Faneille.com – kaikki mahdollinen jalkapallosta.Suomen jalkapallomaajoukkue sai urakkansa päätöksen tiistai-iltana, kun se pelasi 1–1-tasapelin Itävallan vieraana harjoitusmaaottelussa. Tuplamaaotteluiden ensimmäinen koitos Turkin Antalyassa päättyi isäntien 2–0-voittoon. Faneille.comin toimittajat Kalle Tamminen, Atte Ruuttila ja Jaakko Tiira puivat Huuhkajien koitoksia jo ennakkoon ja palasivat nyt pelien jälkeen arvioimaa otteluiden antia.
Ennen maaotteluita peräänkuulutettiin muun muassa pelin rakennetta, selkeyttä ja peli-identiteettiä. Nähtiinkö näitä asioita?
KT: Turkki-peli oli käytännössä ohi ensimmäisen 15 minuutin jälkeen, joten siitä en kykene sen suurempia johtopäätöksiä tekemään. Turkin mentyä johtoon, otti kotijoukkue jalan pois kaasulta ja antoi Suomen hallita näennäisesti palloa. Pallonhallinnasta huolimatta Suomi ei juurikaan maalipaikkoja onnistunut luomaan ja erityisesti hitaisiin hyökkäyksiin Kanervan on kehiteltävä jotain uutta. Itävaltaa vastaan pelin tempo oli huomattavasti matalampi ja Suomi pääsi käyttämään paremmin omia vahvuuksiaan. Itävaltaa vastaan nähty formaatio sopii mielestäni paremmin Suomelle, joskin Kanervan yksittäiset pelaajavalinnat hieman herättävät epäuskoa itsessäni. Ymmärrän sen, että joitain pelaajia voi joutua peluuttamaan heille epätyypillisellä pelipaikalla, mutta Itävaltaa vastaan liian moni Huuhkajapeluri pelasi väärällä pelipaikalla, mikä näkyi auttamatta myös peliesityksissä.
AR: No juu, nähtiin selkeähköitä (onko edes sana) asioita. Kuten Kalle totesikin, niin Turkki hallitsi ottelua mennen, tullen ja vielä palatessakin. Tuntui, että monet näkivät positiivisia asioita Turkkia vastaan, mutta itse huomasin niitä hyvin harvakseltaan. Ja nekin sijoittuivat ensimmäiseen kahdeksaan minuuttiin. Mutta, koska olen ylvään ja syvällä kyntävän maajoukkueen kannattaja niin avaan noiden muutaman hassun minuutin positiiviset asiat. Suunnanmuutospeli: Suomi kykeni pallonriiston jälkeen etenemään järkevästi kohti hyökkäyskolmannesta. Prässinpurku: näin ihan oikeasti syöttökombinaatioita keskikentällä ja pelaajien liike oli hyvin ajoitettua ja pallo pelattiin rohkeasti Turkin ahtaisiin väleihin. Siinäpä ne sitten olivatkin. Tilankäyttöä kuitenkin harrastettiin pikkuriikkisen ajan ja se on rohkaisevaa, ainakin jollain tasolla.
Mitä Itävaltaan tulee, niin olihan se vähän sellaista läpsyttelyä, enkä ymmärtänyt lainkaan Huuhkajien keskikentän laskemista aivan puolustuksen syliin. Se aiheutti lähinnä sekasortoa, joten puolustuksen organisoituun liikkeeseen on syytä tulla parannusta. Pelinavaus toimi hetkittäin oivallisesti, tosin tässäkin olisin toivonut monipuolisempaa etenemistä. Puolustuslinja teki itsensä leveäksi, mutta vain harvoin nähtiin laita ylivoimia ja sitä kautta etenemisiä. Jos Itävalta merkkasi Mostagh Yaghoubin, niin olisin halunnut enemmän variaatioita keskustan kautta etenemiseen. ”Mosasta” seuraava keskikenttäpelaaja oli todella syvällä hyökkäyksessä. Toppari-toppari -pallottelu toimi kohtuullisesti ja Niklas Moisander tekikin pari nousua. Näitä olisi voitu nähdä enemmänkin.
