Suomen Amerikkalaisen Jalkapallon Liitto (SAJL) on hehkuttanut viime kuukaudet sitä kuinka lajilla menee paremmin kuin koskaan ja kuinka lajin näkyvyys kasvoi viime kesän aikana. Laji-ihmiset ovat kuitenkin samaan aikaan huolissaan siitä, kuinka huonosti seurat ja miesten sarjatasot voivat.
Tässä jutussa pureudummekin kotimaisen jenkkifutiksen ongelmakohtiin ja niihin kipupiteisiin, joita liiton toimesta ei olla haluttu noteerata.
Miesten neljästä sarjatasosta vain yksi voi hyvin
Kotimaisen jenkkifutiksen näkyvin sanansaattaja on miesten Vaahteraliiga, jota voidaan nykyisellään pitää jokseenkin onnistuneena sarjana. Kiitettävää arvosanaa ei kuitenkaan saa edes Vaahteraliiga, koska sarjan otteluohjelma on monin tavoin erikoinen.
Ongelmat miesten sarjatasoilla alkavat kuitenkin todenteolla vasta ykkösdivisioonasta lähtien. Nykyisellään miesten ykkösdivisioonaa pelataan viidellä joukkueella ja näistä joukkueista neljä selviää kesän päätteeksi pelattaviin pudotuspeleihin. Onkin enemmän kuin naurettavaa, että kilpasarjaksi miellettävässä sarjassa pudotuspeleihin voi selvitä joukkue, joka häviää oman välieränsä 91–0. Toisaalta vielä naurettavampaa on se, että jo ennen kauden alkua voidaan sanoa täysin varmaksi ne joukkueet, jotka tulevat pelaamaan elokuisessa finaalissa.
Ykkösdivisioona ei ole kuitenkaan ainoa pahoinvoiva divisioona miesten puolella, koska samankaltaisista ongelmista kärsii kaksi muutakin 11 vs 11 -divisioonaa. Tästä voimmekin päätellä, että muutamia vuosia sitten tehty muutos sarjatasojen määrään on ollut täysin väärä. Onhan tämän päätöksen jälkeen nähty enemmän huonoja sarjoja kuin niitä hyviä ja tasaisia, johon kyseisellä päätöksellä koitettiin pureutua.
Tästä voidaankin päätellä se, että harrastajien kannalta asioissa ollaan menty 2010-luvun aikana rajusti taaksepäin ja nykyisellään divisioonissa pelaavat pelaajat eivät saa sarja- ja lisenssimaksuilleen vastinetta.
Import-säännöt puhuttaa
Toinen miesten sarjoissa parranpärinää aiheuttanut ongelma on import-pelaajat ja heidän luokittelunsa. Nykyisellään kaikilla kotimaisilla sarjatasoilla saa pelata jokainen EU-statuksen omaava henkilö, mutta samaan aikaan pelaaminen on rajattua niiltä henkilöiltä, joilta löytyy Suomesta perhe ja taskusta EU:n ulkopuolinen passi.
Kaikkea tätä hullunmyllyä kuvaa kaikkein parhaiten se, että tämän vuoden 3. divisioonan voitti joukkue, jolta löytyi omista riveistään kaksi Espanjasta jenkkifutiksen takia Suomeen tuotua pelaajaa, mutta välierissä kyseinen joukkue kuitenkin hävisi joukkueelle, jolta löytyi riveistään ”suomalainen” perheen isä, jonka passissa komeilee Yhdysvaltain kansalaisuus. Nämä Espanjasta Suomeen jenkkifutiksen takia tulleet herrasmiehet pääsivätkin juhlimaan mestaruutta ainoastaan sen ansiosta, että liitto katsoi tämän Suomessa perheensä takia olevan herrasmiehen EU-statuksen omaavia pelaajia pahemmaksi uhaksi lajille.
Kyseinen tapaus ei ole kuitenkaan ainutlaatuinen, koska nykyisellään kotimaisilla jenkkifutiskentillä viilettää todella paljon näitä luvallisia ulkomaalaisia. Onkin hassua, että kaksi harrastepohjalta pelattavaakin sarjaa voitti joukkue, jolta löytyi riveistään vähintään yksi EU-statuksen omaava pelimies. Toisaalta hassua on myös se, että osa ylemmillä sarjatasoilla pelaavista joukkueistahankkii puolet aloittavista pelaajistaan ulkomailta, vaikka Vaahteraliigassa EU:n ulkopuolisten pelaajien määrä on rajattu kolmeen ja 1. divisioonassa kahteen.
Nykyistä import-sääntöä voidaankin pitää enemmän haitallisena kuin hyödyllisenä kotimaista jenkkifutista kohtaan. Onhan kaiken järjen vastaista, että harrastesarjoihin hankitaan ulkomailta pelaajia ja vielä järjettömämpää on se, että nuorilta ja lahjakkailta pelaajilta viedään mahdollisuus pelaamiseen ulkomaalaishankinnan takia. Nykyistä sääntöä ja sen tulkitsijoita voidaankin pitää hyvin lyhytnäköisinä.
Mihin tämä sitten johtaa
On varmasti ylikorostettua sanoa, että nämä kaksi ylempänä mainittua ongelmaa ovat syynä siihen, että viime vuosina miesten sarjatasoilta on kadonnut useampi joukkue. Silti olisi hyvin sinisilmäistä sanoa, että nämä kaksi asiaa eivät olisi olleet isossa roolissa seurojen ongelmia mietittäessä.
Onhan se kuitenkin täysin selvää, että tavallinen harrastaja miettii nykypäivänä hyvin tarkkaan sitä, mihin rahansa laittaa ja sen vuoksi on täysin perusteltua, että harrastaja ei halua maksaa sarjasta, jota liitto hoitaa vasemmalla kädellä ja jossa vastaan asettuu importtiarmeija.
Mitä sitten pitäisi tehdä asioiden muuttamiseksi?
Ensimmäinen asia, joka pitää tapahtua tuhon välttämiseksi, on liiton ja sen palkkaa nauttivien henkilöiden herääminen. Onhan turhan naiivia ajatella, että televisioon pääseminen on jonkinlainen autuas onni, jonka jälkeen asiat ovat hyvin ja sen vuoksi kirkkaimman kilven takana voi tapahtua epämääräisiä asioita.
Liiton päättäjien pitääkin olla tulevan talven aikana kriittisiä omaa tekemistään kohtaan ja miettiä hyvin tarkkaan sitä, onko nykyisissä miesten sarjoissa jotakin järkeä, koska sokeana eteenpäin kulkeminen olisi enemmän kuin tyhmää.
Toiseksi seurojen pitäisi herätä siihen, että pitkäjänteisyys on se asia, joka nostaa kotimaisen jenkkifutiksen takaisin sille tasolle, jolla se oli 90-luvun parhaina vuosina. Nykyinen import-säännön venyttely ei tule antamaan jenkkifutikselle koskaan sitä mahdollisuutta, jonka susijengi on antanut koripallolle.
Lopuksi voimme kuitenkin todeta, että onneksi ongelmat rajoittuvat pääsääntöisesti miesten sarjoihin ja nousussa oleva naisten jenkkifutis voi miesten jenkkifutista paremmin.
Twitter: @Tyhjatasku
Kansikuva: Anu Tiilikainen/Hilarious Hobbit