Kotimainen jääkiekkoyhteisö kohahti, kun superlahjakkuus Kristian Vesalainen kieltäytyi alle 20 -vuotiaiden MM-kisoista. Kuinka maitojunalla Jokereihin saapunut Vesalainen kehtasi kieltäytyä Leijona -paidasta? Kertooko tämä ja muut saman sukupolven pelaajien kieltäytymiset asenneilmaston muutoksesta?
Ei ensimmäinen, ei viimeinen
Kristian Vesalainen ei todellakaan ole ensimmäinen maajoukkueesta kieltäytyjä. Eikä hän tule olemaan viimeinen. Keväällä 2017 kohistiin kun Patrik Laine valitsi mieluummin Välimeren rannat kuin MM-kisat. Maailman kenties paras maalintekijä ei siis ollut valmis uhraamaan paria viikkoa keväästään maajoukkueelle. Tähän luonnollisesti oli lähes jokaisella aateloidulla leijonalla painava sanansa sanottavana. Kunnioituksesta, arvostuksesta, kiitoksesta ja muusta. Joulukuiset soraäänet alkoivat kuitenkin hiljentyä, kun lehtiin vuosi tieto, ettei puolustaja Henri Jokiharjukaan ollut innoissaan maajoukkueeseen lähdöstä. Olisiko kyse sittenkin jostain muusta kuin parin yksilön itsekkyydestä. Olisiko taustalla jokin ihan oikea syy mikä rakentaa maajoukkuevastaista trendiä.
Trendiä ymmärtääkseen on myös ymmärrettävä pelaajien ja lajin kehitystä. 1960- ja 70 -luvuilla syntyneet pelasivat kauden aikana huomattavasti vähemmän pelejä. Väsymyksestä johtunut riski oli pelimäärien osalta huomattavasti pienempi. Samalla taloudellinen riski oli hallitumpi loukkaantumisten sattuessa. Kyseessä ei kovinkaan usein ollut miljoonien eurojen menetys, varsinkaan Euroopassa pelaaville. Vaikka pelaaja onkin saanut jääkiekosta elannon, ja hyvän sellaisen jo useamman vuosikymmenen, ei ero keskiverto kuluttajaan ole koskaan ollut näin suuri. Pudotus tavalliseksi palkansaajaksi alkaa olla todella suuri taloudellinen riski. Samalla pelaajat ovat tulleet tietoisemmaksi itsestään ja oikeuksistaan. Siinä missä aiemmin perusteluksi maaotteluille riitti velvollisuus ja kunnia, kysyy tämän päivän pelaaja oman hyödyn perään. Miksi tulen pelaamaan, jos maaottelu on lähinnä rahastuskeino? Mitä maaottelut tai MM-kisat hyödyttävät pelaajaa, jos tarjolla on vain loukkaantumisriski ja mahdollisesti miljoonien eurojen menetys tulevalla uralla.
Henri Jokiharju palasi leijona -paitaan vuodenvaihteen MM-kisoihin. Kuva: AOP
Leijona väsyttää
Yhteistä kaikilla kolmella edellä mainitulla pelaajalla on, että he ovat pelanneet modernin juniorimaajoukkueputken läpi. Maajoukkueille on investoitu täyspäiväiset päävalmentajat ja leiripäiviä on kasvatettu. Oman sarjakauden lisäksi monet pelaajat pelaavat toistakymmentä maaottelua kauden aikana. Samalla kun maajoukkuevalmentajat valmentavat tulevista työpaikoistaan, on uhka että moni pelaaja ajetaan loppuun kun vaihtuvuus maajoukkueissa on vähäistä. Tälläkin kaudella on jäähalleilla kuulunut huippulahjakkuuksien valitusta väsymyksestä jo ennen maajoukkueturnaukseen lähtemistä. Ei olisi ihme, jos piakkoin aletaan nähdä isompi sarja kieltäytymisiä jo juniorivaiheessa. Perinteiset pikkuloukkaantumiset ennen leiritystä eivät kohta enää riitä, kun kuppi menee nurin ainaiseen reissaamiseen ilman pätevää syytä.
On jo pitkään puhuttu maajoukkueen arvostuksen alenemisesta. Nuorempi sukupolvi on hyvin tietoinen siitä, että Euro Hockey Tour ja jokavuotiset MM-kisat ovat lähinnä rahastusta. Jopa jääkiekkoilijat ovat alkaneet kutsua MM-kisoja ivallisesti ”Skoda cupiksi”. Nuoremman polven pelaajat yhdistävät tähän vielä sen väsymyksen, jonka ovat saaneet maajoukkueleirityksistä palkkioksi. Ei siis ihme, jos Leijona-paidan arvo alkaa olla halpa. Pelaajat ovat väsyneitä ja kokevat antaneensa jo nuorena takaisin sen kuvitteellisen velan mitä heidän niskoilleen asetellaan. Pian saatetaan olla suurissakin ongelmissa jos 1990- ja 2000 -luvuilla syntyneet alkavat kieltäytyä joukolla maaotteluista. Suomalainen kiekkoilu saa syyttää siitä vain ja ainoastaan itseään. Maajoukkue voisi yhtä hyvin olla nautinto ja rentoutumispaikka raskaan kauden keskellä tai sen jälkeen. Tällä hetkellä tarjolla on vain väsymystä ja paineita. Ketä sellainen kiinnostaa?
Kansikuva: AOP