Mike Havenaar – yksi alkuperäisistä Daltonin veljeksistä (Getty Images)
Málaga voittaa Espanjan mestaruuden? Ei. Southampton voittaa Valioliigan mestaruuden? Ei. Catania nappaa scudetton Italiassa? Ei. Freiburg kruunataan Bundesliigan mestariksi? Ei. Tai Rennes leivotaan ykköseksi Ranskassa? Ei. Maritimo vie tittelin Portugalissa ja Kilmarnock Skotlannissa? Ei, ei. Hollannin seuraava mestari on Vitesse?
Hetkinen.
Nykyajan kansalliset pääsarjat ovat pääsääntöisesti todellisia harvainvallan pesäkkeitä. Ennen kausien alkua voidaan toivoa tai jopa ennakoidakin jotakuta yllättäjää, joka ”voi yltää kärkipäähän”, mutta ei kuitenkaan mestaruuteen saakka. Eurooppalaisissa pääsarjoissa todelliset mestarikandidaatit ovat olleet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana hyvin helposti laskettavissa. Ajat jolloin jokaisella oli aito mahdollisuus voittaa koko sarja, ovat kaukana takana.
Miten tämä sitten liittyy Vitesseen? Hollannin Eredivisie ei ole Euroopan pääsarjoja, mutta hyvinkin ”bubbling under” edelleen. Hollannista on kuitenkin Ajaxin ja PSV Eindhovenin kautta tullut eurokentillä todella menestyneitäkin seuroja, eikä tasoa ainakaan kovin heikoksi voi edelleenkään kuvata. Silti Hollannissa ollaan tilanteessa, jossa Vitessen kaltainen seura voi uskottavasti ja tosissaan taistella mestaruudesta – ja tällä kaudella myös tekee niin.
Sinänsä kunniataulu Eredivisiessa on melkoisen puuduttavaa luettavaa. Ajax, PSV, Feyenoord. Hollannin perinteiset kolme suurta, ovat sitä historiatilastojen valossakin. Feyenoord voitti mestaruuden kauden 1964-65 päätteeksi ja sen jälkeen ykkössija on lipsahtanut kolmikon ulkopuolelle vain kolmesti. Outo lintu oli kaudella 1980-81 nykyisen AZ Alkmaarin edeltäjä AZ´67 ja seuraava vasta ”tupla” vuosina 2009 ja 2010, kun mestareiksi leivottiin ensin AZ ja sitten Twente.
Eroa tulee kuitenkin siinä, että 1960-luvun puolivälistä lähtien kolme vuosikymmentä eteenpäin laskien kahden kärkeen ei yltänyt AZ’67:n lisäksi kolmen kärjen ulkopuolelta kuin Twente kertaalleen. Roda JC oli kakkosena keväällä 1995 ja vaikka perinteinen kolmikko lähtee edelleen joka kauteen suosikkien joukossa – ja on kahtena edelliskautena jakanut kolme kärkisijaa keskenään – niin näin ei välttämättä tarvitse olla.
Vitesse nappasi ensimmäisen kakkossijansa jo kauden 1897-98 päätteeksi ja on sijoittunut toiseksi peräti viidesti. Näistä viimeisin on keväältä 1915, joten harvan nykykannattajan isoisäkään oli tuota todistamassa. Keväällä 1998 Vitesse väläytti sijoittumalla kolmanneksi, mutta tuo on seuran ainoa ”mitalisija” 99 vuoteen. Vitesseä voi tituleerata hyvällä syyllä jonkinlaiseksi ikuiseksi kakkoseksi, sillä Hollannin cupin finaalissakin joukkue on ollut kolmesti, mutta joka kerta tappion kärsineenä osapuolena.
Nyt voi olla kuitenkin auringonpaisteen aika Arnhemissa. Vitesse porskuttaa sarjakärjessä Ajaxin rinnalla ja kukaan tuskin enää kauden puolivälin jäätyä taakse enää uskaltaa varmasti sanoa, ettei Vitesse ainakin voisi voittaa mestaruutta.
Miksi Vitesse?
Miten tämä sitten on mahdollista Euroopan TOP10:een lukeutuvassa sarjassa? Raadollinen syy on raha ja kuitataan se nyt alta pois. Saksalainen liikemies Merab Jordania osti seuran vuonna 2010 ja Vitessesta tuli eräänlainen Chelsean farmiseura Jordanian ja lontoolaisseuran omistajan Roman Abramovichin läheisten välien myötä. Vitessesta on sen jälkeen hakenut vauhtia moni lupaava Chelsea-pelaaja ja tälläkin kaudella joukkueen riveissä on nähty viisi nuorta Chelsea-pelaajaa.
Kuvion syntyminen nimenomaan Eredivisieen oli tuskin kuitenkaan sattumaa. Ajax ja PSV – varauksella Feyenoordkin – voidaan lukea edelleen Euroopan suurseurojen joukossa ainakin haastajiksi, mutta yksikään näistä ei ole seura, joka latoo kymmeniä miljoonia tiskiin uusia pelaajia hankkiakseen. Tähän vaikuttavat jo Hollannin sarjojen erittäin tiukat talousmääräykset ja resursseja kilpailla maanosan suurten kanssa ei muutenkaan olisi. Tämä johtaa siihen, että Hollannissa ei nykyisellään ole yhtään ns. ylivoimaista joukkuetta. Rinus Michelsin ja Louis van Gaalin Ajaxit olivat aikansa ykkösiä koko maailmassa, mutta nyt Eredivisien parhaatkin joukkueet ovat vain hyviä, eivät voittamattomia.
