(Maailmanmestaruusblogi varoitus: jos luulet, että joulukiireesi hellittävät tätä blogia lukemalla, olet oikeassa, sillä kun tähän syvennyt, et ehdi koko päivänä mitään muuta. Ajattelin joulunaikana kirjoittaa yhdeltä istumalta ja lyhyesti vain päätyen kirjoittamaan usealta istumalta pitkästi. Tämä on siis maailmanmestaruusblogi. Varaa glögiä viereen runsaasti, mieluiten terästettyä, ja piparkakkutaikinakulho kainaloon ja hankkiudu sivuun joulusiivouksesta. Lue vasta, kun voit olla läsnä!)
Ville Haapasalo ja Dima Boritsev ovat todenneet, ettei missään muualla ihmishengellä ole niin vähän arvoa kuin Venäjällä. Uskon poikia: kauden Diman kanssa asuneena ehdin kuulla tarinan jos toisenkin.
Muokkaan nyt omalta osaltani tuota ajatusta niin, että harvassa muussa ammatissa työntekijällä on niin vähän, tai paljon, arvoa kuin ammattilaisurheilijalla. ”Vähän” on viittaus siihen tilanteeseen, jos peli ei kulje ja ”paljon” on siihen, jos se kulkee. Iranissa tämä mentaliteetti korostuu, kun ulkomaalaispelaajia vaihdetaan tarvittaessa kuin väriä J-P Koiviston viuhkassa sopimuksista piittaamatta. Juttelin tästä teemasta juuri Rubin Kazanin iranilaisen futispelaajan kanssa, joka sattui lomallaan samalle punttisalille.
Mies oli juuri lähdössä Etelä-Afrikkaan Iranin futismaajoukkueen harjoitusleirille ja kehui heidän omaa fysiikkavalmentajaansa, suomalaista Mikko Kujalaa, maasta taivaaseen. Hän on tehnyt jo pitkään hyvää työtä Iranissa, terveiset Mikolle, toivottavasti tapaamme! Myös seuratoveri Roman Eremenko sai mieheltä isot posit!
Iranissa lentopallo on niin iso juttu, että ramdom taksikyytiin mennessäni läppä lähtee lentopallosta kuskin aloitteesta. Jopa Teheranissa urheilua seuraava kuski tunnisti minut Javaherin pelaajaksi ja innostui aika tavalla. Sama toimii parturissa ja ravintolassa, kaikkialla. Lentopallolla on täällä sama asema kuin lätkällä Suomessa, tai nykyään jo vähän parempi.
Supertähtikohtelusta hyvä esimerkki on Iranin maajoukkuepelaaja Gaemi, joka saa vieraspelipaikkakunnalla usein kukituksen ja valtavat aplodit ansioistaan maan eteen kansainvälisissä peleissä. Välihuomautuksena mainittakoon, että hän on sarjan harvoja yleispelaajia, joka nostaa tykkileijoja aina hihalla. Koska Iranissa ymmärretään hyvin syötön riskinhallinta, on kova hyppyleija käytössä lähes jokaisella – vain kovimmat pommittajat vetävät kierrehypäriä. Hyppyleijojen nopeudetkin ovat nousseet jo siihen luokkaan, että niiden nostamiseen hyvin Mikasan pallolla tarvitaan lähes jussiheinomaiset kädet, ja niitä on harvalla.
Iranin maajoukkuepelaajat valittivat edellisen sarjakauden raskautta ja sen haittaa kesän maajoukkue-esityksiin. Tästä viisastuneena Iranin lentopalloliitto karsi peleistä 2/3 -osaa ja tänä vuonna pelataan siis vain 12 runkosarjamatsia (+ lyhyet pleijarit). Jos olet siis urheilullisesti hyvä, sinua kohdellaan kuin kuningasta. Jos olet huono, olet kuin Aki-Petteri Berg läpiajossa – ilman käsiä, jalkoja, ajatusta ja päässä jyllää ainoastaan jyskyttävä sääli omasta tulevasta räpellyksestä.
Pidän urheilusta ja urheilijoiden mentaliteetista. Mielestäni se on aivan liian vähän hyödynnetty voimavara esimerkiksi yrityselämässä puhumattakaan vaikkapa valtion laitoksista. Urheilijoille asiat ovat yksinkertaisia. Me teemme jotakin täysillä, tai emme tee ollenkaan. Me hankimme parhaat asiantuntijat avuksemme, luotamme tutkimuksen ääneen ja toimimme tehokkaimmalla mahdollisimmalla tavalla kohti tavoitetta, pysyen silti arjessa rentoina ja toistemme kavereina.
En oikein keksi mitään parempaa kanavaa koetella ihmismielen paineensietoa, suorituskyvyn rajoja ja muokkautumiskykyä kuin urheilu – lähemmäksi sodan kaltaista stressitilannetta ei muilla keinoin päästä. Tällöin pääsemme mittaamaan ihmisten todellisen luonteen. Al Pacinon sanoin:” Well, Gentlemen, when the shit hits the fan, some guys run and some guys stay…”
Jos johtajat tekisivät töitään urheilun parissa edes puolella siitä määrätietoisuudesta ja ehdottomuudesta, joka hikisellä harjoitussalilla brutaalin treenin aikana konkretisoituu toiminnaksi, olisi moni yhteisö ja organisaatiorakenne paljon selkeämpi, yksinkertaisempi ja eettisempi. Sillä kaikesta raivosta ja periksiantamattomuudesta huolimatta, urheilijat ovat se ammattiryhmä, joka ”työpäivänsä” jälkeen kättelee verivihollistaan katsoen tätä kunnioittavasti silmiin ”onnittelut, olit tänään parempi.” Voisiko tästä ammentaa ideaa myös töihin urheilun ulkopuolelle?
Keskinäinen kunnioitus huokuu kaikessa tekemisessä ja täällä ammattilaissarjan toimimisen edellytykset on ymmärretty – ilman teitä ei ole meitä. Vastustajat ovat paitsi vihollisia, myös elintärkeitä kumppaneita. Täten kilpailu on rehtiä, avointa ja kovaa. Tätä ajatusta Suomen urheiluelämään on tuomassa mm. urheilumarkkinointia Turun AMK:ssa opettava Jaakko Haltia.
Iranissa mm. kotijoukkue hoitaa aina vierasjoukkueen majoitukset, kuljetukset ja ruokailut. Maassa tuntuukin olevan suoranainen leikkimielinen kilpailu siitä, kumpi pystyy järjestämään vastustajajoukkueelle paremmat olosuhteet. Kohteliaisuus ja ystävällisyys kumpuavat syvältä. Olisi suoranainen häpeä, jos toisen tarvitsisi antaa jostain moitetta.
Objektiivisuutta lisätäkseni, pohdin myös urheilijoiden mielenlaadun heikkouksia. Kun urheilijat lähtevät johonkin suuntaan, heitä eivät pysäytä mikään eikä kukaan. Jos valmentaja määrää, silloin mennään. Vaikka tästä ajatuksesta ollaankin onneksi pääsemässä parempaan suuntaan, on maailmanlaajuisesti sanottava, että urheilijat ovat vielä pääosin yksinvaltiuden johtamisideologian varassa. Urheilijat harvoin kyseenalaistavat, vaikka sisimmässään tietäisivätkin, että suunta on väärä. Paradigma on kuitenkin onneksi muuttumassa.
