Faneille.com – Hieman erilainen urheilumedia.Huumausaineet eivät kuulu urheiluun, mutta toisinaan urheilijat jäävät kiinni niiden käytöstä. Tämä juttu perehtyy pohtimaan sitä, miksi jalkapalloilija Roman Eremenko joutui julkisen lynkkauksen kohteeksi, kun taas jääkiekkoilijat, kuten Jere Karalahti selviävät huomattavasti helpommalla.
Suomen ykkösfutari Roman Eremenkon vuoden takainen kokaiinikäry tuli shokkina koko futiskansalle. Kahden vuoden kilpailukielto oli kuitenkin täysin ylimitoitettu. Tätä nykyä Evertonissa pelaava Jose Baxter sai toisen kokaiinikärynsä myötä vuoden pelikiellon FA:lta. Eremenkon tuomioon vaikutti tietysti käry UEFA:n pelissä, mutta hyvin todennäköisesti ennen kaikkea se tosiasia, että hän edusti venäläisseuraa.
Se, kuinka pitkä panna Eremenkolle olisi pitänyt langettaa on kuitenkin tämän artikkelin kannalta merkityksetöntä. Se on merkityksellistä, ettei Eremenkolle herunut liiemmin sympatiaa, eikä puolustuspuheenvuoroja. Toisaalta miksi olisi pitänytkään, käyttihän Eremenko huumausaineeksi luokiteltavaa päihdettä.
Sympatiaa ei herunut myöskään laulaja Jari Sillanpäälle, jonka uutisoitiin käyttäneen amfetamiinia tai tuttavallisemmin ”piriä”. Entisen tangokuninkaan keikkoja peruttiin ja 52-vuotias laulaja joutui julkisen paheksunnan ja lynkkauksen kohteeksi.
Tällä viikolla vuorossa oli Jere Karalahti, jonka elämänkerta julkaistiin hiljattain. Sekoiluistaan tunnettu jääkiekkoilija kertoo kirjassa tolskailuistaan päihteiden kanssa, mutta hänen touhunsa eivät ole herättäneet suurta vastareaktiota. Karalahden läpi uran jatkunut sekoilu tosin ei ole uusi asia, joten on ymmärrettävää, ettei siitä jakseta enää innostua. On kuitenkin aiheellista pohtia, onko muun muassa huumausainetuomion saanut Karalahti joutunut koskaan median tai suuremman yleisön lynkkaamaksi? Ei mielestäni ole.
Toinen lahjakas ja surullinen jääkiekkoilija, joka tunnetaan sekoiluistaan, on tietysti Marko Jantunen. Kun ihmisrauniolta näyttänyt ex-kiekkoilija sai muutama vuosi sitten tuomiot useista huumausainerikoksista, oli Jantusen saaman sympatian määrä jopa käsin kosketeltavaa. Useat entiset joukkuekaverit ja valmentajat riensivät kertomaan kuinka hieno ihminen Jarna on ja kuinka surullisen kohtalon hän on kokenut – ikään kuin Jantunen olisi ollut tarinan uhri.
Joku saattaa muistaa entisen poikamaajoukkuemaalivahti Richard Ullbergin, joka tuli taannoin julkisuuteen pahojen peliongelmien kanssa. Ullberg kertoi tilanneensa joukkuekavereiden puhelimilla itselleen pikavippejä, jotta pääsisi pelaamaan. Narratiivin päätepiste oli se, kuinka hieno ihminen Ullberg on, kun hän uskaltaa tulla ongelmiensa kanssa julki.
On tietysti hienoa, että vaikeuksia kohtaaville ihmisille riittää sympatiaa, sillä apuahan he toden totta tarvitsevat. On kuitenkin erikoista, että jääkiekkoilijat esitetään tämän tästä tarinoiden uhreina, kun taas Eremenko tai Sillanpää demonisoitiin ilman sympatiapisteitä.
Mistä jääkiekkoilijoiden saama erityiskohtelu sitten johtuu? Jääkiekko on maamme johtava urheilulaji, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Jääkiekkoon kuuluu kontakti – aivan kuten lähes kaikkeen joukkueurheiluun – ja sen ympärille on syystä tai toisesta rakentunut eräänlainen äijä-kulttuuri. Tätä kulttuuria vahvistavat myös monet toimittajat.
Muutama vuosi sitten muistan lukeneeni silloisen Urheilusanomien tekemää Liigan kausiliitettä, jossa oli juttu Pelicansia luotsaavista Petri Matikaisesta ja Pasi Nurmisesta. Otsikko oli jotakin tyyliin ”äijä ja äijien äijä”, jota komistivassa artikkelikuvassa Nurminen oli Hannibal-maski päässä ja Matikainen heilui moottorisahan kanssa. Itse juttu oli kamalinta kuraa, mitä olen ikinä lukenut. Toimittaja kirjoitti fanipoikaimaisen ihailevaan tyyliin Pelicansin äijäily-meiningistä ja lahtelaisjoukkueessa vallitsevista mafian laeista. Koko ennakkoliitteen kantava teema oli äijä-meininki. Aivan kuin olisi jotenkin ihailtavaa taklata toinen sairaalaan tai pudottaa hanskat. Saman kauden aikana Pelicansin harjoituksissa tapeltiin, jonka Matikainen näki pelkästään positiivisena asiana.
Juuri lätkää hallitsevaan äijäilyyn tuntuu kuuluvan myös se, että alkoholin kanssa tolskaaminen on ok, koska pojat ovat poikia ja niiden täytyy välillä päästellä höyryjä. MM2011 mestaruusjuhlien sekoiluja piti vähän torua, koska aikuiset miehet heiluivat humalaspäissään kaiken kansan edessä, mutta loppuviimein Nurmisen kuuluisa ”ilmaveivi” kuitattiin lähinnä hauskana tempauksena. Kansakunnan sankareihin kuuluvan Timo Jutilan sekoiluihin suhtauduttiin lähinnä huumorilla. Yhtä lailla kiekkosankareille löytyi runsaasti puolustajia, sillä olivathan he juhlansa ansainneet.
Äijä-kultin vaalimisen ohella fanipoikakulttuuri elää ja voi hyvin monien lätkätoimittajien jutuissa. Teemu Selänne on kohonnut pyhimyksen asemaan, eikä ”Pyhästä Teemusta” voida kirjoittaa poikkipuolista sanaa. Jopa Seiskan kaltaiset roskalehdet kohtelevat Suomen suurinta kiekkojumalaa silkkihansikkain. Onneksi sentään Hesarin kulttuuritoimittaja uskalsi kriittisesti tarttua ”hauskasti sovinistisen” Teemun saamaan sankarilliseen kohteluun.
Pelkkiä lätkätoimittajia ei tietenkään voi syyttää vallitsevasta lynkkauskulttuurista tai sen puutteesta, vaikka he ovat avainasemassa rakentamassa lajia ohjaavaa keskustelukulttuuria. Kuluttajat ovat yhtälailla hyväksyneet asetelman, jossa jääkiekkoilijan sekoilu on enemmän ok kuin muiden.
Joten, mitä jos kohdeltaisiin kaikkia päihteiden kanssa sekoilevia samalla tavalla, oli kyseessä sitten jääkiekkoilija, jalkapalloilija tai vaikka keilaaja. Nämä ihmiset tarvitsevat apua, johon sormien läpi katsominen tai julkinen lynkkaaminen eivät yleensä auta.
Näitä ihmisiä kuitenkin ihaillaan, joten on käsittämätöntä, miksi joidenkin vastuu omista teoista ulkoistetaan.
Kansikuva: Petteri Paalasmaa / All Over Press