Bayern Munich johtaa Bundesligan keulakuvana brändäystyötä ympäri maailmaa, tässä Arjen Robben ja Toni Kroos Qatarissa. (Getty Images)
Suomalaisten jalkapalloilijoiden suosikkimaa ulkomailta pelipaikkaa haettaessa oli pitkään Hollanti, jossa tai jota kautta huipulle ponnistivat myös Jari Litmanen ja Sami Hyypiä. Parhaimmillaan Hollannissa pelasi kymmenkunta suomalaista, kun luku on nyt katsantokannasta riippuen yhdestä viiteen. Niklas Moisander on se yksi, Niki Mäenpää varmasti toinen vaikka pelaakin kakkostasolla; Jukka Raitalan vastuu Heerenveenissä on jäänyt nollaan, samoin Aleksei Kangaskolkan Heraclesissa ja Thomas Lam tekee edelleen vasta tuloaan AZ Alkmaarin ykkösmiehistöön.
Suomalaispelaajia on maailmalla kuitenkin enemmän kuin koskaan aiemmin. Ei siis Hollannissa, eikä myöskään Englannissa, jossa sielläkin vielä vajaa vuosikymmen sitten oli vahva suomalaisjalkapalloilijoiden siirtokunta. Nyt lippua kantaa yksinään Jussi Jääskeläinen adjutantteinaan puoliksi suomalaiset Carl Jenkinson ja Medo.
Ei siis Englannissakaan. Ruotsin Allsvenskanissa suomalaisia on ollut suhteellisen vakiintunut määrä, mutta sekään ei tällä hetkellä ole aivan korkeimmillaan ja Norjassa pelaavien suomalaisten määrä on sekin suhteellisen kaukana huippuvuosista.
Toki maailma on jalkapalloilullisessa mielessä avartunut vuosikymmenen takaisesta ja suomalaisia nähdään tai on nähty Venäjän, Puolan, Ukrainan ja Bulgarian pääsarjoissa. Mutta vastaus kysymykseen mihin suomalaispelaajat suuntaavat nykyään on lopulta aika helppo. Jos siihen pitää vastata yhdellä sanalla, vastaus on Saksa.
Ei vain Bundesliigaan
3. Bundesligassa pelaava RB Leipzigin stadion vetää 44,000 katsojaa ja meno on varsin asiallista (Getty Images)
Suomalaispelaaja Saksan kentillä ei tietystikään ole aivan outo ilmestys, sillä Juhani Peltonen raivasi tietä HSV:ssä jo reilu puoli vuosisataa sitten. Ari ”Zico” Hjelmin ja Pasi Rautiaisen muistaa moni nykyfanikin ja vielä lähempänä nykyaikaa Bundesliigassa ovat pelanneet sellaiset Huuhkajien kultaisen sukupolven pelaajat kuin Litmanen, Joonas Kolkka, Mika Nurmela – hollantilaistausta vahvana kaikilla – Janne Saarinen, Mikael Forssell ja viimeisimpänä Sami Hyypiä.
Tämän ketjun tavallaan viimeinen jatkumo oli Teemu Pukki, sillä Pukin Celtic-siirron myötä Bundesliigassa ei pelaa tällä hetkellä ainoatakaan suomalaista. Pukkikin oli sikäli poikkeus muihin edellä mainittuihin, sillä Huuhkajastatuksestaan huolimatta Schalke 04 ei Pukissa hankkinut valmista pelaajaa, vaan kehityskelpoisen nuoren pelaajan.
Saksa vetää suomalaispelaajia – ei yhtään suomalaispelaajaa Bundesliigassa. Ristiriita?
Ei varsinaisesti, kun avartaa katsettaan hiukan pidemmälle eli kahdelle seuraavalle sarjatasolle. Tim Sparv, Alexander Ring, Joel Pohjanpalo ja Joni Kauko kaikki pelaavat 2. Ligassa – ja todella myös pelaavat. Kristian Kojola ja Timo Furuholm avasivat ladun 3. Ligaan ja ovat nyt saaneet seurakseen vuodenvaihteessa Mikko Sumusalon ja Mika Ääritalon – periaatteessa nyt myös Tim Väyrysen.
Väyrysen siirrosta muuten ehdittiin muuallakin kuin Suomessa tehdä todellista suurempi uutinen. Keski-Euroopassakin lööpit julistivat Dortmundin hankkineen suomalaishyökkääjän ja oli helppo laskea 1+1 eli Väyrynen korvaa Bayern Müncheniin siirtyvät Robert Lewandowskin. Näin asia ei tietysti ole, vaan Väyrysen sopimus on nimenomaan BVB:n U23- eli kakkosjoukkueeseen, joka siis pelaa Drittessa.
Listalle pitää vielä lisätä Joel Mero ja Matias Ojala, jotka hakevat kokemusta ja vastuuta Bundesliigaseuroissaan Borussia Mönchengladbachissa ja HSV:ssa Väyrysen tavoin askel kerrallaan – ehkä vielä askelmaa tai pariakin alempaa aloittaen. Mutta Saksaan siis tämänkin kaksikon tie on vienyt, vaikka matkaa ykkösjoukkueeseen vielä onkin.