Tuliko nyt liikaa asiaa? Ymmärrän. Vaihdetaan vapaalle.
Tässä on vitsi teille:
Mies lähetti matkalta vaimolleen viestin. Tekstari meni kuitenkin väärälle henkilölle, ja sen sai juuri miehensä hautajaisissa ollut leski. Viestin kuultuaan nainen pökertyi ja kuoli itsekin. Viestissä luki: ”Hei rakas, älä huolehdi, olen täällä rauhassa, saavuin juuri perille. Kun pääsin tänne, selvisi, että sinullekin on täällä paikka varattuna: tulet jo viikon päästä. Älä ota paljoa vaatteita, täällä on helvetin kuuma. -Miehesi”
Sinänsä tämä oli vitsinä aika keskinkertainen, mutta tylsänkin jutun saa kuulostamaan erilaiselta, kun siihen lisätään ripaus latinoverta. Tässä sama vitsi Ricardon brassikaverin kertomana.
Ja nyt kun nauremaan oikein ruvettiin, niin jatketaan samalla linjalla: tsekkaa vaikka kohdasta 7min 18 sek loppuun asti jos edes välttävä englannin kielen taito löytyy: näin se kiitospuhe kuuluu hoitaa!
Itsenäisyyspäivä oli ja meni. Sitä varten tosiaan piti lentää juhlapäivän aamuna Teheraniin. Iltatreeneissä manageri tuli kuitenkin kertomaan, että aamun lento on täynnä, otimme sinulle lipun yöbussiiin, joka lähtee treenien jälkeen. ”JALLA JALLA!!!”
Siitä sitten vedin treenit ammattimaisesti loppuun ja nopeasti suihkuttelemaan. Soitin räätälilleni, että lähtö aikaistui juuri 16 tuntia. ”Onko puku valmiina, lähden tunnin päästä, pistä Signeri hurraamaan! Mulla on täällä pelkät verkkarit!” Poika ymmärsi yskän ja pukuni tuli taksin kyydissä juuri ennen kuin hyppäsin yöbussiin.
Yöbussilla matkustaminen oli kuin vuorten päällä olisi leijunut, korkeuserot ovat täällä huimia.
Hyvää duunia, käytän kaverin palveluksia myöhemminkin!
Kun pääsin perille pääkaupunkiin puolivuorokautta odotettua aikaisemmin, meillä oli päivä aikaa suurlähettilään kanssa. Tähän heti alkuun on kehuttava häntä – ja uskon, että kaikki hänen kanssaan tekemisissä olleet voivat samaistua mielipiteeseeni! Mikäli jokainen lähettiläämme maailmalla olisi kuten Harri Kämäräinen, Suomen maine olisi vielä nykyistäkin parempi! Hän on aivan huikea tyyppi, joka ilmeni monella eri tavalla.
Ensinnäkin, hänellä varmasti olisi paljon muutakin työtä, kuin hengata kokonainen päivä lentopalloilijan kanssa näyttäen tälle nähtävyyksiä
ja esitellen kaupunkia,
lähetystöä,
residenssiä,
tarjoten ruoat ja majapaikan ja hoitaen kaiken viimeisen päälle.
Harri on myös henkilö, jonka seurassa tulee itselle viisas olo. Siis siitä huolimatta, että tiesin tasan tarkkaan olevani itseäni fiksumman ja sivistyneemmän ihmisen kanssa hovimestarin tarjoilemalla aamupalalla sisäpihalle avautuvalla lasikuistilla.
Hän ei siis päde roolillaan tai tiedoillaan yhtään, vaan tarjoutui antamaan maailmanpolitiikasta kiinnostuneelle nuorelle miehelle mielenkiintoisen katsauksen tilanteisiin. Keskustelut polveilivat pitkin päivää vaihdellen Iranin kulttuurista, kieleen ja maan tapoihin. Jälleen kerran on todettava, että eletty elämä, aidot kokemukset ja niistä keskusteleminen, voittavat teoreettiset tiedot ja kaiken sen, mitä olen Iranista kirjoista oppinut.
Ystäväni Atte Kyrölä, tuo Jyväskylässä asuva it-nörtti, kummasteli viime kirjoituksessani kertomaani muutosta, että olen aina ajoissa harjoituksissa. Se on todellakin totta, olen jopa kyytejä organisoiva voima ja vaadin kuskeja tulemaan aikaisemmin. On kuitenkin myönnettävä, että muutokseni on ollut kuoppainen, sillä myöhästyin itsenäisyyspäiväjuhlasta, vaikka olin paikalla päivää ennen muita vieraita! Atte, sait tästä pointsit himaan!
Virallinen selitysosioni tulee tässä: suurlähettiläs lämmitti ystävällisesti saunan minulle ja otinkin kunnon löylyt.
Tämän jälkeen menin vierastaloon pukeutumaan. Selfie ei ollut siis syynä myöhästymiselleni! 😀 Minulle ilmoitettiin, että vieraat tulevat hieman myöhässä, joten otin pienen varan itsellenikin. Se oli virhe. Saavuin siis paikalle muiden ollessa jo valmiina aloittamaan puheet. Harri laittoi löylyä kiukaalle pyytämällä minua kertomaan ex tempore puheessa kokemuksistani Iranissa muille vieraille. Se oli kuitenkin mukavaa ja illan aikana sain myös lahjan Harrin hauskoista kujeiluista huolimatta.
Kiitos Sarille Kokkolaan ja myös tietysti Kaija Koolle! Kaija, tiedän että luet tätä samalla varmuudella kuin minä katsoin Vain elämää -jaksosi, joten puhun nyt sinulle. Olet toiminut inspiraation lähteenä monelle, ei vähiten minun opiskelukavereideni (inc.) Pasi Hyvärisen bilebändille, joka aina jättää Tinakenkätytön setin viimeiseksi encoreksi, joka räjäyttää illan tähtiin! Annoin täällä sinun biisejäsi ihastelleelle valmentajalle kokoelman kappaleistasi fanikortin kera ja hän kutsui minut sitä vastaan illalliselle kotiinsa, joka on iso juttu! Kiitos siis koskettavista kappaleista ja erityisesti mureasta pihvistä tulevalla illallisella! Aion ottaa sen mediumina ja laittaa merisuolaa päälle!
Nyt siis blogini avulla on löytynyt yhteys suurlähettilääseen, ylen aamu-tv:een ja Kaija Koohon kokonaisreachin ollessa tällä hetkellä noin 20 000 sivulla kävijää (sekä uusimpana juttuna myös faneille.com yhteisölle menevät kuulumiset). Mitä tehdään yhdessä seuraavaksi?
Ostetaanko porukalla jokin viidakkokaistale vaikkapa Amazonilta Ricardon naapurustosta, käydään siellä retriitillä kerran vuodessa ja jätetään se muutoin koskemattomaksi ikuisiksi ajoiksi? Tai toivotaan yhdessä Nelson Mandelan lähettävän viimeiset terveisensä pilven reunalta blogin kommentteihin? Ei meillä ole rajoja, eihän?
