Faneille.com – Urheilumedian Zlatan.Suomen jalkapallomaajoukkueen karsintaurakka päättyi tutuissa merkeissä, eli kisalippu ei tälläkään kerralla irronnut. Tämä ei kuitenkaan ollut yllätys ottaen huomioon vaikea karsintalohko ja saunanäytöillä valittu päävalmentaja. Karsintojen loppu oli kuitenkin mitä mainioin, vaikka tuloksilla ei käytännön merkitystä ollutkaan. Tämä artikkeli keskittyy puimaan Huuhkajien tulevaisuutta.
Faneille.comin Atte Ruuttila perkasi karsintojen pelillistä antia ansiokkaaseen tyyliin. Pelin taktisia nyansseja rakastava Ruuttila näki Hans Backen olleen oikeilla jäljillä laittaessaan alakerran kuosiin, mutta ruotsalainen takertui liiaksi pelkkään puolustamiseen. Backen korvannut Markku Kanerva kehitti joukkueelle löyhän pelillisen identiteetin, jonka keskiössä olivat hyvä puolustuspelaaminen ja työnteko.
Koska pöyristyminen on yksi tämän hetken muotisanoista, totean olevani edelleen pöyristynyt Palloliiton järjenvastaisesta päätöksestä palkata Hans Backe Huuhkajien peräsimeen. Länsinaapurin TV-studioissa pölyttynyt Hasse oli edellisen kerran penkin päässä vuonna 2012 New York Red Bullssissa. Kuten Ruuttila analyysissään totesi, oli saunakaverina pidetyn Backen peluuttama yltiöpuolustava jalkapallo – pahimmillaan seitsemän puolustajan pelatessa – pääosin kamalaa, ilman minkäänlaisia hyökkäyspelin aihioita.
Onneksi Palloliitto ymmärsi tehdä sen, mitä moni toivoi jo kaksi vuotta aiemmin ja antoi pitkän linjan liittomies Kanervalle sauman lippulaivan peräsimessä. MM-karsinnoissa Rive teki sen, mitä häneltä odotettiin – tai ehkä enneminkin toivottiin – ja palautti uskottavuuden Huuhkajiin. Mitään seksifutista Suomi ei Kanervan alaisuudessa pelannut, mutta esimerkiksi kotivoitto Islannista tuli eheän kollektiivisen suorituksen jälkeen.
Kanerva näyttää saaneen myös murheenkryyninä pitkään olleet keskityspallot kuriin, eikä Suomen loppukarsintojen puolustuspelaamisessa ollut moitteen sijaa. Vastaavasti hyökkääminen oli ajoittain kamalaa roiskimista, mutta hyviäkin hetkiä löytyi. Kaksi voittoa, kaksi tasuria ja kaksi tappiota kuudesta karsintapelistä olivat kuitenkin kelpo saldo lähes kaksi vuotta voitotta ja itseluottamuksen menettäneeltä joukkueelta.
Ja mitä tulee itse pelaajiin, nähtiin näissä karsinnoissa ilahduttavan paljon nuorten pelaajien esiinmarsseja. Jo aiemmissa karsinnoissa mukana olleet Jere Uronen ja Joel Pohjanpalo ottivat isompaa roolia, kun taas Robin Lod ja Sauli Väisänen tekivät läpimurtonsa Huuhkajiin. Kyseisen nelikon varaan on hyvä pohjata tulevaa menestystä. Varsinkin, kun vuosina 1993 ja 1994 syntynyt kvartetti luo hyvää uraa seurajoukkueissaan.
Suomea ympäröivä karu tosiasia on kuitenkin se, ettei maajoukkueesta löydy kovinkaan montaa kovissa eurooppalaisissa sarjoissa säännöllistä vastuuta nauttivaa pelaajaa. On kuitenkin harhaluulo, että kisoihin mentäisiin pelkällä materiaalilla. Vaikka Huuhkajien lohkon voittanut Islanti on rahtusen Suomea laadukkaampi joukkue, ei pikkumaan ylpeys supernimiä pullistele. Gylfi Sigurdssonin tasoista maestroa Suomelta ei löydy, mutta muilta osin Huuhkajat eivät juurikaan Islannille kalpene.
Islannin vahvuus perustuu ennen muuta kollektiiviseen pelilliseen identiteettiin, jota voisi nimittää myös ”kusipääfutikseksi”. Islanti on aggressiivinen ja ärsyttävä, se liikkuu yhtenäisesti ja omaa tietyt mallit pelin edistämiseen. Heimir Hallgrimssonin pelitapa on maksimoinut monen pelaajan potentiaalin, mutta ennen kaikkea kollektiivin menestymisen. Kanervan pelillisessä sapluunassa on saman kaltaisia viitteitä, joiden jalostamisen toivon ainakin itse jatkuvan.
