VOITA MATKA SUPER BOWLIIN – Osallistu, niin saat riskittömän vedonSuomen alle 20-vuotiaat poistuivat MM-kisoista puolivälierävaiheen jälkeen. Voittomaali kilpailussa kärsitty tappio Tshekeille oli murheellinen. Samalla se käynnisti jo perinteiseksi muodostuneen jälkipyykin pesun mediassa. Välillä lyötiin päävalmentaja Jussi Ahokasta, välillä urheilutoimenjohtaja Rauli Uramaa, ja välillä mitä sattui. Totuus on kuitenkin, että kyseinen jälkipyykki ja sen pesu on huutoa tuuleen. Todellinen jälkipyykki pestään kabineteissa.
Tuloksen taakse
Nyt kun kisojen päättymisestä on kulunut muutama päivä, on aika ruveta taas rehelliseksi. Kuinka moni olisi kehdannut kritisoida päävalmentaja Ahokasta tai hänen pelitapaansa, jos Suomi olisi kaatanut pelissä pulassa olleen Tshekin. Jos kolmannen erän lopussa maali olisikin pysynyt puhtaana. Olisiko silloin kotimaisen kiekon oppositio uskaltanut nousta ääneen medioissa. Ahokashan vuosi sitten tuli pelastamaan joukkueen kesken kisojen ja nyt olisi vienyt joukkueen mitalipeleihin. Vieläpä kapeassa kaukalossa. Tässä suhteessa urheilu on julma rakastaja. Menestys tuo mainetta ja mannaa, mutta jos tappio tulee, on syyllisten etsintä käynnissä. Tämä on mielenkiintoinen aspekti keskustelussa. Mitäpä jos joukkueen maalin suulla olisikin torjunut vuotta vanhempi ja kokeneempi Ukko-Pekka Luukkonen? Mestiksessä pelaava Luukkonen voi hyvinkin olla vuoden päästä Liiga-maalivahti. Tällöin vertailu esimerkiksi Ville Hussoon tai Juuse Sarokseen on rehellisempää. Täytyy muistaa, että yksi maali erotti Suomen mitalipeleistä. Vastuu sysättiin kuitenkin Ahokkaan syliin, vaikka tällä entisellä maalivahdilla ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, että suomalainen maalivahtitehdas on tyrehtynyt.
On myös oltava rehellinen pelin suhteen. Suomi ei missään vaiheessa päässyt parhaimmilleen. Ahokkaan liikkeeseen ja paineistukseen perustunut pelitapa ei juurtunut poikkeuksellisen taitavan joukkueen selkärankaan. Tästä Ahokas saa kantaa vastuun. Pelitapa on peri-espoolainen. Siinä pyrittiin tappamaan vastustajan peli liikkeen ja paineistuksen kautta. Liike korvaa taidon. Jalkeilla oli kuitenkin Meidän pelin-sukupolven valiot. Viivelähtöjen ja kiekkokontrollin erikoismiehet. Nimet kuten Otto Koivula, Miro Heiskanen, Olli Juolevi ja Aleksi Heponiemi kykenivät näyttämään vain pienen osan syytä potentiaalistaan mitä nämä pelaajat omaavat. Missään nimessä yhtään näistä pelaajista ei voi kritisoida, mutta huippu jäi pahasti piippuun. Tässä suhteessa on onni, että Ahokas valmentaa joukkuetta vielä vuoden päästä. Ainakin jos sopimuksesta uskalletaan pitää kiinni. Nuorella valmentajalla on vuosi aikaa ottaa lusikka kauniiseen käteen ja lisätä kiekollisia- ja tilaa tekeviä elementtejä joukkueensa pelikirjaan. Aika kertoo kuinka tässä käy, mutta mahdollisuus on olemassa.
Ukko-Pekka Luukkonen ei kyennyt vielä astumaan Juuse Saroksen saappaisiin. Kuva: Getty
Kamppailu kabineteissa
Niille jotka eivät tunne suomalaista jääkiekkoilua, kerrottakoon sen olevan surullisen nurkkakuntainen. Jääkiekkoilu on kuva jo menneestä yhteiskunnasta missä ihmisiä jaettiin meihin ja heihin. Näidenkin kisojen aikana ja jälkeen on kuvattu, kuinka ”Liiton miehet” epäonnistuivat. ”Uraman lapset” ja ”Vierumäen kasvatit” eivät kyenneetkään pelaamaan luomaansa Meidän peliä. Tai pikemminkin heidän versionsa Meidän pelistä ei kestänyt kansainvälisessä kilpailussa. Niin valtamedioiden pelikirjan sahaajat kuin sosiaalisissa medioissa operoivat entisen, nykyiset ja tulevat kiekkovalmentajat kritisoivat minkä kerkeävät. Suomalaisen jääkiekkoilun suurin oppositio ”lätkä jätkät” sai mahdollisuutensa lyödä. Paine kiekkopiireissä on kasvanut niin suureksi, ettei ulostuloilta voinut välttyä. Kysymys kuuluukin, lähteekö Jääkiekkoliitto julkiseen jälkipyykin pesuun? Rauli Uraman johdolla on rakennettu järjestelmä missä nuoret nousevat kyvyt ottavat alle 16-vuotiaiden maajoukkueen ja vetävät sen aina alle 18-vuotiden MM-kisoihin asti. Näistä parhaimmat kyvyt nostetaan alle 20-vuotiden maajoukkueen peräsimeen. Nämä suomalaisen valmennuksen prinssit saavat ohituskaistan kuuluisuuteen. Osa näkee tämän loistavana tapana kasvattaa myös valmentajina. Osa näkee tämän lähinnä liiton nepotismina ja pelaajien hylkäämisenä. Parhaille pelaajille ei tarjota parhaita vaan sopivimpia valmentajia. Oppositiolle eivät kelpaa A-nuorten mestaruudet tai pitkä kokemus seuratoiminnassa.
Kriittinen kysymys onkin, kykeneekö Jääkiekkoliitto pesemään jälkipyykkiä julkisesti? Nuorten maajoukkueesta on kasvanut lähes A-maajoukkueen veroinen tuote. Sen merkitys liitolle kasvaa varmasti jatkossakin. Onko siis talouden realiteettien kanssa operoivalla liitolla resursseja jatkaa kasvatusprojektejaan. Kaksi viimeisintä mestaruutta ovat kuitenkin olleet meritoituneiden huippuvalmentajien käsialaa. Jussi Ahokkaasta voi hyvinkin kasvaa Jukka Jalosen tai Karri Kiven kaltainen menestyjä, mutta tässä vaiheessa uraa vertailu on jopa epäreilua. Viime vuosi kuitenkin osoitti, että liiton johto kykenee koviinkin ratkaisuihin. Toki turbulenssin jälkeen olisi hyvä rakentaa rauhassa, mutta kun käsi on käynyt paniikkinappulalla, on se helppo löytää uudelleen. Media vaatii muutoksia ja vastauksia. Nyt mitataan liiton kyky vastata siihen tai vaihtoehtoisesti olla reagoimatta siihen. Omaan linjaan tukeutuminen voi pitkässä juoksussa palkita, mutta se vaatii kovaa selkärankaa Uramalta ja liiton johdolta. Kabinettipeli käy varmasti kovana. Nyt mitataankin selkärangan kestävyyttä.
Kansikuva: AOP