Itsenäisyyspäivän ilta oli mahtava, se sisälsi mielenkiintoisia keskusteluja (paikalla oli myös kaksi eläköitynyttä lähettilästä ja noin 15 henkilön seurue Helsingistä), suomalaisia tarjottavia
ja rytmikästä iranilaista musiikkia.
Suurlähettiläs kertoi myös Suomi-Iran linkkejä erityisesti vahvojen naisosaajien kautta! Suosittelen seuraavaa videota kulttuurista kiinnostuneille lukijoille!
Jos ihmettelit blogini otsikkoa…tässä tulee selitys: Ricardo sai potkut!
Seurajohto oli kohtalaisen sekaisin, kun saldomme näytti Paykan matsin jälkeen yhtä voittoa ja kolmea tappiota, vaikka vastassa oli ollut yksi heittopussi ja kolme kärkiporukkaa. Tämän jälkeen alkoikin melkoinen talonpojanralli ja ukkoa tuli ja meni kuin saluunan ovista.
Yksi hauska esimerkki oli, kun yleispelaajaongelmaamme ratkaisemaan hälytettiin yksi iranilaisyleispelaaja pääkaupungista Teheranista. Hän matkusti 8 h bussissa, veti yhdet treenit ja sai lähteä. Nämä ovat huikeita testiaikoja, joissa saa todella näyttää osaamisensa! Kaiken huipuksi pelaaja oli siis hyvä ja treenasi hyvin, ei vain miellyttänyt oikean henkilön silmää!
Ricardon tarina täällä on saanut melkoiset saagan ainekset, ja sitä alustaakseni kerron hieman joukkueen rakenteesta: meillä on ollut siis tasapainoton rakenne, kun joukkuestamme löytyi Ricardon aikana kolme hyvää hakkuria, kaksi hyvää passaria, kolme hyvää keskitorjujaa, kaksi hyvää liberoa ja kaksi kohtuullista ja kaksi heikohkoa yleispelaajaa. Kuten pipe -pelin puuttumisesta joku ehkä ounastelikin, on yleispelaajaosasto ollut suurin haasteemme. Tästä viisastuneena seuran agentti ottikin siis puhelimen käteensä ja tuliaisiksi tuli venezuelalainen yleispelaaja, pomppuihme Johnlenn ”Barreto”.
Tämä tiesi auttamatta jomman kumman lähtöä, minun tai Ricardon, sillä Iranissa saa olla vain kaksi ulkomaalaista. Ei siis muutakuin Ricardolle potku perseelle ja Jutin sanoin ”mennään eteenpäin”. Näin se tapahtui siis seuran silmissä. Sen sijaan minulle ja meille, se oli iso uutinen.
Vieraspeli Zahedanissa vedettiin siis niin, että Ricardo istui siviileissä pukukopin ovensuussa (katsomoon meno ei olisi ollut turvallista) ja katsoi, kun me voitimme tärkeän ottelun 0-3. Vastassa ollut Zahedan oli heikko ja me pelasimme iranilaisilla pelaajilla hyvin. Minä ja tämä uusi pelaaja Johnlenn, jota kutsuttakoon tästä lähtien nimellä Barreto tai antamallani lempinimellä ”Burrito”, olimme ulkomaalaisina penkillä.
Ricardon oltua sivussa meni myös mahdollisuus tuplavaihtoon, joten minulle tuli nyt ensimmäinen peli, kun Iranissa en ollut kentällä. Toisaalta se ei haitannut, sillä olin todella onnellinen monen huikean pelaajamme onnistumisista. Esimerkiksi illan tähti oli kolmoshakkuri Vafa, joka pääsi irti ykköshakkuri Ahmadin reväytettyä pohkeensa. Vafa on harjoituksissa pelkästään syöttänyt, mutta tuli kentälle kuin raivo härkä ja takoi, puolusti, riisti ja raastoi kuin hullu – ja onnistui lähes kaikessa. Halasin häntä pitkään matsin jälkeen. Onneksi hänen pyyteetön työ joukkueen eteen sai palkintonsa.
Zahedan sijaitsee Afganistanin rajalla, ja tämä sai aikaan melkoisia turvatoimia. Pelaajat varoittelivat alueen pahamaineisuudesta ja lentokentälläkin siellä oli triplaturvatarkastus: lentokenttäalueelle mentäessä, lentoasemalle sisään mentäessä ja lennolle mentäessä. Emme poistuneet koko aikana hotellin alueelta paitsi hallille ja takaisin. Kuva hotellistakin on otettu pienoismallista turvallisesti hotellin sisältä. 🙂
Ottelussa saimme, minä ja Barreto, myös ensimmäistä kertaa Iranissa kuulla rasistisia kommentteja ja kaikkia törkeyksiä mitä vain kuvitella saattaa. Peli keskeytettiin muutamia kertoja tavaroiden lennellessä kentälle ja pari pullonkorkkia tuli minunkin selkääni. Annan silti propsit huutelijoille siitä, että he kovasti yrittivät hoitaa loukkaukset englannin kielellä, siinä vaihtelevasti onnistuen. Voiton jälkeen juoksimme pukukoppiin ja tuulettelu aloitettiin siellä.
Voitosta huolimatta paniikki ei ottanut laantuakseen, vaan tämän jälkeen joukkueen rakennetta suunniteltiin edelleen iranilaisen tyyliin turvallisen sekasortoisesti. Ahmadin loukkaannuttua olisi ollut loogista pitää Ricardo joukkueessa ainakin seuraavan ottelun ajan, sillä se oli viimeinen ennen pitkää taukoa, kun sarjan ensimmäinen puolisko keskiviikon pelin jälkeen tuli täyteen. Tätä ei edes mietitty, vaan ystäväni lähetettiin Brasiliaan.
Täällä olo on ollut nyt kuin änärin harjoitusleirillä ja pressa piti tiukan palaverin, jossa kerrottiin, että kaikki saavat potkut jos peli hävitään – toisaalta voitosta luvattiin kaikki mahdolliset pelit ja pensselit. Minuakin hän kiristi vielä elämäni ehkä huikeimmassa esimies-alainen henkilökohtaisessa palaverissa, jossa viesti oli selkeä: ”heitän sinut menemään, jos et onnistu”. Tämä on siis selkeätä, helppoa ja yksinkertaista!
Pressa väläytti siis kaikkea mahdollista seuran lopettamisesta, palkkojen maksamattajättämisestä ja bonuksen maksamisesta ja loman vietosta riippuen seuraavan ottelun tuloksesta. Tervetuloa itselleni siis ammattilaisurheiluun, jossa vain voitoilla on merkitystä.
Taustana tähän paniikkiin oli tuleva vastustaja, joka on saman kaupungin jengi, Taavon Gonbad. Presidentit vihaavat toisiaan ja peli oli enemmän kuin sarjapeli, sillä vaikka se oli toki elintärkeä molempien playoff -haaveille, mutta myös iso kysymys kaupungin herruudesta ja keskinäisestä nokittelusta. Joku kertoi, että seuramme piti lyödä pillit pussiin, mutta innostus heräsi uudestaan kesällä, kun kaupunkiin tuli tuo uusi joukkue. Heille piti näyttää. Asetelma olikin mielenkiintoinen elämän ja kuoleman ottelu minulle, joukkueille, presidenteille ja faneille. Tätä varten olen tänne tullutkin – isot pelit ja isot asiat. Panokseton urheilu on turhaa. Nautin tästä.