JT: Eipä juurikaan. Jos nyt lähdetään vaikka siitä, että peli-identiteettiä on vaikea muodostaa, jos ryhmitys vaihtelee. Pieni hienosäätö pelipaikkoihin on toki tarpeen, mutta 4–4–2-muodon vaihtuminen 4–5–1-ryhmitystä muistuttavaan pakettiin, jossa avaa seitsemän puolustajaa ei varsinaisesti ole pieni muutos. Suomi jatkoi odotetun puolustavalla linjalla, eikä pallon kanssa pelatessa oteta turhia riskejä. Pelillisen pajatson pojat edellä jo tyhjensivät, mutta sanonpa vielä loppukaneettina näiden pelien osoittaneen kuinka pragmaattinen maajoukkueemme pelitavan suhteen on. Ottelusuunnitelma hiottaneen jatkossakin enemmän vastustajan kuin oman ajatuksen mukaan.
Entäs havainnot yksilötasolla. Ketkä onnistuivat, entä ketkä voisi jättää seuraavan maajoukkueen ulkopuolelle?
KT: Itävaltaa vastaan maalin tehnyt Fredrik Jensen on ilmeinen onnistuja. Maali oli hieno yksilösuoritus, joka toki meni osittain vastustajan maalivahdin piikkiin. Asian voi kuitenkin kääntää päälaelleen ja miettiä, miten monta tilannetta Suomi on viime matseissa onnistunut luomaan, jotka ylipäätään mahdollistivat sen, että maalivahti voi pienellä epäröinnillä imaista pallon maaliin. Jensen osoitti omaavansa sellaisia erityisominaisuuksia, mitä muilla suomalaisilla hyökkäyspään pelaajille ei ole ja hän lienee jatkossakin käyttökelpoinen pelaaja Kanervan pelaajarotaatioon. Mostagh Yaghoubi keräsi paljon ylistystä, mutta itse en vielä suostu nousemaan hänen hypejunansa kyytiin. Huuhkajien kannattajilla on tapana hehkuttaa jotain yksittäistä pelaajaa vuoronperään vähän turhankin korkealle ja selkeästi Mosa on tällä hetkellä kaikkien huulilla. Hänestä on varmasti tulevaisuudessa apua Huuhkajille, mutta ei hän tällä hetkellä mikään vapahtaja ole ja kaukana varmasta avauskokoonpanon pelaajasta.
AR: Höpsistä Kalle. Koska viimeksi Suomi on rytmittänyt peliä? Kyllä, näissä peleissä siihen annettiin normaalimpia otollisemmat mahdollisuudet, mutta kuitenkin. Koska viimeksi suomalainen pelaaja on onnistunut pelinavaamisessa eteenpäin omalle 10-alueelle? Koska viimeksi Suomen maajoukkueen pelaaja on uskaltanut tehdä peliä pienessä tilassa? Koska viimeksi Huuhkajien keskikentällä on esiintynyt pelaaja, joka on kyennyt pelaamaan itsensä ulos kiperästä keskialueen tilanteesta, luomaan samalla tilaa ja syöttämään pallon omille? ”Mosa” teki paljon sellaisia asioita, joita Huuhkajissa ei olla nähty sitten Roman Eremenkon parhaiden suoritusten. En vertaa pelaajia samalle tasolle, koska he eivät ole samaa tasoa – Roman on siis parempi. Mutta pointti on, että näissä karsinnoissa ei olla nähty yhdessäkään ottelussa yhtäkään samankaltaista suoritusta, jonka ansioista oman joukkueen tietty osa-alue pelistä paranisi.
Totta kai plussat menevät myös Thomas Lamille ja Perparim Hetemajlle. Yaghoubi kykeni yksittäisiin asioihin, joita ei nähty koko joukkueelta edes Kosovoa vastaan. Ei hän vapahtaja ole, mutta avaukseen ehdottomasti. Yksittäisten pelaajien hypetystä täytyy katsoa myös siltä kantilta, että hyvät suoritukset, tai edes toivoa herättävät, ovat niitä harvoja valonpilkahduksia tässä loputtomassa korpivaelluksessa. Se on ymmärrettävää, että niistä innostutaan, joskus ehkä liikaakin.
JT: Itsekin hyppään mielelläni Mosa-junan kyytiin. Puolustaessa mies ryntäilee toisinaan itseään ulos tilanteista, mutta kuten Don Ruuttila totesi ei Suomella ole vastaavanlaista pelaajaa ja Yaghoubin tulisi olla niin sanottu no-brainer tulevien karsintapelien avauksiin. Ainakin keskikertaistakin keskinkertaisemman avauksen kausikorttilaisen Alexander Ringin Mosa pesee mennen tullen ja palatessa. Myös tasaisen varmasti puurtava Sakari Mattila pitäisi jäädä Klubin miehen taakse. Vaikka Mattila ei petä, on miehen pelillinen anti hyvin rajallista.
