Otto Fredriksson on matkalla takaisin (All over Press)
Toukokuun 26. päivä vuonna 2012 maalivahti Otto Fredrikson oli nimetty Suomen avauskokoonpanoon harjoitusotteluun Turkkia vastaan. Fredrikson lämmitteli peliin normaalisti kunnes keskityspallon alastulossa hän loukkasi polvensa. Edessä oli pitkä toipumisjakso, joka jatkuu edelleen.
Fredriksonin polvesta meni sivuside poikki ja edessä oli kuukausien kuntoutus. Fredrikson kuntoutti polveaan Ranskassa meren äärellä tutun fysion valvovan silmän alla ennen kuin meni viimeistelemään kuntoutusta kotimaisemiinsa Norjaan. Sen jälkeen iski uusi vaiva kuin salama kirkkaalta taivaalta.
– Alkuperäinen nivelsidevamma parani hyvin, mutta sitten tuli odottamaton rustovamma. Sen takia tämä on ollut näin pitkäkestoinen. Polvi on kipuillut eikä kuntoutus ole sujunut optimaalisesti. Kuntoutus on kestänyt kauan eikä se ole oikein nytkähtänyt eteenpäin, Fredrikson valottaa tilannettaan.
Takaisku oli luonnollisesti kova paikka, mutta ensimmäisestä loukkaantumisesta toipuminen toi valoa.
– Paljon olen miettinyt tätä oman jaksamisen kannalta. Tässä on mennyt 8-9 kuukautta toisesta vammasta ja sitä ennen olin ihan täysipainoisissa futistreeneissä mukana, ettei tämä ihan yhtä tuskaa ole ollut 1,5 vuotta. Ainahan loukkaantuminen harmittaa ja ensimmäisellä kerralla ajatukset olivat vain paluussa ja uskoin pystyväni tekemään hyvän comebackin. Tällä hetkellä on vaikea sanoa koska olen pelikunnossa vai pystynkö pelaamaan lainkaan.
– Ensimmäisellä kuntoutuksella oli tärkeä, että sai varmistettua, että pystyn palaamaan ja pärjäämään. Kun fysiikka on kohdillaan, niin pystyy tekemään ihan lajiomaisia harjoitteita, Fredrikson valottaa.
Tämän hetken suurin ongelma on polvesta säteilevä kipu, joka rajoittaa harjoittelua ja kuntoutusta.
– Jos saan polven kivuttomaksi, niin sitten tie on tietenkin paljon lyhyempi. Polvi on tällä hetkellä stabiili, mutta kipu rajoittaa. Rustosta on lohjennut palanen ja jos sopivassa kulmassa polvelle tulee painoa, niin siitä tulee kipua. Sekään ei ole se isoin juttu, mutta kun se vielä ärtyy. Pienen kivun kanssa pystyy vielä treenaamaan, mutta ärtyily on se isoin kysymysmerkki.
Uran jatko tavoitteena
Ennen loukkaantumistaan Fredrikson oli elämänsä vireessä. Pelit kulkivat Spartak Naltshikin paidassa erinomaisesti ja hän oli aiemmissa karsinnoissa ollut Huuhkajien ykkösvahti. Pitkä loukkaantuminen ei ole lannistanut mieltä, vaan palo pelikentille on vielä olemassa.
– En ole vielä lopettamassa, mutta olen realisti. Tavoitteena on palata ja se on ollut kiva huomata, että on ollut kiinnostusta. Aika monta kyselyä on tullut, että olenko kunnossa. Se on ollut yllättävää ja piristävää. Tavoitteena on vielä pelata, koska minun tekee mieli pelata. Jos ei olisi halua pelata, niin ei tässä sitten sitä tavoittelisi.
– Olen päässyt sen pakonomaisen tarpeen yli päästä pelaamaan. Tämä on ollut hyvä oppimisprosessi ja olen tutustunut omaan kehoon ja kroppaan ja sen toimintaan. Polvi ei ole sama, mutta se ei tarkoita, etteikö se voisi tulla samaan kuntoon. Pitää vain treenata hieman eri tavalla kuin aiemmin. Ei sitä treeniä voi pakottaa, vaan pitää löytää se oma tapa joka toimii.
Hän kuitenkin tiedostaa, ettei hän välttämättä pysty enää pelaamaan huipputasolla.
– Pitää ottaa huomioon miltä tilanne vaikuttaa ja olla realisti, että sellainen mahdollisuus on, etten pelaa enää. Kuitenkin tämän rustovamman kanssa on mennyt nyt se 8-9 kuukautta. Jos olisi yhden vamman kanssa paininut se 1,5 vuotta, niin tilanne olisi varmasti eri. Minulla kuitenkin polvi kuntoutui täysin ja sitten tuli tämä rustovamma. Näiden rustovammojen kanssa voi mennä vuosi tai ylikin. Tilanne ei ole se optimaalisin, mutta haluan päästä kuntoon.
– Katson luottavaisin mielin eteenpäin. Merkit viittaavat siihen, että siitä tulee ainakin hyvä arkipolvi. Minimitavoite on se, että pystyisi harrastamaan liikuntaa ja elämään normaalia elämää, mutta kestääkö se ammattilaisurheilua, se on sitten eri juttu.
Kuntoutusaikana Fredrikson on pystynyt keskittymään opiskeluihin ja perhe-elämään.
– Ajan kulumisen kanssa ei ole ollut ongelmia. Olisi eri asia jos paluu olisi pakkomielle ja ainoa asia mielessä. Kuntoutus vie tietenkin oman aikansa ja sitten opiskelu vie oman osansa. Se on ollut hyvää vastapainoa. Lisäksi kahden pienen lapsen kanssa perhearki pitää kiireisenä. On ollut mahtavaa, että on ollut mahdollisuus osallistua perhe-elämään eri tavalla kuin silloin kun pelasi, Fredrikson toteaa.