtumat. Lähde siis reissuun, kun sauma seuraavan kerran aukeaa. Ja ota kavereitakin mukaan, hyvässä seurassa hurmos maittaa vielä makeammin. Harvat asiat ovat lopulta parempia kuin pitkä viikonloppu urheiluihmisten kanssa yhteisen ilonaiheen parissa.
Loppuun vielä hieman toisenlainen näkökulma: Millainen on UFC-tapahtuma (pelkästään) toimittajan roolissa? Mainion Fightland-sivuston tuore nimi Alistair Lawrence oli Lontoossa ensimmäistä kertaa läsnä median ringside-jakkaroille, näin hän kirjaili kokemuksestaan:
What It’s Like Watching the UFC Three Rows From the Octagon?
Tsekkaa myös FightSportin sivuille tuunattu Karhuherran ja Hulk-Silanderin videoblogi: