Yksi sana: Huikeaa! Toinen sana: AUUU! Tätä kirjoitettaessa kolmas ottelu on kesken, joten Puola pelistä en sano mitään. Kaksi ensimmäistä olivat kuitenkin huikeita näytelmiä, jotka molemmat menivät niin sanottuun viimeiseen heittoon. Ensimmäisessä matsissa onnistuttiin kääntämään matsi kotiin ja 13 000 ihmistä hurrasivat äänensä käheäksi. Toisessa Slovenia oli hieman parempi ja huikean ottelun pelannut Lauri Markkanen epäonnistui viimeisessä ratkaisussaan. En lähde osoittelemaan huikeaa tulevaa supertähteä. Myös epäonnistumiset kasvattavat ja olenkin varma, että Markkanen oppi jotain viimeisestä pallon menetyksestään.
Jotta päästään asiaan, niin ei tarvitse mennä kuin viikon päähän. Suomi oli hävinnyt, jälleen, harjoitusottelun ja medioista oli luettavissa analyyseja jopa valmennukseen liittyvistä uhkakuvista. Oikeastaan ensimmäistä kertaa myös itse pohdin olisiko Henrik Dettmannin aika ohi, sillä harjoitusvastustajamme tuntuivat oppineen niin sanotun ”Susijengi-pallon” läpikotaisin. Liiallinen aktiivisuus tuntui kääntyneen itse peliä vastaan ja tempo tuntui muuttuneen hosumiseksi. Vaan mitä tapahtui, kun tosipelit alkoivat ja fanaattinen kotiyleisö saapui paikalle kannustamaan omiaan.
Suomalainen urheilija on tavannut mennä suurimmille areenoille yrittämään parhaansa ja epäonnistumaan. Ei tarvitse katsoa kuin tämän vuoden yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailuja ja huomata tämä todellisuus. Vain kaksi urheilijaa ylitti itsensä ja pärjäsi paremmin kuin oletettua. Muut enemmän tai vähemmän epäonnistuivat. Suomalaista jalkapalloa nyt ei tarvitse edes mainita tässä kontekstissa, vaikka Islanti voitettiinkin hienolla Alexander Ringin maalilla. Koripallomiehet tuntuvat kuitenkin aina tekevän poikkeuksen suomalaiseen urheilutarinaan.
Henkisestä valmennuksesta on puhuttu niin kauan kun itse olen aktiivisesti urheilua seurannut. Jääkiekon puolella ”Meidän pelin” -nimellä kulkevaan valmennussysteemiin kuuluu olennaisena osana henkisen puolen ja itseluottamuksen kasvattaminen. Tämä onkin näkynyt junnumaajoukkueiden menestyksessä. Myös susijengille on luotu selkeä pelitapa ainakin puolustuksen suhteen, joka muodostaa aktiivisen ja liikkeeseen pohjaavan pelitavan ytimen.
Myös henkisen valmennuksen osuus täytyy olla suuri. Niin erilaisella ilmeellä joukkue saapui faniensa eteen aloittamaan turnausta ehdotonta ennakkosuosikkia Ranskaa vastaan. Joukkue tuntui ja näytti valmiilta haastamaan kenet hyvänsä. Kaikesta näki, että susijengi ei ainakaan myy nahkaansa halvalla. Ja kun joukkue yrittää kaikkensa, niin myös katsomon kuudes pelaaja antaa joukkueelle kaikkensa.
Suomalaista fania on arvosteltu monissa kirjoituksissa ja ihan syystäkin. Mutta kuten koripalloilija niin myös koripallofani tuntuu olevan omaa lajiaan. Susijengi-ilmiö on suorastaan häikäisevä. Fanit seuraavat joukkuetta ympäri mannerta kilpailuista toisiin. Tuntuu, että koripallo nykyään näkyy ja kuuluu kaikkialla. Tuntuu, että Suomi ei olekaan jääkiekko- vaan koripallokansaa. Ei siis mikään ihme, että tässä maaperässä kasvaa Lauri Markkasen kaltaisia supertähtiä, jotka omalla panostuksellaan kykenevät nostamaan korisbuumia entisestään.
Koripallo tarjoaa tällä hetkellä täydellisen reseptin muullekin suomalaiselle urheilulle. Selkeä pelitapa, hyvin markkinoitu tuote ja muutamat karismaattiset tähdet tuovat jatkuvasti täysiä tupia maajoukkueiden peleihin. Menestys on luonut ainutlaatuisen ilmiön, jollaista en muista kokeneeni suomalaisessa urheilussa surullisten kuuluisien karpaasien jälkeen. Uskon, toivon ja luotan, että Susijengin tulevaisuus on positiivisempi.