Mielenkiinnolla myös odotteltiin asiaa tunnelman kannalta, sillä molempien joukkueiden fanit 5000 + 5000 kun lyödään samaan n. 5000 henkilöä vetävään halliin, niin tunnelma on varmasti räjähdysaltis. Ensiapurastille oli saatava äkkiä lisää käsiä!
Tässä muutama otos matsista.
Jokaista ottelua edeltävään kuvaan asettuminen ei mene vielä niinkuin chämppärijoukkueilta futiksessa, mutta ei siinä hikikään ehtinyt laskea.
Kuvassa alla hyökkää meidän kakkoskeskitorjujamme, joka on rautainen ammattilainen Särih. Hän on joukkueen luottavimpia ja tasaisimpia pelaajia pelistä, harjoituksesta ja suorituksesta toiseen. Jopa kapteeni Mehranille tulee joskus hajoamispäiviä, mutta Särih ”is always there for us”. Hänellä on erinomainen tunnekontrolli ja hän tekee joka päivä asiat samalla ammattimaisuudella. Urheilullisesti hän on kuin Juki Lehtonen 6-8% rasvoilla ja aina viimeisenä puntilla hinkkaamassa itseään entistä veistoksellisempaan kuntoon.
Jos joukkueessa olisi 12 Särih´n kaltaista pelaaja, emme tarvitsisi valmentajaa lainkaan. Särih on myös esimerkki Turkmeeni vähemmistön edustajasta, sillä hän on erittäin kohtelias, luotettava, vieraanvarainen, ystävällinen ja täsmällinen myös kentän ulkopuolella. Hän oli myös juuri se pelaaja, joka menetti ruokahalunsa, kun valmentaja ilmoitti hänen käytöksensä harjoituspelissä olleen huonoa. Hän oli niin pettynyt siihen kuvaan itsestään, jonka antoi tässä asiassa valmentajalle, ettei pystynyt syömäään seuraavaan vuorokauteen – itsekritiikki on korkealla. Tämän jälkeen hänen toimintansa on ollut yhä entistä täydellisempää. Jos joku suomalainen seura haluaisi tulevaisuudessa huikean keskitorjujan, voisin varauksetta suositella sekä Mehrania että Särih`ä. On harmi, että taloudellisin syin pojat taitavat pysyä vain kotimaassaan. Juuri keskitorjujien taso täällä Iranissa on aivan käsittämätön.
Ottelu saatiin vietyä läpi melko hyvin: yksi hässäkkä oli, joka videossa näkyy vain ihmisten reaktioina kuvan oikealla laidalla. Pientä pystypainia siellä oli, ja yleisö yritti saada kannustaen sitä eskaloitumaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Punainen korttikin nähtiin, kun kriittisillä vaiheilla vastustajan passari oli eri mieltä tuomiosta. Tässä videossa on myös harvinainen hetki ikuistettuna, kun Mehran vetää laiskanpulskean keskihyökkäyksen torjuntaan tehden näin yhden kauden ensimmäisistä hyökkäysvirheistään. Seuratkaapa paitsi palloa, myös yleisön reaktioita oikealla puolella katsomoa videon loppuun asti.
Matsissa pelattiin siis löysästi kaikesta mahdollisesta taivaan ja maan välillä, niin paljon kuin urheilu voi tarjota. Kun minulta oli Suomesta kysytty mitä teen joulunaikaan sarjatauolla, en todellakaan tiennyt ennen ottelua. Olin koko ottelupäivän todella rento, koska olin varma, että pelaan hyvin, koska pelini on uomissaan ja treenit ovat sujuvat. Silti lopputulos ratkaisi kaiken. Live or die, baby!
Voitimme 3-1. Itse en taaskaan pelannut. Mutta tein kaiken muun mahdollisen joukkueen eteen, neuvoin, tarkkailin, kannustin, rohkaisin ja ohjeistin – lämmittelyä unohtamatta. Tuntui myös jopa kunniakkaalta seurata ottelua sivusta, sillä passarimme Human on ollut nyt kaksi peliä meidän paras pelaajamme. Kun voitamme ja oman pelipaikkani pelaaja on MVP kaksi iltaa putkeen, minun tehtäväni on vain hymyillä, pitää valmiutta yllä ja ennen kaikkea kehittyä treeneissä. Teen sen ilolla!
Human ansaitsee muutaman sanan: hän on sikäli samijuvosen henkisiä perillisiä, että epäonnistuneen peipin jälkeen hän takuuvarmasti runttaa seuraavan peipin yhä kovemmalla voimalla kenttään. Hän on myös päättäväinen ja supertaitava passipelissään; hän lyö usein siirron päälle Mehranille p2-rotaatiossa ja jo ilmeestä näkee miten hän on päättänyt pelata sen HINNALLA MILLÄ HYVÄNSÄ! Zahedan matsissa nosto tuli noin neljän metrin tuntumaan erittäin matalana, johon Human syöksyi kuin sotilas vallihautaan ja ihmettelin mitä nyt tapahtuu. Hän väänsi jollakin ihme tavalla (teknisesti hän on siis jokaisen valmentajan painajainen, tekniikka on karmea, mutta hän tietää mitä tekee) itsensä ilmassa yhden jalan pivotilla vielä asentoon, jossa pääsi passaamaan sormilla ja ikään kuin syöksymällä puski pallon täydellä vauhdilla kohti verkkoa. Mehran tietysti laapaisi pallon 5-puolelle kolmeen metriin ja Human tuuletti pikkumoottorisahalla mahallaan viidessä metrissä. Hän tosiaan oli päättänyt mitä tekisi. Meinasin haljeta naurusta ja kelasimme tuota peliä matsin jälkeen monet kerrat!
Ricardon lähtö oli niin iso muutos arkeen, että käydäänpä vähän vielä miestä läpi.
Kun asiat eivät täällä menneet toivotulla tavalla, hän ei päässyt aloittamaan yhtään ottelua, eikä saanut sopimuksesta huolimatta palkkaa jne., alkoi lopulta tuo lähes pyhimysmäinen mieskin murtua. Hän ei enää nähnyt lopulta Iranissa paljoakaan hyvää, ainakaan seuran ihmisissä. Iranista tuli hänelle pimeä paikka.
Hän tuli tänne kuin pelastajana, mutta lähti mustin ajatuksin. Hän hiipui hiljalleen, kun menetti uskonsa seuran toimintatapoihin. Myönnän minäkin, että joukkueessa ja seurassa, kohtelu on välillä melko brutaalia. Ricardo hyökkäsi toistuvasti kahdenvälisissä keskusteluissamme seuran ajatusmaailmaa vastaan, jossa (ulkomaalais)pelaajat ovat koneita eikä heitä kohdella ihmisinä.
Ricardolle tuli näitä hetkiä enemmän kuin minulle, mutta tiedän toki mistä hän puhui. Kun harjoittelet ja pelaat hyvin, sinulle ollaan ystävällisiä ja auttavaisia, jengi kaveeraa. Jos et esitä joka ilta parastasi, et ole mitään. Sinulle ei kommunikoida eikä kerrota asioista.
