Näin eurooppalaisena jenkkifutiksen seuraajana NFL-joukkueiden pienirakenteisimmat ja vähiten kentällä nähtävät potkaisijat ovat aina herättäneet mielenkiintoa. Potkaisijoiden rooli on äärimmäisen raaka sillä vähäisten peliminuuttien vastapainoksi näille miehille on sysätty vuosien saatossa järkälemäiset paineet niskaansa. Useampi potkaisija on saanut sanoa hyvästit niin itsevarmuudelleen kuin pelipaikalleenkin yhden tai parin epäonnistuneen ratkaisuyrityken jälkeen. Toisaalta samaan aikaan osa pelipaikan pelaajista pystyy hoitamaan urakkansa kunnialla useiden vuosien ajan. Heidän urakkaansa tuli pienoinen lisämauste vuosi sitten, kun lisäpisteyrityksen paikkaa siirrettiin taaksepäin.
Potkumaalien merkityksestä kertoo myös NFL:n varaustilaisuudessa viime viikon lopulla nähty Buccaneersin kauppa Chiefsin kanssa, jonka myötä Chiefsille siirtyi kaksi myöhäisempää varausvuoroa ja Tampa Bay sai itselleen toisen kierroksen loppupään vuoron. Tuon vuoron joukkue käytti yhden yliopistohistorian parhaan potkaisijan, Roberto Aqueyon, nappaamiseen. Mies valittiin kolmesti All-American ykkösjoukkueeseen, eikä ole montaa potkua missannut urallaan. Buccaneersin viime kauden osumatarkkuus potkumaaleissa oli nipin napin yli 70 % ja samalla liigan kolmanneksi heikoin. Aqueyon varausnumero oli korkein potkaisijalle vuoden 2005 jälkeen, jolloin nykyisin Bengalsia edustava Mike Nugent varattiin Jetsiin toisella varauskierroksella.
Ennen pureutumista potkaisemisen jaloon taitoon, voidaan mielenkiintoisena vertailukohtana ottaa vilkaisu eurooppalaisen jalkapallon rangaistuspotkuun. Israelilaisen Negevin yliopiston tutkijat kahlasivat rangaistuspotkuja Euroopan ja Etelä-Amerikan ammattilaissarjoista sekä EM- ja MM-kilpailuista muutamia vuosia sitten. Tuohon tarkastelujaksoon osui yhteensä 286 rangaistuspotkua ja niistä 85 % päätyi maalin perukoille. Jalkapallon rangaistuspotku potkaistaan 11 metristä, joka on reilut 12 jaardia eli matka on hieman lyhyempi kuin amerikkalaisen vastineen lisäpistepotku. Jos haluaa leikkiä tämän ja tulevien tietojen valossa ajatusleikkiä, voi löytää näistä paljon yhtäläisyyksiä, mutta vielä enemmän eroavaisuuksia. Siksi on syytä keskittyä vertailuun pääasiassa vain saman lajin sisällä.
Lisäpisteyrityksistä vihdoin lisäjännitystä
Viime kaudeksi NFL muutti sääntöjään lisäpisteyritysten osalta ja lähes tasan vuosi sitten spekuloitiin sen vaikutuksista ottelutapahtumiin ja -tuloksiin. Pallon siirtäminen 13 jaardia eli vajaat 12 metriä aiempaa kauemmas ei ole paljon, mutta se toi kaivatun pienen lisämausteen peliin. Neljän muutosta edeltäneen kauden (2011-14) aikana lisäpistepotkut epäonnistuivat keskimäärin kuusi kertaa kaudessa, kun yrityksiä oli joka vuonna yli 1 200. Ei siis liene kenellekään epäselvää miksi seurojen omistajat äänestivät uudistuksen puolesta. Kyseinen sääntö toi tullessaan myös puolustukselle maalintekomahdollisuuden pallonriistolla, jota aiemmin ei ollut. Toistaiseksi maalipuiden välinen etäisyys on pidetty reilussa 18 jalassa eli noin 5,7 metrissä, mutta vuosi sitten pelatussa Pro Bowl -ottelussa jo kokeiltiin välin pienentämistä 14 jalkaan (4,3 m). Tuo muutos ei ole vielä lyönyt läpi sääntökirjan sivuille asti, mutta tullessaan se olisi taas omiaan vaikeuttamaan potkaisijoiden elämää.
Samaan aikaan, kun potkaisijoiden kävelymatka vaihtopenkiltä potkupaikan taakse lyheni, myös valmentajille annettiin uutta pohdittavaa kahden lisäpisteen vaihtoehdon osalta. Aiemmin potku toi vähintään 99,4 %:n varmuudella yhden lisäpisteen (kaudet 2011-14), mutta samalla peli voitiin lennosta muuttaa myös kahden pisteen yritykseksi. Vuosi sitten uudistetun säännön mukaan pallon paikka määräytyy jaossa olevien lisäpisteiden arvon mukaan eli kahden pisteen yritystä pääsee edelleen yrittämään tutulta kahden jaardin linjalta. Itse epäilin viime toukokuussa, että kahden pisteen yritykset tulevat lisääntymään, kun yhdenkin pisteen yritys on hieman epävarmempi.
