Palkkakatto on tuttu järjestelmä monelle jenkkisarjoja seuraavalle. NHL:ssä, NFL:ssä ja NBA:ssa on käytössä omat säännöt sille, miten paljon mikäkin joukkue voi käyttää rahaa pelaajiin yhden kauden ajan. Euroopassa palkkakattojärjestelmä ei ole ottanut tuulta purjeisiinsa, vaikka moni jalkapallopomo on sitä mieltä, että pelaajien alati kasvavia palkkoja pitäisi jollain tavalla valvoa ja pyrkiä kannustamaan seuroja entistä terveellisempään taloudenpitoon. Italian toiseksi korkeimmalla sarjatasolla Serie B:ssä on ollut jo useamman kauden ajan käytössä tiukat säännöt seurojen rahankäytön suhteen. Uudistus on ollut onnistunut, sillä palkkakattojärjestelmän myötä Serie B:stä tuli äärimmäisen tasainen sarja, jonka mestaruudesta kamppailee joka vuosi useampi joukkue.
Palkkakatto on jenkkisarjojen ystäville tuttu
Tarkat säännöt palkkakatolle siis vaihtelevat käytännössä eri sarjojen välillä. Perusperiaatteena on kuitenkin se, että seuroille on annettu tietyt rajat vuosittaisille palkkakustannuksille. Palkkakaton perusteena on yleensä pidetty liigan mielenkiinnon lisäämistä, sillä ilman palkkakattoa isojen markkina-alueiden rikkaat seurat pystyivät hamstraamaan ison kasan laatupelaajia itselleen maksamalla heille enemmän kun pienten kaupunkien seurat. Vaikka esimerkiksi NBA:ssa palkkakatto mahdollistaa monenlaiset kikkailut, on liiga tasaisempi ja mielenkiintoisempi kuin pitkään aikaan, sillä tähtipelaajat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jakautuneet melko tasaisesti eri joukkueisiin. Yleensä palkkakatto myös määrittelee tietyn minimipalkkarajan, jonka jokaisen sarjaan osallistuvan seuran tulee ylittää. Tämän säännön taustalla on halu estää mahdollisimman hyvin joukkueiden ”tankkaaminen” eli tahallaan häviäminen hyvien draft-asetelmien takaamiseksi.
Palkkakattojärjestelmä ei koskaan ole saanut tuulta purjeisiinsa Euroopassa, vaikka myös poikkeuksia löytyy. Esimerkiksi Euroopan isoissa rugby-sarjoissa palkkakatto on tuttu juttu ja sitä käytetään ainakin Englannin, Ranskan ja Walesin pääsarjoissa. Jalkapallon pariin palkkakatto ei kuitenkaan ainakaan vielä ole onnistunut leviämään. Suunnitelmia ja keskusteluita sen käyttöönotosta on kuitenkin käyty, erityisesti Englannissa ja Italiassa.
Italiassa palkkakaton käyttöönottoa harkittiin jo vuosituhanteen vaihteessa
2000-luvun alkuvuosina Italiassa mietittiin kiivaasti tapoja saada seurojen velkakierre katkaistuksi. Päätettiin muodostaa muutaman henkilön työryhmä, jonka johtajaksi valittiin AC Milanin legendaarinen urheilutoimenjohtaja Adriano Galliani. Gallianin työryhmä päätyi ehdottamaan palkkakattoratkaisua, jossa seurojen palkanmaksukyky olisi sidottu seuran tuloihin. Gallianin ehdotuksen mukaan seurat olisivat voineet käyttää 80% tuloistaan pelaajien palkkoihin. Lazion ja Napolin tapaiset Etelä-Italian seurat tukivat ehdotusta, mutta lopulta uudistus taisi kaatua siihen, että samalla seurojen pelaajamäärää olisi kutistettu 25. Määrä on pieni, sillä Italiassa pelaajien lainaaminen pienempiin seuroihin on varsin perinteinen pelaajankasvatustapa ja monilla seuroilla on pitkälti yli 50 ammattipelaajaa palkkalistoillaan.
