Faneille.com – Urheilumedian Zlatan.Suomen jalkapallomaajoukkueen pitkä karsintariutumus päättyi viime maanantaina 2–2-tasapeliin Turkkia vastaan. Turussa pelattu MM-karsintaottelu oli odotettu piste matkalle, jonka varmasti moni Huuhkaja-fani haluaa unohtaa. Sielun arpeutuminen sai tarvitsemaansa balsamia viimeisissä otteluissa, mutta ilonkiljahduksista ollaan edelleen kaukana.
Mitä Huuhkajien MM-karsinnoista jäi käteen pelillisestä vinkkelistä katsottuna? Kokeneen ruotsalaisvalmentajan Hans Backen aloittama projekti oli ensimmäisistä metreistä hyvin vetäjänsä näköinen. Harjoituspelejä pelattiin huippumaita vastaan ja suurin yksittäinen agenda tuntui olevan puolustuspelin organisoiminen.
Backen ainut linjaveto
Backen ensimmäinen linjaveto – kollektiivisen puolustamisen organisoiminen – ei ollut missään nimessä väärä valinta. Mixu Paatelaisen aikana Suomi tuntui päästävän maalin joka toisesta keskityspallosta ja prässääminen pallonmenetyksen jälkeen oli usein lähinnä surkuhupaisaa. Suomen valtion kokoiseen miinaan Backe meni siinä, että hän juuttui itsepintaisesti ensimmäiseen, ja surullista kyllä ainoaan prinsiippiinsä.
Ruotsalaisluotsi marssitti parhaimmillaan kentällä tarpeettoman monta puolustuksen pelaajaa, joka tappoi viimeisetkin rimpuilut pallollisen pelin parantamiseksi. Eikä kyseisessä esimerkissä tarkoitettu pelkästään puolustavia pelaajia, vaan puolustajia. Backen aikaisista pelillisistä uroteoista ei jäänyt jälkipolville paljon kerrottavaa, mutta opittavaa sitäkin enemmän. Kaiken järjen mukaan hänen kaltaistaan (huom.) jalkapallollista muumiota ei päästetä Suomen maajoukkueen peräsimeen enää ikinä.
Niin hyvää saunakaveria ei voi tästä palloilevasta maailmasta löytyä.
Hans Backe osoitti, kuinka jalkapallon evoluutio etenee ja se vaatii analyyttistä ja taktisesti älykästä lähestymistä. Hän osoitti, ettei edes Suomi, tuo suon, kuokan ja perkeleellisen sisun synnyinmaa, pärjää pelkällä tsemppaamisella ja höpöhöpö-tasoisella ”nyt jätkät täysiä” -huudoilla. Nykyjalkapallo vaatii paljon, paljon enemmän.
Pelin psykologista puolta ei kannata tietenkään unhoittaa, sillä on valtava merkitys palloilulajista riippumatta ja niin seura- kuin maajoukkueet ympäri maailman käyttävät avoimesti eri urheilupsykologeja aukaisemaan pelaajien ja valmentajien henkisiä lukkoja. Niin, ja toihan ruotsalainen mukanaan videoteknologian, jolla otteluita olisi voitu analysoida tarkemmin ja joiden perusteella olisi pystytty tekemään täsmällisiä pelitapaviilauksia yksittäisissä otteluissa ja isommassa, filosofisessa kuvassa. Tiedä sitten, mihin heidän ammattiosaamistaan käytettiin, koska tuloksissa videoanalysoiminen ei näkynyt.
Summa summarum: Huuhkajat eivät kyenneet Backen aikana pelin kehittämiseen, pisteiden nappaamiseen, eikä virhekoordinaattien oikaisemiseen. Neljän ja viiden syötön kierrot hyökkäyksiin lähdöissä olivat lähestulkoon utopiaa, eikä harjoiteltuja ja suunniteltuja malleja ollut. Jos syöttökombinaatioista saatiin viitteitä, olivat ne satunnaisia, eivätkä muistuttaneet harjoiteltuja kuvioita tai sovittujen alueiden ylimiehittämisiä.