Tunnistan nämä haasteet, mutta näen tämän myös inhimillisenä piirteenä. Pelaajat ja valmentajat eivät osaa englantia, ja kun alkuhuuma on ohi, kerrotaan vain välttämättömät faktat ja nekin viime tingassa, koska ei vain jaksa tai kiinnosta hakea sanoja oudolla kielellä.
Ricardo itse toteutti filosofiaansa ”if life gives you shit, you can still choose – hate also or smile back.” Hän tekikin viimeiseen asti kaiken ammattilaisen tavoin, pienintäkään valitusta hänelle ei voitu antaa mistään.
Kaikki päivittäiset asiat ja taktiikatkin, otan itse selville. Jos treeneistä ei ole seuran kuljettaja tuomassa pois, soitan ja maksan taksin itse. Jos kuljettaja on vain yhteen keikkaan, iranilaiset menevät itse ensin ja jättävät meidät taksille. Näitä asioita on paljon, jotka saivat Ricardon näkemään punaista. Itse näen ison kuvan ja voin maksaa sen euron taksikyydistä muutaman kerran, toki itse johtajana toimisin eri tavalla.
Tässä on kuitenkin tehtävä selkeä ero iranilaisiin yleensä ja seurajohtoon. Iranilaiset ovat huikeita, mutta osa seuramme henkilöistä, kuten pressa, ovat hankalia ihmisiä, joiden kanssa on nyt vain tultava toimeen. Jos se vaatii minulta oma-aloitteellisutta, tilanteiden lukukykyä ja organisointitaitoja, no big deal.
Ricardo itse on huikea, joten hänellä on perspektiiviä jolla puhua. Muutama esimerkki kertonee miehen ajattelutavasta. Kun viime kaudella brasilian superliigassa heidän joukkueeseensa tuli pelaaja Dominikaanisesta tasavallasta, Ricardo meni aina hänen pöytäänsä ruokailemaan ja vaati alusta asti kaikilta, että dominikaanin seurassa puhuttaisiin aina englantia. Sama kohteliaisuus jatkui täälläkin sen aikaa kun kolmestaan ehdimme olla: latinot veivasivat sujuvaa espanjaa, ja kun astuin huoneeseen, kieli vaihtui englanniksi vaikka kesken lauseen. Se oli Ricardolle kunnia-asia ja hän otti kaikki huomioon viimeisen päälle. Jos jokin asia oli niin vaikea, ettei sanoja englanniksi löytynyt, hän pyysi minulta erikseen luvan puhua espanjaa hetken.
Toinen juttu liittyi myös viime kauteen ja dominikaaniin. Seura asetti hänet asumaan kaupungin laidalle olettaen hänen selviytyvän joka kerta sieltä itse harjoituksiin. Ricardo soitti kuitenkin seurajohtoon ja vaati, että dominikaani siirrettäisiin asumaan hänen yläkerrassa olevaan vapaana olevaan vuokra-asuntoon ja näin tapahtuikin. Ricardo kyyditsi näin dominikaanin koko kauden ajan harjoituksiin ja auttoi kaikissa käytännön asioissa. Jos siis vertaa tätä hänen toimintamalliaan täällä koettuun, ero oli valtava ja Ricardon reaktiot sen mukaisia.
Kävimme Ricardon vaiherikkaan elämän läpi täällä, ja siitä riittää niin paljon tarinaa, että en malta olla kertomatta hänen luvallaan pääkohtia.
Ricardon vanhemmat ylisuojelivat häntä vedoten asuinalueen vaarallisuuteen eivätkä päästäneet häntä kavereiden kanssa ulos leikkimään. Kun pikkuvelikin syntyi vasta paljon myöhemmin, hän oli vain yksikseen ja kääntyi sisäänpäin. Päähän ei mahtunut se, miksi hän ei pääse leikkimään muiden kanssa. Ajatukset tummuivat ja hänestä tulikin kiukkuinen lapsi.
Lopulta perhe muutti alueelle, jossa Ricardokin uskallettin päästää pihalle muiden lasten kanssa, mutta vapaus ja pään sisällä kasvanut uhma olivat tuhoava yhdistelmä. Hiljalleen hän myös tutustui muihin rajuihin poikiin ja kierre oli valmis. Lentopallo pysyi mukana koko ajan, mutta urheilun sarallakin kaveripiiri koostui niistä kaikista pahimmista veijareista. Aikainen biologinen kehitys ja fyysinen ylivertaisuus olivat viimeinen silaus tuhon tielle. Ricardosta tuli nuorisorikollinen, väkivaltainen ja päihteiden ongelmakäyttäjä.
Lahjakas urheilija oli Brasilian juniorimaajoukkueen mukana ikävuodet 16-19, kunnes hän valitsi jättää urheilun, koska palloilua oli liikaa ja vaarallinen elämä kiehtoi enemmän. Täysi-ikäisyyden myötä leikit muuttuivat pahojen poikien leikeistä isojen miesten organisoiduksi toiminnaksi. Ricardosta tuli pesunkestävä gangsteri, diileri, kaikkien mahdollisten aineiden sekakäyttäjä, rikollisjengin jäsen ja paholaisen palvoja.
Teinivuosien pahimpiin aikoihin mahtui fyysisiä tappeluita häntä ruotuun laittamista yrittäneen isän kanssa. Yhden kerran isältä meni jopa etuhampaat kurkkuun, kun painin muuttuessa leikkimieliseksi lyömiseksi kaksimetrisen Ricardon oikea koukku lävistikin isän kahden käden nyrkkeilysuojauksen. Hetki pysäytti kuulemma myös uhmakkaan pojan ja sai kaksikon sopimaan, etteivät he enää olisi tekemisissä, koska aina keskustelu menee huutamiseksi ja lopulta fyysiseksi. He eivät puhuneet moneen vuoteen – perheen asuessa silti yhdessä – ja tämä antoi Ricardolle yhä enemmän tilaa temmeltää. Veli ja äiti olivat pojan kanssa varpaillaan, isä jättäytyi sivuun. Ricardon huone oli käsiaseiden, erilaisten huumeiden ja mustanpuhuvan musiikin temppeli. Hän ei ikinä tappanut ketään, mutta toimenkuvaan kuului kaikki muu mahdollinen. Hän oli fyysisesti ylivertainen ja älykäs eikä joutunut kuin kaksi kertaa vuosien saatossa poliisien kanssa tekemisiin.
Ensimmäisen kerran taustana oli tilanne, kun kouluongelmien kautta Ricardo sai lähetteen terapeutille, joka määräsi lääkkeitä. Poika veti ne kuitenkin viinalla kerralla alas eikä siitä hyvää seurannut.
