Salibandyssa eletään jälleen taktista murrosta. Tämä murros ei kuitenkaan koske kaikkia joukkueita, mutta katsojan näkökulmasta valitettavan monia ja vaikuttaa osaltaan koko lajin suuntaan. Monet alemman puoliskon liigajoukkueet ovat nimittäin laittaneet bussin parkkiin. On sanomattakin selvää, että kyykkiminen saattaa monissa tapauksissa maksimoida tulosta, mutta onko se pitkässä juoksussa kehittävä pelitapa?
Katsaus suomalaisen palloiluperheen nopeasti kasvavan kuopuksen historiaan paljastaa, kuinka nuoren lajin taktiset virtaviivat ovat kehittyneet trendeittäin. Alakolmiolla pelaaminen, ”mökki” tai vastaiskupeli ovat esimerkkejä tästä. Toisaalta taktista kehitystä on nähty myös sääntömuutosten myötä. Esimerkiksi kaudella 2005-06 mestaruutta juhlinut Oilers karvasi koko kauden päätylankusta, kun maalivahdille palautus kiellettiin.
Uusin trendi on viemässä salibandya takaisin 90-luvun suuntaan, jolloin pelit olivat huomattavasti kyttäilevämpiä ja nykyistä vähämaalisempia. Moni liigajoukkue on nimittäin muuttanut puolustuspelaamistaan äärimmäisen passiiviseen sumppuun. Kehitys ei kuitenkaan ole täysin omaleimaista, sillä länsinaapuri Ruotsissa ollaan jo vuosia kyykitty huomattavasti rauhallisemmassa ja taktisemmassa muotissa. Sumputuksen, bussin tai makaamisen – miksi sitä nyt haluaa sanoa – tarkoituksena on tukkia niin sanottu ykkössektori ja hyökätä pallonriistojen jälkeen nopeilla vastaiskuilla.
Pelitavan käyttö on fiksua ja perusteltua altavastaajille. Esimerkiksi EräViikinkien tai Classicin tulivoimaisia joukkueita vastaan ei kannata lähteä maalintekokilpailuun. Se mitä kyseinen pelitapa kuitenkin aiheuttaa on maalimäärien lasku ja pelin huomattava tylsistyminen katsojan näkökulmasta. Sen takia pelitapaa voikin kutsua ”antisalibandyksi”.
Bergmanin mökin jäljillä
”Antisalibandy” ei ole uusi ilmiö. 2000-luvulla sen oppi-isä on Tapanilan Erää pitkään valmentanut Petteri Bergman. Niin sanottuna ”Bergmanin mökkinä” tunnetuksi tullut pelityyli oli pahimmillaan äärimmäisen puuduttavaa seurattavaa. Erä karvasi yhdellä piikillä puolesta kentästä ja hyökkäsi vastaiskujen välttämiseksi koko ajan kolme pelaajaa pallon alla. Bergmanin työkalupakista toki löytyi aktiivisempikin vaihde, mutta aina tosipaikan tullen Erä palasi tuttuun ”antisalibandyyn”.
Bussilla pelaavat joukkueet ryhmittävät koko viisikkonsa pieneen boxiin, jotta vastustaja ei pääsisi ampumaan vaarallisesta keskisektorista. Leimallisimmin tätä tapaa puolustaa ovat tällä kaudella toteuttaneet Westend Indians, Nokian KrP ja viimeisimpänä sarjanousija Steelers.
Vaikkei Steelers ole missään nimessä pahin bussin käyttäjä, oli sen eilinen Jyväskylän vierailu malliesimerkki oman pään bussista. Steelersiä valmentava Jussi Sihvonen on uuden sukupolven pelitapavalmentaja ja koutsille täytyykin antaa tunnustusta loistavasti hiotusta pelisuunnitelmasta, joka toi yllättävän ja takuuvarmasti maistuvan pisteen Hirviteatterista.
Hämeenlinnalaiset antoivat pallon suosiolla Happeelle ja tukkivat oman pään ykkössektorin. Hyökkäyspelissään Steelers pyrki olemaan mahdollisimman riskitön. Vieraat perustivat hyökkäämisensä vastaiskuihin, joissa pyrittiin olemaan mahdollisimman nopeita ja suoraviivaisia. Steelers ei esimerkiksi lähtenyt antamaan ”jälkipainetta” jos laukaus meni Happee-maalin ohi, mutta jäi kuitenkin kentän puolelle. Ottelu päättyi lopulta 6-6-tasatulokseen, vaikka Happee laukoi ottelussa peräti 99 kertaa. Vierailijoille taas kirjattiin 44 laukausta, mikä oli ainoastaan 17 kutia enemmän kuin neljä maalia tehneellä Peter Kotilaisella (27).