Zweitessa pelaa lisäksi Karlsruhen Jesper Brechtel, joka on tuttu nimi Suomen poikamaajoukkueista. Ykkösjoukkueessa Brechtelkaan ei vielä vastuuta ole saanut. Vielä Petteri Forsell on ollut vastikään antamassa näyttöjä Aalenissa ja Arminia Bielefeld on lisäksi testannut Mika Ojalaa. Kävi kaksikon sopimusten kanssa miten tahansa, pelaa Saksassa tällä hetkellä pitkälti toistakymmentä suomalaispelaajaa. Ja valmentaa yksi päävalmentaja.
Mikä houkuttaa?
90-luvulla Bundesligassa pelannut Karlsruher SC voitti 3. Ligan 2012-13 -kauden ja nousi 2. Bundesligaan
Miksi näin sitten on käynyt? Mikä on nopealla aikataululla tehnyt Saksan toisesta ja jopa kolmannestakin sarjatasosta suomalaisille houkuttelevan vaihtoehdon? Mistään yksittäisestä tekijästä ei ole kyse, mutta monta pientä syytä on kuljettanut kehitystä samaan suuntaan.
Yksi pidempiaikainen tekijä taustalla on yksinkertaisesti ajatusmallin muutos. Vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussakin katsottiin helposti, että siirtyminen ulkomaille ei ole oikea siirto ellei se tapahdu pääsarjaan – Englannin Championship tästä yksittäisenä poikkeuksena – johon osasyynä oli aivan oikeinkin se ajatus, että alasarjoihin hautautuu kaikkien tietämättömiin. Mediamaailma on jalkapalloilussakin kuitenkin muuttunut paljon ja seuranta ei oikeastaan missään keskity enää pelkästään pääsarjaan, joten sen kuuluisan suurennuslasin alla voi olla alemmassakin sarjassa pelatessaan. Eli siirtyminen pääsarjan alapuoliseen sarjaan ei enää merkitse kadotukseen joutumista.
Saksaan tämä tie vie jo yksinkertaisesti sen kautta, että Zweite on maailman tasokkaimpia kakkossarjoja ja kilpailee tasapäisesti jopa keskisuurten Euroopan jalkapallomaiden pääsarjojen kanssa niin pelillisen tasonsa kuin seuraamisensa suhteen. Sama koskee hiukan miedommin äänenpainoin Drittea, joka sarjana on vielä suhteellisen nuori.
3. Liga perustettiin vasta kaudelle 2008-09 ja perustelut olivat kuin suoraan suomalaisjalkapalloilijan kehityskaaren oppikirjasta. Taustalla oli nimittäin Saksan liiton halu laajentaa huippujalkapallosarjojen kirjoa, jotta lahjakkaille pelaajille voidaan tarjota enemmän ja parempia mahdollisuuksia kehittyä ja edetä urallaan. Näin 3. Liga tuli tavallaan uutena portaana 2. Bundesligan ja alueellisten sarjojen väliin ja on jo reilussa viidessä vuodessa osoittautunut erinomaiseksi ratkaisuksi.
Saksassa on siis hyvä pohja ns. seuraavan askelen ottamiselle uralla ilman että tuo askel olisi välttämättä kertaheitolla liian suuri. Syyt ja seuraukset menevät helposti sekaisin, mutta pelkkä sarjastruktuuri ei varmasti riitä kääntämään pelaajien päätä joukoittain. Taustaa voidaan hakea aina Saksan jalkapalloliitto DFB:n reilun vuosikymmenen takaisesta linjapäätöksestä, jolla koko saksalainen jalkapallo pantiin täysin uuteen uskoon niin pelaajakehityksen, valmennuksen kuin olosuhteittenkin osalta
Tuo kehitys näkyy nykyään huipulla. Saksalaisjoukkueet hallitsevat Mestarien liigaa, saksalaispelaajia viedään solkenaan muun Euroopan huippuseuroihin, eikä Saksan maajoukkuetta voi olla laskematta suosikkeihin missä hyvänsä karkeloissa. Sama kehitys näkyy sitten myös sarjatoiminnassa, josta 3. Ligan menestys on hyvä esimerkki. Saksassa huippu on entistä terävämpi ja leveämpi, mutta vielä merkittävämpää on se, että taso on laajentunut huimasti ja tälle laajentuneelle kentälle oman panoksensa tuovat myös suomalaispelaajat.
