Helsingin Sanomat uutisoi toissa päivänä Veikkausliigaseurojen halusta rajoittaa ulkomaalaispelaajien määrää. Ajatuksen taustalla olisi luonnollisesti saada lisää nuoria suomalaispelaajia maamme pääsarjaan, jonka arvellaan kohentavan maajoukkueen tasoa pitkässä juoksussa. Ajatus on toki kaunis, mutta valitettavan lyhytnäköinen, eikä todellakaan palvelisi suomalaista jalkapalloa.
Ulkomaalaiskiintiön toteutus on käytännön tasolla hankalaa, joka johtuu luonnollisesti Euroopan Unionin lainsäädännöstä, kuten Hesarin jutussakin todetaan. Vuonna 1995 tehdyssä Bosman-päätöksessä jalkapalloilijat luettiin työnvoimaksi, mikä käytännössä tarkoitti EU-kansalaisten poistumista ulkomaalaiskiintiöistä. Toisin sanoen ulkomaalaiskiintiötä ei voida ulottaa Euroopan Unionin kansalaisiin, sillä se rajoittaisi työvoiman vapaata liikkuvuutta.
Ulkomaalaiskiintiön pitäisi siten toteutua epävirallisella herrasmiessopimuksella, jossa seurat sopisivat keskenään ulkomaalaispelaajien määrästä.
Jos siirrytään lainsäädännöstä tosiasioihin: tuntuu, että ulkomaalaispelaajista halutaan tehdä helppo syntipukki suomalaisen jalkapalloilun alennustilalle. Veikkausliiga on kuitenkin Euroopan mittakaavassa pieni sarja, jota ulkomaalaispelaajat käyttävät näyteikkunana isompiin sarjoihin. Näin ollen ei ole kovinkaan realistista rakentaa pitkän tähtäimen menestystä ulkomaalaispelaajien varaan. Tämän ymmärtävät todennäköisesti myös Veikkausliigaseurat.
Käytännössä ulkomaalaispelaajien lukumäärän rajoittaminen tarkoittaisi kilpailun heikentymistä. Tämä johtuisi luonnollisesti siitä, että suomalaispelaajien arvo nousisi ja isommilla budjeteilla operoivat seurat kuten HJK ja SJK olisivat vielä nykyistäkin suuremmassa etulyöntiasemassa.
Samalla myös isojen talousalueiden merkitys korostuisi. Vaikka jalkapallo on monille ammatti, ei esimerkiksi Kemiin ole niin helppoa houkutella 25-vuotiasta suomalaispelaajaa kuin vaikkapa Helsinkiin tai Tampereelle. Jalkapalloilijat ovat ihmisiä, joille sosiaalinen ympäristö on myös iso osa elämää.
Ulkomaalaiskiintiö hyödyttäisi isoilla talousalueilla majailevia seuroja myös juniorityön osalta. Olisi tietysti hienoa, mikäli hyvää juniorityötä tekeviä seuroja voitaisiin palkita paremmin. On kuitenkin yhdentekevää kuinka päteviä juniorivalmentajia 28 000 asukkaan Ahvenanmaalla on, ei se pysty mitenkään kuromaan eroa Klubiin, joka suodattaa juniorimyllyynsä lähes kaikki helmet 1,5 miljoonan ihmisen asuttamalta pääkaupunkiseudulta.
Arvatenkin HJK:n toimitusjohtaja Aki Riihilahti haluaisi kiintiöiden lisäksi myös kompensaatiomaksuja pelaajien kasvattajaseuroille.
– Haluaisin, että seuroilla pitäisi olla tietty määrä pelaajia omista junioreista tai piiristä. Ei pitäisi vain säännöillä rajoittaa, vaan myös kannustaa. Pitäisikö olla tietyt kompensaatiot maan sisällä tapahtuvista siirroista, jotta palkittaisiin pelaajien kasvattamisesta, Riihilahti totesi Hesarin haastattelussa.
Riihilahden näkemys on sinällään ymmärrettävä, että se vahvistaisi HJK:n asemaa Suomen ykkösseurana. Klubin juniorimylly jauhaa vähintään kaksi Veikkausliigapelaajaa joka ikäluokasta ja näin ollen Riihilahden toiveina olisi saada korvaus muissa liigaseuroissa läpilyövistä pelaajista.
Riihilahden ajatus on kontekstista irrotettuna hyvä. Ainut vaan, että Klubi on viime vuosina palkannut monia tusinatason ulkomaalaisvahvistuksia, esimerkkeinä tältä kaudelta ovat Richard Gadze tai 16 minuuttia pelannut Evan Mensah. 18-vuotias Mensah tosin jatkaa vielä Klubissa, joten ghanalainen voi vielä osoittaa olevansa vahvistus. Kenties surullisin Klubin ”tusina-ulkkari” oli viime kaudella pyörähtänyt brasilialainen Ademir, jonka piti olla hyvä vahvistus, mutta hyökkääjä sai lopulta luottoa vain 26 minuuttia.