Joka tapauksessa Kanerva näyttää ymmärtäneen maajoukkueen realiteetit ja peluuttaa ryhmäänsä sen vahvuuksia palvelevalla tavalla. Toista oli Mixu Paatelaisen aikaan, joka piti itsepintaisesti kiinni joulukuusesta ja pallonhallinnasta, vaikka tyhmempikin tajusi sen olevan väärä pelitapa jo siitä syystä, ettei Huuhkajista löytynyt tarpeeksi laadukkaita laitapakkeja tai pallonliikuttajia kyseiseen pelitapaan. Paatelainen onnistui tuhoamaan monen pelaajan itseluottamuksen Huuhkaja-paidassa, eikä Niklas Moisander tai Teemu Pukki näytä vieläkään toipuneen Mixun ryöpytyksestä, vaikka kaksikko päätti viimeiset karsinnat hyvillä otteilla.
Toki myös Backe ymmärsi Suomen menestyksen vaativan hyvää puolustuspelaamista, mutta ruotsalaisen pelillisiin aivoituksiin ei juuri omissa kyykkimisen jälkeen muuta mahtunut.
Mitä tulee suomifutiksen tulevaisuuteen yleisesti, voi näkymien kanssa olla varovaisen toiveikas. Ulkomaille siirtyneiden suomalaislupausten virta on ollut viime vuosina kasvamaan päin, mikä kertoo siitä, että maassamme osataan kasvattaa nuoria jalkapalloilijoita. Lupaavasta juniorista on tietysti pitkä matka kansainvälisen tason ammattilaispelaajaksi. Kohti ammattilaisuutta pyrkiviä pelaajia seuratessa voi kuitenkin nähdä paremman huomisen myös maajoukkueelle.
Saku Ylätuvan, Mikael Soisalon ja Sergei Eremenkon kaltaisten talenttien esiinmarssi A-maajoukkueessa nähtäneen kuitenkin vasta muutaman vuoden päästä. Vaikka lahjakkuuksia piisaa, ei liikaa parane kuitenkaan innostua. Alle 21-vuotiaiden maajoukkue hävisi hiljattain Tanskalle 0–5. U19-maajoukkue ei onnistunut maalinteossa ensi kesän EM-kisojen esiturnauksessa, jonka pahin pohjanoteeraus oli karmea 0–9-tappio Hollannille.
Nuorissa on joka tapauksessa tulevaisuus ja näitä Kanerva ajoi A-maajoukkueeseen jo näissä karsinnoissa. Twenten avainpelaajiin nousseen Fredrik Jensenin kohtelu herätti ihmetystä, mutta esimerkiksi Islannin kansallissankariksi kohonneen Pyry Soirin tai Simon Skrabbin vahvat sisääntulot lupaavat hyvää. Vahvan sisääntulon teki myös Moshtagh Yaghoubi, joka pelasi erinomaiset ottelut Turkkia ja Ukrainaa vastaan. Yleisesti ottaen lajissa kuin lajissa hukattujen ”Nuori Suomi -ikäluokkien” (n. 1986-1992) takaa kasvaa huomattavasti laajempi ja laadukkaampi sukupolvi. Niin myös jalkapallossa.
Joel Pohjanpalon ja Pyry Soirin kaltaisten nuorien otteet lupaavat hyvää tulevia karsintoja ajatellen. (Jaakko Stenroos/AOP)
Vaikka kohutusta ja harjoituspelit korvaavasta Nations Leaguesta on ollut puhetta, väitän karsintojen olevan edelleen helpompi tie tuleviin EM-kisoihin. Jos arpa suosii ja Suomi saisi kakkos- ja kolmoskoreista heikohkot vastustajat samaan lohkoon, ei sijoittuminen jopa kahden joukkoon ole täysin absurdi unelma.
Se tosin vaatisi avainpelaajien pysymisen kunnossa. Tim Sparvin tai Perparim Hetemaj’n poissaolot näkyvät keskikentällä. Jos kokenut kaksikko yhdessä Lukas Hradeckyn sekä Paulus Arajuuren kanssa pysyy kunnossa, nuoret jatkavat esiinmarssiaan ja Huuhkajien hyökkäyspelaaminen saa erilaisia variaatioita, on kisaunelma mahdollinen. Kysymysmerkkejä on monia ja unelma tuntuu edelleen kaukaiselta, mutta tuskin kukaan odotti Islannin menevän kaksiin perättäisiin arvokisoihin, tai että lajin suurmaihin kuuluva Hollanti jäisi kahdesti peräkkäin karsintoihin.
Sitä paitsi, ei Suomen ykkösavaus ole edes niin huono. Ongelma on lähinnä materiaalin kapeus, kuten Kalle Tamminen kesällä kirjoitti.
Itse suuntaan tuleviin EM-karsintoihin varovaisen optimistisena. Maajoukkueellamme on joukkueen realiteetit ymmärtävä päävalmentaja, eteenpäin urallaan meneviä nuoria pelaajia, eikä Paatelaisen haamu ole enää joukkueen yllä.
Kanervan Huuhkajia testataan toden teolla vasta peleissä, joissa on panosta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että Rivellä on kokemusta joukkueen viemisestä arvokisoihin. Muun muassa Hetemaj’n ja Sparvin tähdittämä U21-maajoukkue nappasi kisalipun Kanervan alaisuudessa vuoden 2009 EM-kisoihin.
Kansikuva: Jarno Kuusinen / All Over Press