Hämeenlinnalaisnousijoiden kunniaksi täytyy kuitenkin sanoa, etteivät sen kaikki pelit ole olleet aivan näin tylsiä. Steelers on tehnyt keskimäärin 6,13 maalia per ottelu, mikä on viidenneksi eniten koko sarjassa. Tehtyjen maalien keskiarvossa Steelersin taakse jäävät muun muassa Oilers ja TPS. Ennen Jyväskylän vierailua Steelersin pistepussi näytti vain kahta pinnaa, joten Sihvonen on kenties huomannut bussin parhaaksi tavaksi saalistaa pinnoja?
Se miksi Sihvonen lanseerasi bussin Steelersille, johtunee erityisesti Indiansin ja Nokian KrP:n esimerkeistä. Etenkin Inkkarit ovat kunnostautuneet todella tiiviisti puolustavana joukkueena. Indiansin bussi on ollut parkissa jokaisessa pelissä ja sen on päästänyt vain 3,8 maalia per ottelu, vähiten koko sarjassa. Espoolaisten keskiarvoa nostaa reilusti fuusiojoukkue EräViikingeiltä saatu 11–1-selkäsauna. Pudotusta viime kauden 6,73 päästettyyn maaliin on siis tullut melkoisesti. Siinä sivussa pari aiempaa kautta viihdyttävää peliä pelanneiden Inkkareiden viihdearvo on pudonnut todella reippaasti.
Nokian KrP ja Indians ovat pahimmat antisalibandyjoukkueet. Kuva: Esa Takalo/ Salibandyliiga
Suurehkosta pelaajabudjetistaan huolimatta pudotuspelien ulkopuolelle viime vuosina jäänyt Nokian KrP on niin ikään siirtynyt bussipuolustukseen. Näätälaumalla bussin toteutus kuitenkin ontuu, sillä oma reppu on pölissyt keskimäärin 5,9 kertaa per ottelu. Se on kuitenkin tasan maali vähemmän kuin mitä länsitamperelaiset päästivät viime kaudella.
”Antisalibandy” näyttää kuitenkin olevan toimiva pelitapa. Indians on kerännyt 10 pelaamastaan ottelusta 12 pistettä. Vastaavasti Näätien pistepussissa olevat 13 paunaa oikeuttavat sarjan 4. sijaan. KrP ja Indians ovat siis rohkaisevia esimerkkejä, varsinkin kun tutkailee samoille sijoille spekuloidun ja täysin päinvaistaisella pelitavalla pelanneen Kooveen alkukautta.
Ainoastaan kolme pistettä keränneet tamperelaiset aloittivat kautensa yliaktiivisella pallottomalla pelaamisella, jossa karvaus nousi vastustajan päätylankkuun ilman, että sinne olisi edes ollut järkevää lähteä paineistamaan. Sittemmin Kooveen päävalmentaja Valtteri Sainio on heittänyt yltiöoptimistisen pelityylin romukoppaan ja omaksunut hieman maltillisemman pelitavan. Bussia Koovee ei kuitenkaan pelaa.
Koko liigan maalimäärät laskussa
Bussin vaikutukset eivät valitettavasti rajoitu pelkästään sitä käyttäviin joukkueisiin, vaan koko liigan maalimäärät ovat vähenemään päin. Jos ottaa vertailuun tämän ja viime kauden maalimäärät, on ainoastaan kaksi joukkuetta tehnyt enemmän maaleja kuin viime kaudella: SPV ja Nokian Krp. (Steelers, LASB ja EräViikingit on jätetty vertailun ulkopuolelle)
Seinäjokisten maalimäärien nousu selittyy huomattavasti aktiivisemmalla pelitavalla, sillä maalimäärä on noussut 6,35 per ottelu aina 8,3 per ottelu. Näätien nousu 4,54 tehdystä maalista 6 tehtyyn selittyy ainakin osittain laadukkaammalla hyökkäyksellä, sillä joukkue vahvistui merkittävästi kesän aikana. Myös koko liigan pistepörssiä johtava ykköstähti Henri Johansson pelaa parasta kauttaan moneen vuoteen.