Palkkakattohaaveet haudattiin kymmeneksi vuodeksi. 2010-luvulle siirryttäessä silloinen Serie B:n presidentti Andrea Abodi teki huolestuttavan havainnon. Hänen tutkimusryhmänsä tuli siihen tulokseen, että muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki Italian toiseksi korkeimman sarjatason joukkueet olivat taloudellisesti tappiollisia. Serie B on raaka sarja ja käytännössä vasta Serie A:ssa sisääntulevan rahan määrä kasvaa huomattavasti. Tämä aiheutti sen, että entistä useampi seura haki pikavoittoa ja paikkaa auringossa elämällä yli varojensa. Joillain seuroilla on varaa elää yli omien varojensa rikkaiden omistajien vuoksi, mutta kaikki seurat eivät tällaisesta luksuksesta pääse nauttimaan. Italiassa seurojen tekemät konkurssit eivät ole mitenkään tavaton asia ja moni muistaakin hyvin muutaman vuoden takaisen Parman, jonka talous romahti täysin kesken kauden.
Serie B:ssä palkkakattojärjestelmä on toiminut mainiosti
Abodi oli fiksu johtaja, sillä hän halusi muuttaa täysin vinksallaan olevan Serie B:n kohti taloudellisesti kannattavaa sarjaa. Hän ottikin puheeksi palkkakaton, joka hieman yllättäen otettiin positiivisesti vastaan sarjan seurojen keskuudessa. Kun kaikki seurat saadaan sitoutumaan yhteisten sääntöjen alle, loppuisi samalla myös kärkiseurojen välinen kilpavarustelu huippupelaajista. Pelaajat eivät aluksi suhtautuneet suunnitelmiin kauhean myönteisesti, sillä he pelkäsivät palkkakaton pienentävän palkkoja. Sarjan suurimmat palkkahirmut joutuivat varmasti antamaan hieman periksi omista ansioistaan, mutta vastaavasti uudistuksen myötä entistä useampi seura pystyi kilpailemaan pelaajien palveluksista, jolloin mahdollisia työpaikkoja avautui aikaisempaa enemmän tarjolle.
Adriano Galalliani on ollut palkkakattojärjestelmän puolestapuhuja jo pitkään. (Getty Images)
Palkkakaton tarkoista säännöistä käytiin pitkää debattia, mutta lopulta yhteisymmärrys löytyi. Kaudesta 2013-2014 lähtien Serie B -seurat saivat maksaa pelaajilleen korkeintaan 150 000 euroa vuosipalkkaa. Tämän lisäksi mahdollista oli kirjata sopimukseen erinäisiä bonuksia, joiden maksimiarvo on toiset 150 000 euroa. Samalla Serie B -seurat sopivat, että jatkossa joukkue saa rekisteröidä kautta varten maksimissaan 22 yli 21-vuotiasta pelaajaa. Tällä hetkellä pelaajamäärää on pienennetty entisestään kahteenkymmeneen. Tämän uudistuksen taustalla oli halu antaa entistä enemmän peliaikaa seurojen omien akatemioiden kasvatille tai muualta siirtyneille nuorille pelaajan aluille. Samalla sarjaan perustettiin palkkakaton noudattamista valvova elin, jolla on oikeus langettaa tuntuvia sakkoja tai muita rangaistuksia niille seuroille, jotka ovat rikkoneet yhteisiä taloussääntöjä.
Palkkakattomalliin ollaan oltu Serie B:ssä varsin tyytyväisiä. Seurojen taloudet ovat ottaneet ison askeleen eteenpäin holtittoman kulutusfestivaalin loputtua. Katsojille sarjan mielenkiinto on lisääntynyt huomattavasti, sillä nykyisin Italian toiseksi korkein sarjataso on äärimmäisen tasainen ja tiukka. Esimerkiksi tämän hetken sarjataulukossa kolmantena olevaa Frosinonea ja 18. olevaa Cesenaa erottaa vain yhdeksän pistettä ja valtaosa koko sarjan joukkueista voi vielä tällä hetkellä haaveilla noususta.