Ricardo esitti minulle hetki hetkeltä sekakäyttöä seuranneen session, kun hän taisteli isänsä kanssa – aikaan ennen yhteistyön lopettavaa sopimuksen tekemistä. Omaa valtaansa pönkittääkseen Ricardo otti veitsen ja leikkimielisesti laittoi sen kuristusotteessa isänsä kaulalle. Isä tiesi ettei mitään tapahtuisi, joten nahistelu muuttui asemasodaksi tässä asennossa. Naapuri sattui näkemään takaapäin tilanteen ja hälytti paikallisen karhuryhmän paikalle. Hetkessä taloon tehtiinkin poliisin erikoisryhmän isku ja Ricardoa osoitti 8 laserkohdistinta automaattiaseista ja poliisipäällikkö operaation taustatukena. Kalsareillaan olleet isä ja poika katsoivat hölmistyneinä mihin tilanne oli heidän olohuoneessaan johtanut.
Ricardo katsoi erikoisjoukkojen miehiä silmät suurena, hellitti isästään ja sanoi ”Heyyyyyy, take it eaaaaaaaasy!!!”. Kun poliisipäällikkö sai puhuttelullaan selville ettei kyseessä ollutkaan aseellinen asuntomurto, vaan nuoren pojankoltiaisen uhittelu isälleen, päällikkö käski miesten laskea aseensa ja asteli Ricardon eteen vain antaakseen ´kaikkien aikojen kovimmman lävärin avokämmenellä pojan poskelle´. Vanhemmat pyysivät, ettei lasta laitettai nuorisovankila kierteeseen, mutta poliisipäällikkö sai ilomielin vanhemmilta luvan viedä hulttio 24 tunnin arestiin poliisiaseman putkaan, jossa hänen ei annettu edes mennä vessaan. Ricardo pelkillä shortseillaan käsiraudoissa kusi alleen, koki vieroitusoireet ja krapulan sekä huuteli kaikille asemalle tulleille. Vuorokausi ei tehnyt hänestä yhtään parempaa ihmistä.
Toinen yhteenotto poliisin kanssa oli heidän jenginsä piilopaikassa viidakossa, kun poliisit tekivät aseistetun yllätysratsian. Jengi huomasi siviiliasuisten poliisien tulon viime hetkellä ja kaikki pakenivat eri suuntiin eikä yhtään saatu kiinni. Ricardo hyppäri yläkerrasta suoraan jokeen ja kauhoi sukellustarzan uinnilla yläjuoksuun. Luodit viuhuivat vasemmalta ja oikealta ja Ricardo sanoi tämän olleen elämänsä pelottavin hetki. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että oman elämäni pelottavin hetki oli, kun ala-asteella kertotaulukokeen aattona en muistanut oliko 8*6= 48 vai 56. Kova jätkä siis minäkin olen.
Musta musiikki ja paholaisen palvonta johtivat erilaisiin rituaaleihin spiritismistä eläinuhreihin. Tämä vahva pahan henki ja kokeminen ovat Ricardon mielestä kaikesta synkkyydestään huolimatta avannut hänelle osaltaan myös väylän kristinuskolle antautumiseen, koska hän kouriintuntuvasti näki ja tunsi helvetin olemassaolon. Tämän jälkeen taivaan käsittäminen ja olemassaolo olivat miehelle myöhemmin itsestäänselvä todellinen vastakohta.
Paholaisen palvonta ajoilta Ricardo kertoi jälkeenpäin hauskan tarinan, kun hänen ”mustana tehtävänään” oli hakea rituaalia varten aitoa kastevettä kirkosta. Ricardo olikin huumehörhöisenä ja viinanhajuisena mennyt aamuunasti jatkuneista bileistä suoraan sunnuntain aamukirkkoon, laahustanut silmät seisten keskelle kastetilaisuutta puolentoista litran tyhjän pepsipullon kanssa ja upottanut sen katsemaljaan. Pullo piti täyttyessään melkoista holotusta ja papilta oli silmät tippua päästä. Seurakunta väki oli kauhusta kankeana eikä kukaan liikuttanut evääkään. Ricardo katseli seiniä ja haukotteli kunnes pullo oli täynnä. Hän sulki korkin, katsoi pappia silmiin ja sanoi ”thank you”. Tämän jälkeen mies hoiperteli ulos kirkosta ja kaikkien kastetilaisuuteen osallistuneiden oli pakko nipistää itseään olivatko he juuri nähneet sen, mitä silmien verkkokalvot yrittivät heille viestittää.
Kahdenkymmenenkolmen vuoden iässä Ricardo asteli rikollisjenginsä kokoukseen ja aloitti keskustelun johtajan kanssa. ”Mua on alkanut pelottaa. Mulla on aina ollut hyvä tuuri ja kovan maineenkin takia jo bisnes luistaa, mutta en ole sama `Grazy Devil` kuin olen koko tämän ajan tuntenut olevani. Lisäksi kaipaan jopa välillä lentopalloa. Antaisitko minulle luvan lähteä?” Tätä seurasi lämmin halaus ja jengiläiset lupasivat tulla katsomaan joskus jopa miehen matsia. Ricardo lähti, rauhottui ja jätti pahuuden asteittain taakseen.
Yksi elämänsä liikuttavimmista hetkistä hänellä oli tämän jälkeen, kun hän pyysi kaikkea aiheuttamaansa tuskaa anteeksi veljeltään ja vanhemmiltaan. Veli musertui välittömästi ja itki holtittomasti pitkään. Hän oli väsynyt pelkäämään iskuja ja vaaroja. Hän oli odottanut tuota hetkeä vuosikausia, ja kun se lopulta tuli, se oli elämänkokoinen pelastava helpotus. Veli antoi siis heti anteeksi – se olikin helppo tapaus.
Vanhemmiltaan Ricardo aneli anteeksiantoa lukuisia kertoja, kunnes asiat hiljalleen saatiin sovitettua, myös isän kanssa.
Nyttemmin perheen yhteinen päivälliskeskustelun naurunaiheena ovat kuulemma hullut yhteisen historian päivät, piikittely ja loputon nauru kaikista absurdeista pojan aiheuttamista tilanteista. Lopulta selvisi jopa, että kastetilaisuudessa, jossa Ricardo oli limsapulloineen vieraillut, oli ollut seurakuntalaisena paikalla isän tuttu, joka muistaa vain ´kohteliaan´ pojan kiitokset papille pullon täyttymisen jälkeen. Tuota hetkeä on kuulemma kelailtu perheen piirissä lukemattomia kertoja, ja aina nauruun tukehtuminen on ollut lähellä. Itsekin repeilin Ricardon kirkkovisiitin imitoinnille siinä määrin, että olen suorastaan pakottanut häntä matkasaarnaajan rooliin, jossa hän kiertelisi kouluissa kertomassa tarinaansa. Voin vakuuttaa, että huikeana esiintyjänä hän vangitsisi yleisönsä joka kerta taianomaiseen tarinoiden maailmaan, joka muuttaisi opetuksineen monen maailmankuvaa.
Tulevan vaimonsa hän näki ensimmäistä kertaa, kun brasilialaiseen tapaan Ricardo rauhoituttuaan istuskeli etupihallaan katsellen ohikulkijoita – vielä kuitenkin mieto marisätkä kyytipoikana. Kun pihan eteen pysähtyi auto, Ricardo pelkäsi siviilipoliiseja siinä määrin, että tumppasi vaivalla hankkimansa yhden ainoan rentoutusjointtinsa maahan ja puhalsi savut keuhkoistaan viimeistä millimoolia myöden (Kape ja vellulappi, oliko tuo oikea yksikkö tähän tilanteeseen?).
