Viime kertaisen pakinan jälkeen palauteryöppy oli valtava, miltei käsittämätön. Kirjeitä, fakseja, pullopostia ja kirjekyyhkyjä oli kämppä pullollaan. Oikeastihan näin ei tapahtunut, jonka seurauksena koin olevani pienen ohikiitävän hetken ajan papu, hajuton ja mauton.
Hyppäsin männäviikolla pitkään, noin viikon kestäneeseen, muisteloiden tuubiin. Tänä aikana huomasin yhden perustavaa laatua olevan teeman, joka nousi muiden yläpuolelle uudestaan ja uudestaan. Olin nuoruudessani saatanan ahdistunut äidinkielen tunneista, varsinkin lukiossa. Vaikka pieni ja olematon lukiomme ei vaatinutkaan suuria urotekoja oppilailtaan, saati tällaisilta paskahousuilta, niin silti äidinkielen oppitunnit saivat minut kaivamaan poteron pulpettini alle, ja hautumaan sinne. Esseeni eivät olleet koskaan tarpeeksi hyviä, aina piti lisätä jotain, ottaa jotain pois tai (oma henkilökohtainen suosikkini) ”sun pitää kertoa vähän enemmän”. Jep, enemmän.
Siksi onkin erittäin omituista, että käsittelen tässä PAKINASSA kirjaa. Luvassa ei ole hesarimaista, sofistikoitunutta dialektiikkaa teoksesta, joka räjäytti nykyaikaisen suomalaisen proosan aivan uusille sfääreille, vaan riutuneen anti-sankarin paasaus kirjasta, joka SYKÄHDYTTI itseä.
Ja sitten asiaan. Jonathan Wilsonin ”Inverting the Pyramid” (toim.huom.suom. Pelien Peli) on parasta mitä tällä pyöreälle pallolle on tapahtunut omien elinvuosieni aikana. Tai ainakin toiseksi parasta, mikäli sitä henkilöä, joka leikkasi Ronaldon rakkauden(otsa)kiehkuran helvataan, ei haluta nostaa ykköseksi. Wilsonin kirja on kaikessa yksinkertaisuudessaan loistava, se käy läpi kaikki jalkapalloilullisen maailman isoimmat taktiset vallankumoukset ja ottaa mukaansa myös omaa ajatusta. Suurimmassa osassa omien ajatusten mukaan ottaminen toimiikin, mutta välillä Wilson ajautuu kummalliseen älyttömyyden myllyyn, jossa hän jauhaa epäloogista scheissenbergiä päivänselvistä asioista, kuten vaikkapa siitä kuinka ryhmitys 4-4-2 on ylivertainen 3-5-2:sta vastaan. Saane minun nauraa, HAH HAH.
Jonathan Wilsonin Pelin Peli on monella tapaa maaginen, siis monella. Se ensinnäkin toimii ”perus-opuksena” kaikille jalkapallon taktiikoista kiinnostuneille, mutta se myös antaa tarinoita taktiikoiden takaa. Yksittäisiä, yhden ihmisen traagisia tarinoita, suurempia elämyksiä isommista kokonaisuuksista ja taustoja joukkueiden välisistä kemioista. Kirjaa voidaankin pitää myös suurena historiallisena teoksena, Wilson seikkailee todella taitavasti aiheiden välillä upottautuen aika-ajoin todella diipisti johonkin ”sivuseikkaan”, vain palatakseen hetken kuluttua takaisin aiheen pariin. Tästä tyylistä voisi monet ottaa oppia.
Kirja on ennen kaikkea jumalainen oodi jalkapallolle meidän tavallisten fanien näkökulmasta, ei norsunluutornista kailottavan superstaran muistelmat, jossa hän nostaa itsensä lajiakin suuremmaksi. Wilsonin tapa kertoa asioita maanläheiseen tyyliinsä on todella virkistävää, vaikka täytyy myöntää, että dikkailen myös superstarojen ”fuck the police” -tyyppisestä paasaamisesta. Kirja, Pelien Peli, pitäisi nähdä opettavaisena teoksena. Sen kertovat osuudet ovatkin vahvasti esillä, ja joka kerta saa yllättyä positiivisesti jokaisen isomman aiheen taustalla odottavasta kohtalosta.
Jonathan Wilson onkin tehnyt aivan monumentaalisen taustatyön kirjaansa varten, sellaisen johon ei kykenisi edes järisyttävimmät tutkimusmatkailuemeriittusprofessorit. Allekirjoittanut oli tyytyväinen, että jaksoi lukea koko kirjan kannesta kanteen, jo se vaati sisua nykyisen adhd-sukupolveen kuuluvalta uroolta.
Wilson on tehnyt niin suuren palveluksen koko maailman jalkapalloyhteisölle, ettei sitä voi mitata missään muodossa. Siksi tuntuukin hiukan oudolta arvioida kirjaa, jolla on niin suuri vaikutus alan piireihin, kun itse osaan hädin tuskin aakkoset.
Pakkaa kamat, myy asunto, omaisuus ja muu irtaimisto, ja ulkomaille lähtemisen sijaan osta Pelien Peli. Miinuspuolena joudut varmaan hajoamaan pakkaseen, mutta se on sen väärti.
Kansikuva: Getty