Unibet tarjoaa vedonlyöntiin uusille asiakkaille 100 € talletusbonuksen
Paljon on vettä virrannut monissa joissa siitä, kun olen viimeksi nauttinut jääkiekosta jokaisella aistillani. Tämä tapahtui vuonna 2011, jolloin Mikael Granlundin tähdittämä punaisten joukkue kohtasi puolivälierävaiheessa rakkaan vihollisen Jokerit. Kaikki lätkää seuraavat tietävät, että mikäli Jukka Hentunen olisi onnistunut 6. ottelussa jatkoajalla, niin HIFK:n mestaruustarina olisi jäänyt kirjoittamatta.
Tämän jälkeen tapahtui kuitenkin välirikko, josta toipuminen on ottanut aikansa. Kunnioitetun kapteenin, Ville Peltosen, tahallinen ja suorastaan nakkikioskimainen telominen ei ole vieläkään unohtunut. Semir Ben Amor herättää allekirjoittaneessa edelleen voimakkaita tunteita. Osaltaan tästä syystä oli ilo toivottaa suippoleuoille menestyksekästä ja mahdollisimman pitkää Siperian matkaa. Nyt olen toista mieltä.
Haluan tunteen takaisin helsinkiläiseen jääkiekkoskeneen. Sen kahteen leiriin jakautumisen, joka teki ala-asteen välitunneista taistelukenttiä. Kuuleman mukaan joissain kouluissa oli pakko tehdä kahdet jonot, koska Jokeri- ja HIFK-kannattajat eivät vain kyenneet olemaan nahistelematta. Haluan nähdä katukuvassa uudelleen jengien värejä kantavia ihmisiä. Nykyään subjektiivisen kokemuksen mukaan narrivärit loistavat kaduilla vain poissaolollaan.
Toinen kokonaan eri asia on joukkueiden paraneminen. Ainakin omalla puolella kenttää paikallisvastustaja on aina tuonut ylimääräisen latauksen joukkueen rakentamiseen. Ilmalan pojat on ollut helppo verrokki joukkueen pohjaksi ja ainakin Helsingin herruus on usein tarkoittanut laadukasta nippua ihan koko maankin mittakaavassa. Jokerit pelaavat tällä hetkellä mittakaavaa ylempänä, joten joukkueiden vertaaminen ei ole millään tavalla mielekästä. Tosiasia on kuitenkin se, että molemmat joukkueet ovat rämpineet omalla puolellaan.
Ennen kaikkea haluan ottelut pääpuheenaiheiksi. Toivon todella, että työpaikkojen kahvihetket täyttyvät hyväntahtoisella piruilulla ja iltapäivälehdet löytävät paikallisottelut pääjuttuihinsa. Se mitä HIFK:n nouseminen kotoiseen veikkausliigaan on tehnyt jalkapallolle Helsingissä ja miten Stadin Derby on sähköistänyt jalkapalloväkeä ympäri maata on esimerkillistä. Ottelusta kuhistaan ennen ja jälkeen, osittain tosin ulkojalkapallollisten asioiden takia, mutta kuitenkin. Samaa sähköistymistä kaipaa myös jääkiekko.
Kun tällä viikolla suippuleuat tippuivat aikaiselle kesälomalle, niin luontaisen ivan tunteen lisäksi jokin minussa liikahti. En todellakaan pystynyt kaikin aistein nauttimaan entisen kilpakosijan kompastumisesta, vaan huomasin selkeän vajeen tunnetilassani. Jatkuvasti tuntuvia tappioita tekevä, ehkä hivenen muovilta maistuvassa liigassa pelaava entinen inhokkini herättikin myös empatian tunteita.
Vakuutti Hjallis Twitterissä miten kovasti tahansa Jokereiden pysymistä KHL:ssä, niin kyllähän sokea kana tai urheilukolumnistikin näkee, ettei homma vain toimi. Pätäkkää pitäisi polttaa monin verroin enemmän, jotta suippoleuat saisivat jalkeille KHL-tason mukaisen joukkueen ja nähdyillä taloudellisilla tappioilla moinen lienee enemmänkin utopiaa. Uutuuden viehätys itänaapurin liigasta on mennyt. Vaikka Jokeri-organisaatio onkin vienyt ottelutapahtumat uudelle tasolle, niin mikään viihde ei poista sitä tosiasiaa, että otteluita on voitettava ja mielellään hyvällä pelillä, jotta väki viihtyy katsomoissa.
Tulkaa siis pois Siperian radalta ja palatkaa Liigaan. Saatte omilla resursseilla kilpailukykyisen joukkueen, jolla menestytte mukavasti. Liiga saisi yhden kulmakivistään takaisin ja HIFK saisi rakkaan kilpakumppanin, jonka kanssa painiminen on aina ollut osaltaan erityistä. Toki ymmärrän, että erinäisten omistajakysymysten takia toiveet paluusta ovat vähintäänkin utopistisia. Tällä hetkellä Ilmalan halli ei ole Jokerien omistuksessa ja joukkueestakin puolet on venäläisten käsissä. Mutta toivoahan aina saa, että järki voittaisi.
Pakko kai se on myöntää. Jokerit, minulla on ikävä teitä. Tulkaa jo takaisin.
Kuva: Petteri Paalasmaa / AOP