Ei pidä väheksyä myöskään psykologisia tekijöitä. Saksalainen jalkapallo ei varmasti 2000-luvun alussa ollut houkuttelevin vaihtoehto nuorelle ja lahjakkaalle pelaajalle, osin edellä mainituista syistä. Tällä hetkellä jo mielikuvatasolla Saksa on maa, jossa pelataan kokonaisuutena katsoen kenties Euroopan parasta jalkapalloa Euroopan parhaissa olosuhteissa. Se vetää. Ja Bayern München vetää. Ajatellaan niitä lukemattomia junioreita, joiden haaveena on pelata Espanjassa. Miksi? Vastauksia on kaksi: Barcelona ja Real Madrid. Nyt yhtä lailla se idolien joukkue voi olla jo Bayern – tai miksei Dortmund tai Hyypiän kautta Leverkusen. Pelaaminen Saksassa on nykyisellään asia, jota ei taatusti tarvitse häpeillen myöntää.
Hyypiän merkitystä ei muutenkaan pidä väheksyä. Litmanen oli aikanaan Hollannissa malli siinäkin mielessä, että hän osoitti että Suomesta voi tulla huipputason pelaajia ja suomalaisuus kävi tämän myötä enemmänkin suosituksesta pelaajalle. Yhtä lailla tai ainakin samansuuntaisesti Hyypiän – ensin pelaajana, sitten valmentajana – myötä arvostus suomalaista jalkapalloa ja sitä kautta pelaajia kohtaan on varmasti hypännyt Saksassakin uudelle tasolle.
On hyvä samalla muistaa, että harva suomalainen pelaaja pääsee itse valitsemaan seuraansa ulkomailla. Eli mahdollisuuksien lisäksi on myös tarve. Osin tämä tarve tulee sekin 3. Ligan perustamisen kautta. Jotta sarja on tarpeeksi tasokas, tarvitaan sinne tasokasta pelaaja-ainesta ja Saksan juniorikoneistokaan ei tätä tarvetta pysty täysin täyttämään. Hyville pelaajille on kysyntää ja tarjolla puolestaan tasokas sarja ja erinomaiset harjoitusolosuhteet.
Kun tähän lisätään nykyjalkapallon välttämätön osatekijä eli pelaaja-agentit, on keitos valmis. Pari suomalaista pelaaja-agenttia on löytänyt hyvän yhteistyökumppanin Saksasta ja tätä kautta suomalaispelaajien arvo ja hyvä hinta/laatu-suhde on ymmärretty paremmin ja kanava tavallaan avattu. Kaikki voittavat ja siksi suomalaisia virtaa Saksan kentille eikä myöskään maajoukkuepelaaminen nouse esteeksi: Mixu Paatelainen on valinnoillaan osoittanut, ettei pelaaminen Saksan kolmanneksi ylimmällä sarjatasolla ole este Huuhkaja-valinnalle. Ainakin Furuholm, Sumusalo ja Väyrynen tulevat edelleenkin olemaan Paatelaisen listoilla korkealla.
Epäileviä tuomaita?
Edelleen Suomessa kuulee aika taajaankin sen suuntaisia ajatuksia, että siirtyminen Saksan kakkos- saati kolmostasolle olisi askel taaksepäin pelaajalle. Tai ainakaan ei askel eteenpäin. Taustalla tässä on vanha pääsarjauskomus ja jotkut osaavat vielä perustella sinänsä järkevästikin asiaa sillä, että vaikkapa Veikkausliigasta on aina mahdollisuus päästä eurocupeihin ja sitä kautta kansainvälisesti näytille.
Olematta sen enempää ivallinen, niin nuo kansainväliset näyttöpaikat suomalaisseuroissa jäivät vaikkapa menneenä kesänä aika vähiin, eivätkä poikineet yhdellekään pelaajalle suurta siirtoa – toki Teemu Pukin tapauksessa juuri näin kävi vain pari vuotta sitten. Kun tuli jo esitetyksi Bundesliigan status Euroopan sarjojen joukossa, niin on aika helppo kuitenkin nähdä että 2. tai 3. Ligassa on koko kauden enemmän tai vähemmän Euroopan huipun tarkkailun kohteena.
Puheet pikkusarjasta voidaan myös kuitata lyhyesti. Veikkausliigajoukkueista ainoastaan HJK yltäisi niukin naukin 3. Ligan stadionlistalle. Jokaisen 20 seuran stadionin kapasiteetti kun on vähintään 10 000 katsojaa (Michi kuittasi, että Elverbergillä on 7000 katsojan stadion, eli 19/20 on yli kymppitonnin). Furuholmin ja Kojolan pikkuseura Hallescher FC:n kotistadion vetää reilut 15 000 katsojaa. Mika Ääritalo tuntee Holstein Kielin kotiotteluissa olonsa varmasti orvoksi, kun katsomoon ei mahdu kuin reilu 11 000 katsojaa. Mikko Sumusalo saattaa sentään joskus unohtaa pelaavansa pikkusarjassa, sillä RB Leipzigin kotiareenalle katsojia mahtuu sentään runsaat 44 000, eikä se ottelupäivänä kumise tyhjyyttään. Edellistä kotiottelua Hallea vastaan seurasi yli 20 000 katsojaa, lukema joka Suomessa on sarjaotteluissa ylitetty yhden ainoan kerran koskaan.