Mitä tulee negatiivisessa mielessä erottuneisiin, niin en rehellisesti sanoen ymmärrä miten Joona Toivio voi edelleen roikkua maajoukkueen mukana, varsinkaan laitapakkina. Puoliajalla sisään tulleella Marko Arnautovicilla näytti olevan sunnuntaihöntsä-vaihe silmässä, mutta Stoke-laituri vei Toiviota siltikin edestä ja takaa. Maaottelut antoivat kaiken kaikkiaan osviittaa siitä, että Kanervan tulisi antaa nuorille rohkeammin mahdollisuuksia. Esimerkiksi Joel Pohjanpalo on jokaisella osa-alueella valovuoden edellä Teemu Pukkia, joka ei taaskaan ollut edes erehdyttävästi vaarallinen. Samoin Janne Saksela pelasi varsin mukiinmenevästi ja nousee omissa papereissa selkeästi Kari Arkivuon tai Jukka Raitalan yläpuolelle.
Mosa Yaghoubi oli Suomen ehdottomia onnistujia, rytmittäen Huuhkajien peliä keskikentällä. (Matti Raivio/AOP)
Missä asioissa Suomi erityisesti onnistui ja mitä kannattaisi ottaa mukaan tuleviin koitoksiin?
KT: Turkkia ja Itävaltaa vastaan Suomi onnistui aika-ajoin prässäämään varsin oikea-aikaisesti ja organisoidusti ja vastustajat olivat muutamaan otteeseen todellisissa ongelmissa. Tätä toivoisin näkeväni jatkossa enemmän, joskin Teemu Pukin tapaisten yksinäisten kärkien on aivan turha juosta itseltään jalkoja alta, jos koko joukkue ei osallistu prässäämiseen kollektiivisesti. Itävaltaa vastaan Suomi puolusti joukkueena paremmin muutamaa yksittäistä nukahdusta lukuunottamatta. Hyökkäyspelissä oli jo selkeitä aihioita, joskin laitapelaaminen jätti vielä paljon toivomisen varaa. Erityisesti Suomen oikea laita oli pahoissa ongelmissa, sillä Joona Toivio ei ole ratkaisu Suomen laitapakkiongelmiin. Myöskään Janne Saksela ei onnistunut, sillä hän tuntui jatkuvasti olevan askeleen myöhässä eikä hän oikein ehtinyt mukaan puolutus- tai hyökkäystilanteisiin.
AR: Korkeaa prässivalikoimaa vilauteltiin ajoittain, keski- ja hyökkäysalueen syöttökombinaatioita niin ikään. Nämä ottelut olivat tällaisia aihioiden poikasia, joita täytyy lähteä kehittämään oikealla tavalla eteenpäin. Murtautuminen vaarallisille paikoille ja ylipäätään vastustajan muodon sisään pelaaminen on pakko kehittyä. Näistäkin nähtiin aihioita, mutta ei tarpeeksi, eikä tarpeeksi laadukkaasti. Puolustamiseen kaipaisin edelleen selkeyttä. En tiedä oliko siellä mennyt vastuualueet sekaisin, vai oliko ne kerrottu epäselvästi, mutta eritoten Itävaltaa vastaan nähtiin melkeinpä yhden linjan puolustamista, kun keskikenttä tuntui sulautuvan omaan puolustuslinjaan kotijoukkueen laitahyökäyksissä. Kollektiivista prässäämistä korostan myös täältä suunnalta. Hetemaj osoittelikin Turkki-ottelussa joukkuekavereilleen, kun hän näki tilaisuuden prässäämiseen, että missäs ne muut pelaajat luuraavat. En tiedä sitten oliko Hetemaj oikeasti korkean prässäämisen aloittava ”trikkeri”, vai luuliko hän itse näin.