Kun sitten autosta nousikin kuvankaunis blondi nainen, vanha koulukaveri, Ricardo puhisi kirosanoja mielessään ja puristi käsillä pihapenkkiään rystyset valkoisena. ”Sinne meni koko kaksi päivää jahtaamani yksi ja ainut jointti ja kaikki vaan yhen lumpun takia voi vitunvitunvitunvitunVITTU!” Kun viehkeä kaunotar mursi jään ”So…I heard you have started to play volleyball again…”, oli Ricardon mielessä vain yksi ajatus: ”jos selviän naisesta nopeasti, pystyn ehkä vielä pelastamaan savukkeen jäännökset”.
Tuossa keskustelussa, ensimmäisessä kahdenkeskisessä tulevan vaimonsa kanssa, Ricardo käytti vain yhden sanan muminaa vastauksina ja katse oli herkeämättä savuavassa röökissä nurmikolla. Nainen tykkäsi kuitenkin omasta äänestään eikä edes huomannut Ricardon epäkohteliaisuutta ja poissaolevuutta. ”Nähdäänkö vaikka huomenna uudestaan?”, nainen kysyi. ”JOOOJOOOOJOOO NÄHDÄÄN NÄHDÄÄN HEI HEI…MOIKKA MOIKKA….”, mies vastasti keskittäen kaiken psyykkisen energiansa johonkin näkymättömään käteen, joka vetäisi tuon blondin pois pihamaaltaan.
Ricardo joutui pettymään, kun sätkän jäänteistä ei ollut enää mihinkään – helvetin naiset pilaavat kaiken. Hän ei edes muistanut seuraavaksi päiväksi sovittuja treffejä.
Ricardo sai kun saikin hommattua uuden jointin seuraavaksi päiväksi ja jälleen hän sattui olemaan polttelemassa etupihalla blondin, Erican, kaartaessa pihaan. Tällä kertaa Ricardo tunnisti jo auton eikä eväänsä lotkauttanut naisen tulolle, vaan veti iloisia täysiä henkäyksiä tyynenrauhallisena. Hän ajatteli naisen lähtevän samantien tunnistaessaan marin tuoksun (ei siis naisen, vaan huumausaineen), mutta se ei miestä pätkääkään kiinnostanut. Ensimmäistä kertaa Ricardon ajatus kohtasikin Erican samalla aallonpituudella, kun nainen sanoi pössyttelyn olevan ”ihan ok”, kun hän mies ei yrittäisi tuputtaa sitä hänelle itselleen. Tuona iltapäivänä nuoret keskustelivat pihalla tuntikausia ja Ricardo veti keuhkojensa täydeltä onnellisena pilveä – ja huomasi jopa nauttivansa rauhallisesta rupattelusta tuon sinnikkään naisen kanssa.
Pari kuukautta tästä eteenpäin, he olivat yöllä juttelemassa puistossa, kun Ricardo lipsautti: ”I don´t know…I like talk with you, I like fuck with you…. I like hang out with u… maybe I love you” ja nauroi päälle. ´Ehkä´ muuttui, Erican kosittua miestä, kihlaukseksi ja vuosi ensitapaamisesta eteenpäin, he olivat saman Ricardon kotitalon pihalla nyt kahdestaan kertomassa Ricardon vanhemmille naimisiinmenosta. Äiti lähes pyörtyi ja isän kasvoille nousi leveä hymy. Ricardo kertoi minulle nauraen isän olleen tuolloin poikaansa päin näennäisen onnellinen, mutta kääntyessään poispäin isä veti kevyttä moottorisaha tuuletusta siitä, että iso hulttio lähtee viimeinkin pois jaloista pyörimästä.
Heidän tarinaansa mahtuu vielä yksi mutka, jonka Ricardo kertoi jälleen tapansa mukaan nauraen, tällä kertaa meidän ollessa viisumia uusimassa managerin kanssa Gorganissa. Täysi mutta hiljaisen virallinen virastotalo saikin uuden tunnelman, kun Ricardo kieriskeli naurukohtauksessaan pitkin sohvia. Heidän ensimmäinen lapsensa, poika, kuoli keskenmenon myötä neljännen kuukauden kohdalla. Kuten minäkin, myös varmasti te ihmettelette miksi tämä on naurun asia, ja Ricardollekin se muuttui sellaiseksi vasta vuosia tapahtuneen jälkeen. Tapahtuma siis itsessään on tietysti äärimmäisen surullinen, mutta lääkärin täydellinen tilannetajun puuttuminen tuossa hetkessä sai muiston lopulta muuttumaan koomiseksi. Lääkäri, joka suoritti kuolleen lapsen poiston kohdusta, teki sitä rutiininomaisesti sarjatyönä tiukan päiväohjelmansa mukaan. Ricardo kertoi elävästi sekunti sekuntilta kaikki lääkärin ilmeet, eleet ja sanat tuon minuutin aikana.
Minuutti alkoi siitä, kun Ricardo piti vaimoaan kädestä kiinni, kunnes lääkäri pyysi Ricardon tulemaan katsomaan löydöstä. Ricardo tuli ja näki sikiö kokoisen poikansa roikkumassa päästään lääkärin pinsetin kaltaisen instrumentin varassa. Ricardon sydän lähes pysähtyi ja silmät suurenivat kuin ulpukan kukka keväisellä järvellä (helvetin osuva vertauskuva ellen muuta sano). Tyrmistys sen kuin kasvoi, kun lääkäri heilutteli sikiövainajaa osoittaessaan tätä ja kertoessaan faktoja isälle kuuluvalla äänellä vaimon pään pimahtaessa sängyllä: ”So….MAN…THIS IS YOUR SON! BUT UNFORTUNATELY HE IS DEAD. *käden heiluttelua* THERE IS HIS HAND…U SEEEEE? *jalkojen heiluttelua, sikiön yhä roikkuessa siis päästään pinseteissä* AND THERE IS HIS LEGS! AND HIS HEAD OF COURSE IN THE MIDDLE. *osoitus haaroihin* AND THERE U CAN EVEN SEE HIS LITTLE PENIS. SO HIS WAS A REAL BOY!! …BUT ANYWAY… *avatessaan jalalla aukeavaa roskista lattialla* HE IS NOW DEAD! *´FLOP!´ kuului kuin pojan ruumis mäjähti tyhjän metallisen roskakorin pohjalle lääkärien heittäessä hänet pinseteistään.* Ricardo ei ollut hengittänyt koko minuuttiin, ja hän muistaa ikuisesti tuon äänen, kun hänen poikansa mäiskähti roskikseen.
Jälkeenpäin, virastotalossa, Ricardo ei voinut pidätellä naurunkyyneleitään kun hän yritti koota itseään kerratakseen tilannetta yhä uudelleen ja uudelleen entistä herkullisimmilla yksityiskohdilla. En ole elämäni aikana varmasti nauranut varmasti niin paljon kuin tuona päivänä iranilaisessa virastotalossa. Viisumin pidennys oli täysin sivuseikka tuon päivän annissa. Nauroimme silloin tällöin tuolle jutulle seuraavan viikon ajan. Kirjoitettuna, tuo hetki on mielikuvituksenne varassa, mutta Ricardon kertomana, se oli täysi kymppi.