Lajin viihdyttävyyden näkökulmasta huolestuttavaa on erityisesti se, että kun viime kaudella alle viiteen tehtyyn maalin jäi ainoastaan kolme joukkuetta (Salba, KrP ja NST) on tällä hetkellä alle viiden maalin keskiarvossa peräti seitsemän joukkuetta, eli puolet koko sarjasta (Indians, TPS, OLS, Koovee, M-Team, Salba ja LASB). Jopa huomattavasti viime kautta paremmin esiintyneen Salbankin tehtyjen maalien määrä on pudonnut lähes puoli maali per ottelu (4,46–>4).
Sarjasta löytyy tällä hetkellä kolme joukkuetta, jotka ovat päästäneet enemmän maaleja kuin viime kaudella. Nuo joukkueet ovat Oilers, M-Team ja Happee, kaikki alakanttiin esiintyneitä joukkueita, joiden pakka on ollut pahasti sekaisin.
Näyttää myös siltä, että ”Liigan tylsin TPS” on tekemässä paluuta. Kahdessa turkulaisten maajoukkuetauon jälkeen pelaamassa ottelussa oma reppu on nimittäin heilunut vain viisi kertaa. Varsinkin kaksi päästettyä maalia yli kahdeksan maalin keskiarvolla (8,36) palloa verkkoon latoneita EräViikinkejä vastaan oli hatunnoston arvoinen suoritus.
Viime kaudella pudotuspeleihin palanneet turkulaiset ovat viime vuosina tulleet tunnetuksi hyvin puolustavana joukkueena. Oikeastaan Tepsi ei pelaa bussia, mutta hyvin puolustusvoittoista peliä noin yleisesti ottaen, eikä se ota juurikaan riskejä pallollisena. Turkulaisten tilastoista löytyy mielenkiintoinen huomio, sillä joukkue päästi viime kaudella yhtä paljon kuin teki, ja tilanne on sama myös tällä kaudella. TPS teki ja päästi viime kaudella 5,23 maalia per ottelu, kun tämän kauden lukema on 4,73.
Huippusalibandy menee entistä tylsempään suuntaan
Laskevien maalimäärien trendi ei tietenkään johdu siitä, että muutama liigajoukkue on kesällä päättänyt alkaa puolustamaan syvemmältä. Trendi on näkynyt myös huipulla. Esimerkiksi kahden vuoden takaisessa Suomen ja Ruotsin välillä pelatussa MM-finaalissa nähtiin ainoastaan viisi maalia. Tämän kauden Champions Cupissa Ruotsin mestari Storvreta kellisti Classicin maalein 2–1.
Oikeastaan jättiläisten kohtaamiset kuvaavat salibandyn kehitystä. Suomen ja Ruotsin välisissä peleissä oman maalin varjelu on ollut keskiössä. Tähän ollaan tähdätty ensisijaisesti hyvällä puolustuspelillä ja minimoimalla riskejä pallon kanssa pelatessa. Käytännössä tämä on tarkoittanut huippupelien muuttumista asemasodaksi, jossa jopa maalipaikoille pääseminen on muuttunut äärimmäisen vaikeaksi.
Suomen ja Ruotsin pelit ovat menneet entistä tarkempaan ja kyttäilevämpään suuntaan. Kuva: Anssi Koskinen / Salibandyliiga
Valitettavasti tylsät huippupelit eivät rajoitu pelkästään kansainvälisiin peleihin. Syyskuussa liigan suurimpien ennakkosuosikkien EräViikinkien ja Classicin välinen kohtaaminen päättyi tamperelaisten 5–2-voittoon. Kyseinen huippuottelu oli äärimmäisen puuduttavaa seurattavaa, eivätkä kolmannessa erässä takaa-ajoasemassa olleet EräViikingit päässeet edes kunnollisille maalintekopaikoille.
Eihän sen näin pidä mennä, salibandyhän on kuitenkin nopea peli, jossa tapahtuu koko ajan ja maalipaikkoja tulee tämän tästä. Ehkä lajin johtavat valmentajat ovat ymmärtäneet, että peli on helpompi voittaa päästämällä vähemmän kuin tekemällä enemmän?
