Toukokuun 18. päivä jäänee historiaan suomalaista jääkiekkoa mullistaneena päivänä. Vastoin lähes kaikkia odotuksia, Leijona-maajoukkue onnistui voittamaan MM-kisoissa viihdyttäneen Yhdysvallat lukemin 2-0. Samalla voitto sinetöi päävalmentaja Lauri Marjamäen jatkon maajoukkueessa myös ensi kaudella. Kontrafaktuaalisen historian eli vaihtoehtoisen historian ystävät kuten allekirjoittanut nauttivat leikkiä ajatuksella, mitä jos. Marjamäkeen tämä on helppo yhdistää. Mitä jos Norja peli olisi päättynyt vuonomaan voittoon? Mitä jos Yhdysvallat ei olisikaan sulanut puolivälierässä? Leikki on lähes yhtä helppoa kuin Marjamäen hymy voitetun pelin jälkeen. Voittajan on helppo hymyillä, mutta valmentamisen arki pysyy samana. Tulos tai ulos!
Tapaukset melkein
Urheiluhistoriasta on helppo löytää jopa lähivuosilta tapauksia, missä ollaan valmentajan elämänlangan viimeisillä hetkillä. Kahden mestaruuden Jussi Tapola eli varmasti viimeisiä hetkiään avauskaudellaan, kun joukkue kynsi suossa mestarivalmentaja Jukka Rautakorven lähdön jälkeen. On aiheellista kysyä olisiko Tapola edes Mestis-valmentaja, jos hän olisi kyntänyt samalla tavalla esimerkiksi HIFK:ssa. Helsinkiläisten liipasinsormi olisi lauennut varmasti huomattavasti herkemmin. Noh, kaksi mestaruutta myöhemmin on helppo hymyillä. Ainakin Tampereella.
Jos kääntää asetelman toisinpäin saattaa löytää vieläkin herkullisempia tapauksia. Nostetaan esille vaikkapa juuri päättynyt Liigakausi ja Antti Törmänen. On hyvä muistaa kuinka, piskuinen Ilves vei Tapparan seitsemänteen otteluun ja piti jatkopaikan avaimia käsissään useaan otteeseen. Kuinka olisikaan Antti Törmäsen sopimuksen laita, jos välierissä vastaan olisikin asettunut JYP, jonka kanssa runkosarjan voitot olivat menneet tasan. Ajatusleikkiä kyllä, mutta kun puhutaan sadoista tuhansista euroista palkkanauhassa, on välillä hyvä pysähtyä pohtimaan.
Vain voittajat muistetaan
Ei ole kauhean kaukaa haettua, jos väittää, että koko urheileva maailma tuntee NFL:n mestarivalmentaja Bill Belichickin. Viisinkertainen Super Bowl mestari on yksi maailman tunnetuimpia ja arvotetuimpia valmentajia lajista riippumatta. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi Marv Levysta tai Bud Grantista. Molemmat johdattivat joukkueensa neljä kertaa Super Bowliin, mutta tuloksena oli joka kerta tappio. Meillä pohjolan perukoilla tunnetaan jopa paremmin 1960-luvulla menestynyt Vince Lombardi kuin 1990-luvulla Billsin neljään Super Bowliin vienyt Levy. Niin julmaa on menetys ammattilaisurheilussa.
Samaan hengenvetoon voi muistuttaa kaikkia liikanimestä minkä Jukka Jalonen sai ennen HPK:n vuoden 2006 Suomen mestaruutta. ”Pronssijukka” karisti kuitenkin ikuisen häviäjän maineen viimeistään vuonna 2011 valmennettuaan Suomelle historian toisen jääkiekon maailmanmestaruuden. Taas on helppo kysyä mestaruuksien, viivelähtöjen ja Total hockeyn perään, jos Ässien kevään 2006 hurmos olisi kestänyt vielä finaalitkin.
Tämän kaiken voi sivuuttaa kevyenä ajatusleikkinä tai akateemisena pohdintana. Taustalla on kuitenkin yksi urheilumaailman kestävämpiä lakeja. Vain voittamisella on merkitystä. Laki pätee valitettavan usein, vaikka realiteetit olisivatkin voittamista vastaan. Valmentajia kengitetään lajista ja maasta riippumatta surutta, vaikka mahdollisuuden menestykselle olisivatkin minimaaliset. Tämä sääntö pätee niin Raumalla, Torontossa kuin Suomen maajoukkueessakin. Keskustelu Lauri Marjamäen tai Jukka Rautakorven potkuista ovat siis vielä ymmärrettävää, kun puhutaan isoista rahoista, mutta samalla ei muisteta kysyä päättäjien perään. Kuinka monta huippuammattilaista saa vuosittain potkut amatöörien puuhastelun seurauksena? Joka kylässä ei ole Mikko Leinosen kaltaista raudanlujaa ammattilaista. Tunne voittaa järjen ja reiluuden niin kovin usein. Sama mikä tekee huippu-urheilusta nautinnon, tekee siitä lähes järjettömän temmellyskentän. Tulos ja menestys sanelevat urheilun arjen. Lauri Marjamäestä tuli yhdessä illassa sylkykupista messias. Menestys puhuu, mutta välillä on hyvä pysähtyä ajattelemaan kriittisesti ja sanoa: ”mitä jos”.
Kansikuva: AOP