Ulkomaalaiskiintiön ajaminen Klubin suunnalta ajettuna on todella tekopyhää, sillä seura päästää lahjakkaita nuorukaisia muihin maisemiin ja palkkaa riviukoiksi meneviä ulkomaalaispelaajia tilalle. Esimerkiksi Ilveksessä läpilyönyt Mikael Soisalo tuli Tampereelle Klubin organisaatiosta, kun Mika Lehkosuon ryhmässä ei ollut minuutteja tarjolla.
Ulkomaalaispelaajien määrän väheneminen johtaisi takuuvarmasti myös Veikkausliigan tason laskuun. Olisi tietysti hyvä asia, että nuoret suomalaislupaukset saisivat enemmän vastuuta. Ajatus on kaunis, mutta on hyvä pohtia onko nuoren suomalaislupauksen asema todella niin heikko, että ulkomaalaispelaajien määrää pitäisi rajoittaa?
Oma henkilökohtainen mielipiteeni on: ei todellakaan ole!
Ilveksen Mikael Soisalo osoitti, että nuorille suomalaislahjakkuuksille on tilaa Veikkausliigassa. Kuva: AOP
Lokakuussa päättyneellä kaudella ilahduttavan moni nuori suomalaislupaus nousi isoon rooliin joukkueessaan. Ilveksen Lauri Ala-Myllymäki sekä Tatu Miettunen, FC Lahden Jasse Tuominen sekä Santeri Hostikka tai VPS:n Joonas Vahtera ovat hyviä esimerkkejä. Moni nuori suomalainen osoitti kykenevänsä kantamaan vastuuta, kunhan vaan näytönpaikkoja siunaantui.
Jos Veikkausliigaa pohtii maajoukkueen näkökulmasta voidaan todeta, ettei heikkotasoinen liiga palvele edes Huuhkajia. Näin yksinkertaisesti siitä syystä, että kun tasoero kotimaan liigan ja ulkomaisten sarjojen välillä kasvaa, on pelillinen harppaus muihin maisemiin entistä suurempi. On myös aiheellista pohtia palveleeko heikkotasoinen Veikkausliiga Soisalon kaltaisia superlupauksia, jotka dominoivat 18-vuotiaana jo nykytasoistakin sarjaa? Tuskin.
Esimerkiksi 12 ulkomaalaispelaajan HJK on palkannut vierastyöläisiä erityisesti europelit mielessään. Ulkomaalaispelaajan palkkaamisen funktio, kun kuitenkin on joukkueen vahvistaminen. Tuntuisi järjen vastaiselta rajoittaa suomalaisjoukkueiden mahdollisuuksia selviytyä europeleihin. Vaikkei paikkoja lohkovaiheessa olla juurikaan tuuleteltu, tekisi ulkomaalaiskiintiö vaikeasta tehtävästä entistä haastavamman.
Mitä tulee ulkomaalaispelaajiin, ei pahin ongelma ole heidän lukumääränsä. Atomu Tanakan, Emile Paul Tendengin tai Faith Friday Obilorin kaltaiset huippumiehet nostavat Veikkausliigan tasoa ja mielenkiintoa. Huippuvahvistukset myös nostavat osaltaan joukkueidensa harjoitusten tasoa, josta hyötyy varmasti jokainen lahjakas nuorukainenkin. Ongelmallisempia ovat tusinapelurit, esimerkkeinä vaikkapa Ilveksen Yoro Ly tai Interin Bajram Nehibi.
Jokainen hankinta ei tietenkään voi onnistua, mutta ulkomaalaiset saattavat olla pienillä budjeteilla operoiville seuroille halvempia kuin kotimaiset pelaajat. Lahjakkuuksien kehitystä rotaatiomiehinä pelaavat ulkomaalaiset eivät palvele. Toisaalta nuoria lahjakkuuksia eivät palvele Veikkausliigapelitkään, jos he eivät ole niihin taidoiltaan valmiita.
On myös ihan aiheellista keskustella HJK:n, Interin tai KuPSin muukalaispainoitteisista avauskokoonpanoista. On kuitenkin tunnustettava tosiasia, etteivät tietyt seurat kykene talousalueensa pienen koon vuoksi tuottamaan Veikkausliigajoukkuetta omista pojista. On myös huomioitava, etteivät kaikki halua muuttaa Kemiin tai Rovaniemelle pelaamaan pienellä palkalla jalkapalloa.
Suomalaisen jalkapalloilun olisi kenties aika kääntää katseet oikeaan ongelmaan: juniorityöhön. Pelaajakehityksen tärkeimmät vaiheet käydään kuitenkin läpi ennen aikuisten peleihin siirtymistä.
Kotimaisuuteen kannustaminen olisi hieno asia, mutta hiljaiset herrasmiessopimukset muokkaisivat Veikkausliigaa entistä epätasaisemmaksi. Veikkausliigan pitäisikin päättää haluaako se olla HJK:n ja SJK:n sarja vai kaikkien liigakaupunkien sarja.
Kotimaistuminen ei siis saa tapahtua pakottamalla, muuten käsissämme on laji, joka on muutaman ison seuran dominoima. Eikä se ole pelaajakasvatuksen, Veikkausliigan eikä Huuhkajien etu.
Kansikuva: All Over Press