Kanervan palapeli
Palloliiton silloinen ykköshevonen Backe sain monon kuvan ahteriinsa joulukuussa 2016 ja tilalle palkattiin Palloliiton todellinen sisäpiirimies Markku ”Rive” Kanerva. Kanervan palloliittomaisuudesta nousi jokseenkin kalabaliikkia, mutta hänelle annettiin kuitenkin lopulta työrauha. Ja se työ on kannattanut.
Kanervan alaisuudessa Suomelle on tullut ideoita pelitavasta, jota joukkue haluaa toteuttaa. Maajoukkueen keskuspuolustaja Juhani Ojala sanoi Urheiluruudussa, että joukkueelle on kehittynyt Riven kanssa pelitapa. Ihan noin pitkälle on tuskin tarvetta mennä, mutta Ojalan sanomisissa on kuitenkin vissi pointti. Huuhkajien orastavaa pelitapaa voitaisiin paketoida seuraavanlaisesti: joukkue pelaa ensimmäiset kymmenet minuutit maltillisesti ja tyytyy vetäytymään hyvinkin syvälle puolustuskuoreensa, josta pyrkii pääsemään eteenpäin täsmäsyötöillä, jotka ovat yleensä pitkiä diagonaalipalloja. Pallollisessa pelaamisessa Huuhkajat suosivat toppareiden osallistumista syöttöketjuihin ja laitapelaaminen suoritetaan usein ennen boksia lähtevästä keskityksestä. Keskikentän pääsääntöinen rooli on tukkia keskustan syöttösuuntia, turvata toppareiden etuosuus ja levittää peliä varmoilla syötöillä.
Kanervan pelilliset mantrat ovat olleet toistuvia, jota voi pitää ainakin osittain positiivisena asiana. Myös puolustaminen on pysynyt hyvin kasassa ja jokainen pelaaja tekee uhrautuvia juoksuja kohti omaa maalia, välien pysyessä optimitilanteessa pieninä ja koko nipun liikkuessa pelin painopisteen mukaan.
Ongelmia kuitenkin on. Vaikeat Kroatia- ja Turkki-ottelut osoittivat, että kun vastustaja kykenee prässäämiseen korkealta, on Huuhkajien pelinrakentelu köysissä kammottavalla tavalla. Mikäli Suomi haluaa oikeasti joskus voittaa maaotteluita, on sen kyettävä sanelemaan omaa pelinrakentelua ja sen tempoa. Ikuiset kukkupallot eivät tuota kuin ne yhden-kahden maalipaikan taimenet, jotka eivät kasva isoiksi pistepuiksi pitkässä juoksussa. Eritoten Kroatiaa vastaan Huuhkajat tekivät maalin kaikkia todennäköisyyksiä vastaan ja saivat pallollisen pelaamisen – pelinrakentamisineen ja murtautumiseen – jiiriin vasta, kun kotijoukkue alkoi vetäytyä tarpeettoman paljon.
Suomi ei kykene pakottamaan, alistamaan vastustajiaan omalla tekemisellään, ja tämä on huolestuttavaa. Ei voida olla tyytyväisiä, jos täysin vailla motivaatiota olevaa Turkkia vastaan ensimmäisen puoliajan vallitseva pelinavaus ja maalipaikoille pyrkivä suunnitelma oli osoitteettomat hawajipallot. Varsinkin, kun muuhunkin olisi ollut rahkeita. Missä ovat, ja olivat, väleihin pelaamiset ja keskustan tyhjän tilan havittelemiset?
Se projekti
53-vuotiaan Kanervan käsissä on projekti, joka on hänelle itselleen todennäköisesti se mieluisin. On kuitenkin ensisijaisen tärkeää, että pelin osa-alueet kehittyvät nykyistä monipuolisemmin. Ottelussa muutaman kerran tapahtuvat kombinaatiopelaamiset ja keskustan hallinnan yritys ei riitä. Todennäköisyydet otteluiden voittamiseen on naurettavan pienet, jos Huuhkajat saavat ottelussa kahdesta kolmeen paikkaa. Yleisessä toiveessa on, että Rive ei sorru samaan kuin edeltäjänsä, jumitu vain yhteen aspektiin, kun muut laahaavat.
Kuitenkin, kun Backea ja Kanervaa vertaa, niin eteenpäin on todellakin menty.
Kuva: Stephen Pond/Getty Images.