Betsafe tarjoaa asiakkailleen viikonlopuiksi riskittömän 20 euron mobiilivedon. Katso tarkemmat tiedot ja tartu tarjoukseen tästä!Kerronpa teille salaisuuden, joka suorastaan vaatii tulla käsitellyksi. Minua ei urheilun seuraajana viehätä niinkään suoritukset ja niiden parhaimmuusjärjestys, vaan tarinat. Ja urheilu tarjoaa käsikirjoittamattomia tarinoita enemmän kuin mikään muu elämän osa-alue. Vai kuka olisi muka osannut ennustaa sukupolvensa parhaan jalkapalloilijan, Zinedine Zidanen, poistuvan viimeistä kertaa jalkapalloviheriöiltä punaisen kortin saaneena ja Marco Materazzia puskeneena? Eikä ole yllättävää, että Suomen ensimmäinen jääkiekon maailmanmestaruus vuodelta 1995 on nostettu yhdeksi teemaksi kuluneena Suomi 100 -juhlavuotena. Se yhdisti laman ravisteleman kansan yhden tarinan taakse ja sai meidät jälleen uskomaan kykyymme tehdä merkittäviä tekoja.
Tarinat Zidanesta ja Materazzista sekä unohtumattomasta maailmanmestaruudesta ovat kuitenkin merkityksiltään suuria. Samaan kategoriaan lasken mielestäni parhaan suomalaisen kahdensuunnan jääkiekkoilijan, Jere Lehtisen, viimein saaman suurimman mahdollisen kunnian numeron jäädytyksen muodossa. Tämän kirjoituksen tarkoitus on kuitenkin tehdä kunniaa niille pienen pienille tarinoille, jotka tekevät marraskuisen Liigan seuraamisesta mielenkiintoista. Niille pienen pienille kohtaamisille, jotka tekevät urheilusta kirjoittamisen mielekkääksi. Eräs tällainen tapahtui eilen Helsingin jääkiekkopyhätössä Nordenskiöldinkadun jäähallissa.
HIFK:n pahasti yskivän junnutehtaan tuote Christian Heljanko palasi kotiin. Kylläkin nykyfanien ykkösinhokin Tapparan paidassa. Heljangon alku kirvesrinnoissa on ollut kirjoituksen tyyliä myötäillen satumainen. Hän piti vartioimansa maalin puhtaana huikeat 141 minuuttia ennen kuin HIFK:n ruotsalaisvahvistus Erik Thorell viimein onnistui rikkomaan nollataian. Herkullisen ottelusta teki kuitenkin se, että paikalla ottelussa oli yhdessä Heljangon kanssa HIFK-junioreissa pelannut Miro Heiskanen.
Voikin sanoa, että tämä pieni tarina saavutti juonellisen kliimaksin sillä hetkellä, kun Heiskanen aloitti soolonsa jatkoajalla. Tuo soolo päättyi upeaan maaliin, jollaisia olemme saaneet nähdä ehkäpä Suomen lupaavimmalta pakkiprospektilta pitkin kautta. Tuntui kuin aika olisi palannut taaksepäin hetkeen, jolloin ”Hessu” olisi pelannut ensimmäistä kertaa harjoituksissa Heljankoa vastaan. Huomasin itsekin liikuttuneeni, jota tapahtuu kyynistyneelle aikuiselle harvoin marraskuisissa ja siten melko merkityksettömissä otteluissa. Liikutuksen aiheuttaminen on narratiivin voima ja myös sen suurin arvo.
Parasta urheilun pienissä tarinoissa on kuitenkin niiden täydellinen subjektiivisuus. Väitän, että yllä kuvattu tarina ei tuota vastaavaa tunnetta kenenkään muun kuin toisen sydämeltään puhtaan Jullin päässä. Tätä on kuitenkin urheilun seuraamisen ydin. Se on yhteenkuuluvuutta, vastakkainasettelua ja yhteisten tarinoiden kautta elämistä. Fanin käyttövoima on tunne-energia, jota ei oikein pysty kunnolla selittämään kenellekään urheilusta piittaamattomalle ihmiselle.
Stereotypia urheilua seuraavista öykkäreistä onkin muutettava. Me olemme tunneihmisiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Me elämme ja koemme jokaisella solulla. Me emme ole alkuihmisten kaltaisia möykkääjiä, vaan herkkyyttämme voi hyvin verrata taiteilijasieluihin. Elämme ja hengitämme edellä kuvatun kaltaisista pienistä ja suurista tarinoista.
Minä tunnustaudun faniksi ja tunneihmiseksi.
Kansikuva: Matti Raivio / AOP