Näin yhden kauden perusteella on vaikea vetää vielä pitkäkantoisia johtopäätöksiä, mutta trendi näyttää olevan odotetunlainen. Potkujen osumatarkkuus tippui hieman ollen viime kaudella edelleen hyvällä tasolla (94,1 %). Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että 1 217 yrityksestä 71 palloa ei löytänyt tietään maalipuiden väliin. Samaan aikaan kahden pisteen yritysten määrä kasvoi 59 prosenttia edellisten neljän kauden keskiarvoon nähden. Onnistumisprosentin pysyttyä samana kuin aiemmilla kausilla NFL:ssä tehtiin 34 pisteen edestä enemmän kahdeksan pisteen hyökkäyksiä. Nettotuloksena lisäpisteitä tehtiin siis kauden aikana 31 vähemmän kuin aiempina vuosina (keskiarvo) ja vedonlyöjät saivat lisäpohdittavaa yli- ja allevetojensa kanssa.
Nyt, kun muutosten vaikutukset on joukkueiden valmennusten tiedossa ja sääntömuutoksesta on tehty pysyvä, nähtäväksi jää, miten tilanne tulee kehittymään tulevalla kaudella. Ainakin Steelersin tilastoja tutkiessa voisi olettaa, että lisäpistepotkujen tilalla tullaan jatkossakin näkemään paljon kahden pisteen yrityksiä, sillä joukkueen valmentaja Mike Tomlin oli jo tällä kaudella selkeä tilastoykkönen 11 yrityksellään, joista huikeat kahdeksan toivat toivotun lopputuloksen.
Potkumaaliyritykset pienestä kiinni
Pelitilanteessa potkaistavat potkumaalit ovat pääasiassa niitä, jotka aiheuttavat harmaita hiuksia potkaisijoille. Etenkin ulkokentillä kaukaa potkaistu pallo ehtii saada tuulelta odottamatonta apua tai haittaa, eikä tuulenvirettä ole tunnetusti kenenkään helppo ennustaa. Myös ilman lämpötilalla on oma vaikutuksensa pallon kulkurataan. Kokeneet ammattilaiset pystyvät kuitenkin säästä, alustasta tai paineista riippumatta potkaisemaan pallon jopa yli 60 jaardista maaliin kohtuullisella prosentilla. Silti uskon, että jokainen vähänkään lajia seurannut muistaa elävästi, kuinka oma suosikkijoukkue on hävinnyt ottelun viime hetkien potkumaaliyrityksen jäädessä vajaaksi tai kaartaessa ohi pystytolppien.
Viimeistä kolmen vuoden jaksoa tarkasteltaessa voi havaita, että potkujen taso on pysynyt hyvin tasaisena. Kaudesta toiseen osumatarkkuus on vakiinnuttanut paikkansa riippuen luonnollisesti paikasta, johon pallo ennen potkua asetetaan. Ei liene kenellekään yllätys, että läheltä maalia osutaan paremmin kuin kaukaa, mutta harva pystyy todellisuudessa käsittämään, että pisimmistäkin potkuista (50 jaardia tai enemmän) potkaisijat osuvat kaudesta toiseen yli 60 prosentin tarkkuudella. Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, epäonnistumisia tulee isossa kuvassa hyvin vähän. Esimerkiksi viime kaudella 987 yrityksestä vain 153 potkua meni ohi tai blokattiin.
Kärkipotkaisijat erottuvat massasta
Varsinaisia vastuunkantajia eli potkaisijoita verrattaessa samat nimet pystyvät kaudesta toiseen pitämään suoritusvarmuutensa hyvänä. Tällä hetkellä yksi pelaaja on ylitse muiden ja hänen nimensä on Stephen Gostkowski (Patriots). Gostkowski on viimeisten kolmen kauden aikana osunut vähintään 92-prosenttisesti maaliin, vaikka hän on roikkunut joka vuosi kärkipaikalla myös potkuyritysten määrässä. Muita viime kausien tasaisia suorittajia ovat olleet Adam Vinatieri (Colts), Josh Brown (Giants), Dan Bailey (Cowboys) ja Steven Hauschka (Seahawks), kaikilla kolmen kauden keskiarvo on yli 90 %. Joukosta vain Bailey on alle 30-vuotias (28), joten kyseessä on liigan kokenutta kaartia.
Surullisiakin esimerkkejä luotettavien potkaisijoiden joukosta löytyy silti monia. Tuorein epäonnistuja, joka saa tehdä paljon mentaaliharjoitteita kesän aikana, jotta mies on taas valmiina syksyllä pelaamaan, on Vikingsin Blair Walsh. Mies teki viime kauden runkosarjassa eniten potkumaaleja ja onnistui villikorttikierroksella kolmesti Seahawksia vastaan. Ottelu kuitenkin kulminoitui viimeisillä sekunneilla tilanteessa 9–10 Vikingsin 27 jaardin potkuyritykseen. Walsh oli vain kerran nelivuotisen uransa aikana potkaissut ohi alle 30 jaardista, mutta ratkaisutilanteessa pallo ei kaartanutkaan maalipuiden väliin vaan Seahawks pääsi tuulettamaan voittoaan. Kauden 2016 ensimmäiset kierrokset näyttävät, onko mies päässyt tilanteesta yli, mutta katsojat ja fanit tuskin unohtavat tuota tilannetta hetkeen.
Tilastolähteet: NFL.com ja ESPN.com
Kansikuva: Getty