JT: Turkki-ottelu on turha jo melkeinpä analyysin tasolla, koska turkkilaiset lopettivat pelaamisen 2–0-maalin jälkeen. Oli kuitenkin ilahduttavaa huomata Huuhkajien kykenevän kierrättämään pelivälinettä, vaikka pallonhallinta ei varsinaisiin maalintekotilanteisiin johtanutkaan. Itävalta-peli taas oli selkeästi ryhdikkäämpi ja kuten kollega edellä totesi oli puolustaminen laadukasta muutamia yksittäisiä nukahduksia lukuun ottamatta. Liian maansa myynyt ei missään nimessä kannata olla, sillä olisi utopiaa ajatella Huuhkajien pystyvän voittamaan maalipaikat Bundesliiga-pelureita vilisevää Itävaltaa vastaan. Oli ilahduttavaa huomata – etenkin Itävalta-pelissä – Suomen kykenevän vihdoin pelaamaan niin sanottua ”kusipää-futista”. Tällä tarkoitan islantimaista rappaamista ja tilanteiden loppuun asti pelaamista, jotka saivat muun muassa Itävallan supertähti David Alaban kuumenemaan. Taitotasossa maajoukkueemme antaa tasoitusta lähes jokaiselle vastustajalle, mutta asenteessa sitä ei voida antaa ja nyt sitä ei myöskään annettu.
Nyt kun Kanervan projekti on potkaistu käyntiin virallistenkin pelien osalta, miten arvioisitte maajoukkueen tulevaisuutta?
KT: Ei maajoukkueen tulevaisuus kauhean valoisalta vieläkään näytä, vaikka taustalta on tulossa muutama ihan mielenkiintoinen pelaaja ykkösjoukkueen mukaan. Suomen materiaalissa on edelleen niin isoja puitteita tiettyjen pelipaikkojen kohdalla, että näiden paikkaamiseksi pitää automaattisesti tehdä isoja uhrauksia toisista pelin osa-alueista. Kaneravalla tuntuu olevan halua kokeilla ja kehittää Huuhkajien pelaamista ja surullista kyllä seuraavat panokselliset ottelut ovat vasta puolentoista vuoden päästä, joten ennen EM-karsintojen alkua ehtii tapahtua vielä paljon. Lähitulevaisuuden tärkeimmät palaset liittyvät ehdottomasti laitapelaamiseen, Jere Uronen on tällä hetkellä meidän ainoa edes etäisesti kansainväliset mitat täyttävä laitapelaaja ja Suomen olisi tavalla tai toisella löydettävä joku miehestä ohipääsevä keskitysuhkaa tuova laitapelaaja Urosen kaveriksi.
AR: Juurikin näin, eli ei tässä vielä laiteta mitään balalaikkoja soimaan. Kanervalla on paljon mietittävää ja paljon päätettävää mitä tulee Huuhkajien pelaamiseen. Mielenkiintoista nähdä, että mikä se joukkueen valmis tai lopullinen linja on. Kahdessa ottelussa nähtiin pallonhallintaa, osaksi senkin syystä, että pallo yksinkertaisesti annettiin Suomelle. Turkkia vastaan sen kanssa ei saatu mitään aikaan, Itävaltaa vastaan paremmin. Nyt vain täytyy toivoa, että ottelut analysoidaan millintarkasti ja lopputulemasta tehdään yhtenäiset ja joukkuetta kohti haluttua pelitapaa vievät päätökset. Sitä sillisalaattimaista höntyilyä nähtiin edelleen, mutta toivon mukaan se vähenee pöydästä ottelu ottelulta.
JT: Hurraa-huutoja ei kajahda tästäkään suunnasta. Kalle se sanoi, Suomella on isoja puutteita monilla pelipaikoilla, ei vähiten laitapelaamisessa. Onhan se aavistuksen surullista, että Arkikari viiletti Itävaltaa vastaan laiturina. Nyt ”uransa huipulla” olevat ikäluokat, vuosien 1985 ja 1993 välillä syntyneet ovat jopa Suomen mittakaavassa katastrofaalisen surkeita, eikä huippupelaajksi voi laskea, kuin Eremenkon, Lukas Hradeckyn ja muutaman vuoden takaisen Moisanderin. Nämä pelit kuitenkin osoittivat, että Pohjanpalosta ja Urosesta alkava sukupolvi on huomattavasti aiempaa lahjakkaampi. Toivioilla ja Raitaloilla saadaan kunniakkaita tappioita, mutta kisalipuista on turha haaveilla. Siksi toivoisin Kanervan panostavan rohkeammin nuoriin pelureihin, kuten Jenseniin ja kumppaneihin. Nykyisten takaa maajoukkueen lähitulevaisuuden debytantteja odotan ainakin Lazioon siirtyneestä Abukar Mohamedistä sekä Borossa pelaavasta Mikael Soisalosta. ”Totuus” on kuitenkin se, ettei Suomessa kannata haaveille arvokisapaikasta ennen vuoden 2024 EM-kisoja.
Kansikuva: All Over Press