Nyttemmin siis Ricardolla on 8-vuotias tytär ja perhe elää onnellisena kolmestaan Brasiliassa. Miehestä voisi kertoa vielä poislähdön hetken täältä Iranista.
Kun presidentti ja tulkkina toimiva kapteenimme Mehran karauttivat lopultakin kiiltävällä mersullaan hotellimme pihaan tuodakseen Ricardolle hänen palkkansa Iranissa oloajalta, kello näytti 14.40.
Matkaa lentokentälle Gorganiin oli tunti ja lento lähti klo 16. Aikaa lentokentällä olisi siis 20 min. Yltiöpäisestä kiireestä johtuen Ricardon matkaan lähtevä agentti huusi kuin palosireeni vaatien Ricardoa taksiin! Mies vähät välitti tästä karjumisesta, kääntyi ja vetisin silmin asteli luokseni antamaan antaakseen jäähyväishalauksen. Se karhunsyleily oli iso, lämmin ja tunteikas. Hän hyvästeli lisäksi presidentin, kapteenin ja Barreton. Tuntui kuin hänellä olisi kaikki aika maailmassa. Hän todella otti tilanteen haltuun. Lopulta hän suostui taksiin ja he lähtivät talla pohjassa kohti lentokenttää.
Tämän jälkeen minuun iski melkoinen tyhjyys ja hiljaisuus. Huikea ystävyytemme jatkuu, mutta en tiedä koska näemme seuraavan kerran. Ricardo on siis syvästi uskovainen, mutta tekee sen omalla tyylillään. Hän rukoilee ja puhuu taivaaseen kuin kaverilleen ja käytti paljon aikaa Raamatun juttujen avaamiseen myös minulle. Hänelle usko on ennen kaikkea iloinen asia, joka tuo voimaa jokaiseen päivään. Kun kaikki menivät päin persettä, hän sanoi minulle: ”I live in peace, because I have faith!”
Viimeisinä sanoinaan minulle ja venemaan yypeellemme hän sanoi: ”Guys, do something for me…play good this next match!” Tuo sai minussa aikaan fiiliksen, että haen vaikka joka pallon katsomosta asti. Tuo pelihän me siis voitettiin, toki ilman minun ja Barreton apua. Ricardo otti asian ilolla vastaan whatsapp keskusteluissamme. Hän on nyt onnellisesti takaisin perheensä luona ja suunnittelee tulevaa seuraansa loppukaudelle. Hän on mahtava ihminen ja sai minut näkemään maailman osin erilaisin silmin. Todellisia ystäviä ei ole kellään liikaa.
Teille urhoollisille taistelijoilleni, jotka olette tämän Mount Everestin saavuttaneet, eli jaksaneet lukea loppuun asti – tai skipanneet suoraan tänne – minulla on pieni videokoonnos, jossa kyselen hieman iranilaisten mielipidettä Suomesta. Käännökset videolla on tehty ns. vasurilla, eli tähän laitan nyt ennakolta pienen tiivistyksen faktoista. Persian kielen käännökset joku viitseliäs iranilainen Suomesta voi vaikka vääntää kommentteihin. Tiedän, että teitä on lukijoiden joukossa ainakin viisi.
Iran on siis valtava maa, jossa 32 maakuntaa, isot meret etelässä ja pohjoisessa, kaunis aavikko ja jylhiä vuorijonoja horisontissa.
Täällä on Suomen tapaan 4 vuodenaikaa. Erona on se, että eri osissa Irania nuo vuodenajat ovat käynnissä tällä hetkellä samaan aikaan. Etelässä Kishillä on kesä, Tabrizissa talvi ja muualla korkeuserojen mukaan kevät ja syksykin. Itse asiassa sunnuntai yönä täällä on paikallinen `juhannus`, kun juhlitaan Yaldaa, valon voittoa pimeydestä. Tuolloin päivä alkaa täällä pitenemään ja vertauskuvallisesti valon voimat saavat yliotteen pimeyden hirveyksistä. Ilmeisesti yö valvotaan, syödään ulkona ja tulia ja valoja on läpiyön. Saapa nähdä mitä tuleman pitää. Suomalaisen mieleen nöyryyttä tuo se, että tämän juhlan alkujuuret ovat 5000 vuoden takana antiikin Persiassa. En usko että ketjua katkaistaan ensi vuonna, ”koska ei huvita”. Tämän maan historia on niin vaiheikas, syvä ja rikas, että länsimainen mies on täällä oppipoika. Kauttaaltaan sivilisaatioiden ketju ulottuu aina 7000 vuotta taaksepäin. Ai niin, tässä on kasaamani video…
Zahedanissa muuten näimme ensimmäistä kertaa myös reppureissaajien ryhmän, joka kierteli ympäri Irania. Iran onkin nostanut turismiaan 100%:lla viime vuosien aikana ja maa löytyykin Espanjan ja Ranskan matkailulehtien rankingeista ykköskohteena. Piskuisessa Gonbadissakin on yksi merkittävä nähtävyys, jota valveutunut jengi tulee katsomaan euroopasta asti. Kävin paikalla `maunoahosena` pari päivää sitten 25 asteen ”talvipäivänä”. Täällä tosiaan sää voi vaihdella todella rajusti päivästä toiseen.
Olen muutenkin päässyt hyvin paikallisiin tapoihin käsiksi, kun porukka täällä Gonbadissa on todella vieraanvaraista ja saan kutsuja ihmisten koteihin syömään milloin keneltäkin. Tässä yksi esimerkki viime viikolta ja kuvia myös iranilaisesta sisustuksesta.
Tässä on myös sisustettu sohvilla poikkeuksellisesti.
Pidän iranilaisesta tyylistä siinä, että se tuo avaruutta ja tilantuntua, kun joka paikkaa ei ole täytetty huonekaluilla. On tilaa liikkua.
Meillä on nyt siis sarjatauko menossa, ja 4 lomapäivää. Maanantaina aloitetaan hommat normaalisti ja pelit jatkuu kahden viikon päästä. Jouluni menee nyt Iranissa, muutta joulumieli voi silti olla täälläkin. Yhtenä viimeisenä yhteisenä tekonamme Ricardon kanssa yllätimme kuvassa klinkkaavan jalattoman kerjäläismiehen tyhjentämällä miehen käteen muutaman setelin sijaan kaikki mukana olleet rahamme.
Jouluhaasteena heitän kaikille sellaisen, että jokaista ostamaanne joululahjaa kohden rauhoitutte vaikkapa meditoiden yhden minuutin ajan. Ja koska suomalaiset vaativat rationaaliset perustelut, tässä ne ovat.
Jos minun pitäisi tiivistää koko lyhyt blogistin urani sanoma ja aliteksti yhteen ajatukseen, olisi se alla oleva musiikkivideo. Iranilaiset ja suomalaiset, kuten kaikki muutkin ihmiset, ovat yhtä, samoilla ajatuksilla, huolilla ja murheilla varustettu. Muistakaamme siis ajatella avarakatseisesti ja toista tuomitsematta. Hyvää joulunaikaa kaikille tämän videon myötä! Laittakaapa luurit korviin, näyttö isoksi ja nauttikaa!
-K