Sarjan tasaisuudella on myös omat ”nurjat” puolensa, sillä yhden kauden suonenvedolla moni pienikin seura saattaa puolivahingossa nousta kamppailemaan noususta pääsarjaan. Viime vuosina Carpin, Spalin, Crotonen ja Beneventon tapaiset pikkuseurat ovat päässeet haistelemaan ylimmän sarjaportaan tunnelmaa. Lähtökohtaisesti edellä mainittujen kaltaisten seurojen nouseminen pääsarjaan on hyvä asia, mutta juuri nyt Serie A:n sisäinen tasoero on kasvanut aivan liian suureksi. Benevento teki tällä kaudella kyseenalaista historiaa olemalla ensimmäinen Euroopan isojen sarjojen joukkue, joka hävisi kauden ensimmäiset 15 ottelua. Viime vuonna Pescara kävi lähellä kaikkien aikojen pienintä Serie A-pistesaldoa yhden kauden aikana ja myöskään Palermosta ei ollut edes taistelemaan sarjapaikan uusimisesta. Nurinkurisesti Serie B:n tiukat taloussäännöt ovat siis vain kasvattaneet kahden ylimmän sarjaportaan välistä eroa entistä suuremmaksi.
Onko palkkakatto eurooppalaisen jalkapallon tulevaisuus?
Voisiko palkkakattojärjestelmä sitten levitä muihinkin Euroopan jalkapallosarjoihin? Vaikka Yhdysvalloissa palkkojen kontrollointi liigan itsensä toimesta on todettu hyväksi tavaksi, sitä tuskin koskaan tullaan näkemään ainakaan Euroopan isoissa sarjoissa, vaikka jotain palkkakaton suuntaisia uudistuksia saatetaankin tehdä. Kulttuurinen muutos nykytilanteesta olisi aivan liian suuri ja kukaan Euroopan huippuseuroista ei varmasti suostuisi palkkakattojärjestelmään, varsinkaan jos vuotuinen palkkakatto olisi pienempi kuin seurojen nykyisin maksamat palkat. Ongelmana on myös se, että järjestelmään pitäisi siirtyä kollektiivisesti. Jos esimerkiksi Valioliiga päättäisi ottaa käyttöön palkkakaton, mutta La Liga ei, siirtyisi iso osa huippupelaajista varmasti tietyn ajan kuluessa Espanjaan suurempien tilipussien perässä.
Euroopassa suuret ovat suuria ja ero keskikastin ja absoluuttisen huipun välillä kasvaa entisestään suurentuneiden tv-rahojen myötä. Palkkojen kontrolloimiselle sarjoista voitaisiin tehdä huomattavasti nykyistä tasaisempia ja yllätyksellisempiä. Myös Euroopan isoilla sarjoilla tuntuu olevan jonkinlaista intressiä ainakin pienemmille muutoksille ja erityisesti ns. ”luksusveron” käyttöönotosta on puhuttu ainakin Englannissa. Luksusvero mahdollistaisi rikkaiden seurojen rahankäytön, mutta siitä hyötyisivät myös pienet seurat, sillä tietyn palkkasumman ylittämisestä seuraisi tuntuvat sakot, jotka ohjataan sääntöjä hyvin noudattaville seuroille. Tämän kaltainen pieni askel kohti kontrolloidumpaa talousvalvontaa lienee realistisin skenaario, sillä se jättää edelleen mahdollisuuden PSG:n kaltaisille namusetäseuroille törsätä rahaa, jos vain omistajan palkkapussi on riittävän syvä.
Kansikuva: Tullio M. Puglia/Getty Images