Eli Hollannissa on mahdollisuus tunkea kärkikaartiin ilman pohjatonta lompakkoakin. Vitessenkin tapauksessa on edetty melkoisen matalalla profiililla. Chelsea-lainoilla on merkityksensä, mutta muuten seura on ennemminkin myynyt kuin ostanut pelaajia. Jordanian kassakone on todennäköisesti ruksuttanut positiivista tulosta seuran osalta ja mestaruus poikisi tietysti kaikkine liitännäisineen lisää euroja kirstun pohjalle.
Olennaista on kuitenkin se, että koko lailla puhtaan urheilulliselta pohjalta voi edelleen saavuttaa menestystä niinkin kovassa sarjassa kuin Eredivisie. Ei AZ:n mestaruus taannoin ollut ”ostettu”, eikä Twentekään pystiä hankkinut syytämällä pulleita salkkuja täynnä euroja ympäri maailmaa. Nyt Vitesse voi tehdä omalla tavallaan saman, eikä ole mitenkään poissuljettua etteikö joku Utrechtin tai Heerenveenin tapainen seura voisi lähivuosina olla puolestaan taistelemassa jopa tittelistä Hollannissa.
Asian yksi puoli on se, että Hollannista on todella olemassa oleva tie Eurooppaan pienemmällekin seuralle, vaikka sarja on niin iso, ettei taivalta tarvitse aloittaa rämpimällä läpi kaikkien karsintakierrosten. Tämä on jo taloudellisesti houkuttavaa. Aivan uuden ulottuvuuden se antaa tietysti kannattajille, jotka voivat unelman lisäksi oikeasti myös toivoa.
Toivo toivottomuuden keskellä
Faneille tällaiset liigat ovat paljon miellyttävämpiä ja lääkitystä tarvitsee harvemmin lisätä (Getty Images)
Jalkapalloilevan maailman eriarvoistuminen viime vuosikymmeninä on vienyt lukemattomilta kannattajilta kaiken toivon koskaan nähdä sitä ”suurta päivää”. Harva olento onkaan niin irrationaalinen kuin jotain keskikastin tai alemman sarjan seuraa kannattava jalkapallofani, joka ikuisesti odottaa ihmettä, jonka tietää olevan täysin saavuttamattomissa. Irrationaalinen, mutta samalla monella tavalla erittäin kunnioitettava hahmo.
Soisi toki näille ihmisille samanlaisen mahdollisuuden kuin Hollannissa on ja samanlaisen elämyksen, jota Arnhemissa eletään nyt. Voitti Vitesse mestaruuden keväällä tai ei, niin joukkueen kotistadionin GeldeRomen lehtereillä on herännyt usko siitä, että ihme voi sittenkin nähdä päivänvalon ja se on asia, joka kantaa taatusti eteenpäin. ”Muistatteko kun olimme yhden voiton päästä mestaruudesta silloin 2014?”. Se on kysymys jota miljoonat kannattajat eivät oman seuransa kohdalta voi esittää milloinkaan.
Jottei tule väärä kuva, niin Vitesse ei toki ole mikään kyläseura. Kesän 2000 EM-lopputurnaukseen valmistunut GeldeRome vetää nykyisellään 25 000 katsojaa ja Vitessen katsojakeskiarvo on pyörinyt liki 20 000:ssa- kuluvalla kaudella ylikin. Fasiliteettienkaan merkitystä ei pidä aliarvioida, vanhalla 12 000 katsojan stadionillaan pelatessaan Vitesse tuskin olisi siinä missä nyt on. Toisin päin: menestys vetää väkeä ja jo yksi mestaruus tekisi todennäköisesti ihmeitä kausikorttimyynnille.
Olkoon sijoittaja takana, olkoon ”pelaajaväylä” Chelseasta. Vitesse tarjoaa kuitenkin toivonkipinän niille joilla usko on mennyttä oman seuran mestaruuksien suhteen. Kovin monessa suuremmassa sarjassa näin ei kuitenkaan käy, mutta ”jos” on iso sana jalkapallossa. Siellä jossain lehtereillä ympäri Euroopan se pieni kytevä toivonkipinä palaa hetken verran kenties taas kirkkaammin. Kun kerran Vitesse, niin josko…
Päivitys: ”Pienenä poikkeuksena sanottakoon, että Ranskassa mestaruuden on voittanut kuuden edellisen vuoden aikana kuusi eri joukkuetta (sitä ennen olikin Lyonin pitkä mestaruusputki), joista Lille (1. mestaruus 50-luvun jälkeen) ja Montpellier (historian 1. mestaruus) olivat selkeästi pienempiä joukkueita.” -Facebook-kommentti, joten tapahtuu sitä muuallakin.