Vähentyneitä maalimääriä voi paremman puolustuspelin ja huolellisemman pallollisen tekemisen lisäksi selittää pelaajien parantuneella fysiikalla. Vaikka salibandy on amatööriurheilua on joukkueiden fyysisyys mennyt jättimäisiä askelia eteenpäin vaikkapa kymmenen vuoden takaisesta. Hyvällä fysiikalla voi nykyään erottua ainoastaan poikkeuksellisilla fyysisillä ominaisuuksilla, joita löytyy esimerkiksi Classicin Eemeli Salinilta tai Oilersin Ilari Talvitieltä. Hyvästä fyysisestä kunnosta on tullut normi ja erottuminen tapahtuu nykyisin lähinnä negatiiviseen suuntaan.
Kantaako antisalibandy pitkässä juoksussa?
Jos palataan vielä hetkeksi artikkelin lähtökohtaan, eli tämän kauden Salibandyliigassa käyttöön otettuun sumppupuolustukseen, on ihan aiheellista pohtia kuinka järkevää kyseisen pelitavan käyttäminen on pitkässä juoksussa?
Steelersin tapauksessa sumputus on järkevää, sillä kenties sarjan heikoimmalla materiaalilla operoiva joukkue pelaa ensisijaisesti suoraa putoamista vastaan. Indians ja KrP toki hamuavat pudotuspeleihin, mutta onko omassa päässä makaavalla joukkueella oikeasti realistisia edellytyksiä haastaa vaikkapa Classicia tai EräViikinkejä pitkässä playoff-sarjassa? Entä sitten kun joukkue jää pari maalia tappiolle ja sen täytyy ottaa riskejä?
Se mikä sumpun käyttämisessä täytyy ymmärtää ovat sen negatiiviset vaikutukset pallolliseen pelaamiseen. Esimerkiksi eilisessä Happeen ja Steelersin välisessä ottelussa vieraiden pallollinen pelaaminen oli käytännössä olematonta. Miten Indiansin Stefan Korhonen kuvittelee joukkueensa pallollisen pelaamisen kehittyvän kevättä kohden jos joukkue on pitkiä aikoja ilman palloa?
Sumputtamalla voidaan saada pikavoittoja, mikä saattaa tarkoittaa isoja yksittäisiä päänahkoja, mutta pitkässä juoksussa se ei välttämättä palvele joukkueen pelin kehittämistä. Jos esimerkiksi Raholassa haaveillaan joskus välieristä, ei sinne tule olemaan asiaa pelkästään sumputtamalla.
Tässä kohtaa on hyvä ottaa rohkaiseva esimerkki toisesta suunnasta. Vahvasti uudistunut SPV on aktivoittanut pallollista pelaamistaan huomattavasti, eikä pallo enää lennä ilmaan joka kolmannella syötöllä. Katsojan kannalta tämä on tarkoittanut huomattavasti viihdyttävämpää Speveä, joka tekee enemmän maaleja ja pitää palloa aiempaa enemmän. Lähes kaksi maalia per ottelu enemmän tehnyt joukkue on myös päästänyt keskimäärin yhden maalin vähemmän kuin viime kaudella.
Pelitaparemontin tehnyt Tommy Koponen ja SPV ovat ainakin toistaiseksi rohkaiseva esimerkki siitä, että myös hyökkäämällä ja palloa pitämällä voi puolustaa paremmin. Jos mennään hetkeksi sivuraiteille, on jalkapallossakin puhuttu pallonhallintapelin olevan loppuviimein puolustava pelitapa, joka perustuu vastustajan pitämiseen irti pallosta.
Tilastoja ei kuitenkaan voi paeta ja ne osoittavat, että salibandy on menossa entistä vähämaalisempaan ja taktisesti tylsempään suuntaan. Kehitys on äärimmäisen huolestuttavaa superfinaalin aikakaudella. Entä jos Superfinaalissa nähdään pelkkää asemasotaa, jossa kumpikin joukkue luo kaksi ykkössektorin paikkaa erässä ja ottelussa tehdään yhteensä viisi maalia. Siinäpä vasta antikliimaksi!
Asemasota ja kyttäily tuskin tuovat uusia katsojia lajin pariin. Kuinka moni ei-laji-ihminen tulee uudestaan katsomoon, jos toinen joukkue tyytyy ”karvaamaan” omalta alueelta ja iskee satunnaisesti vastaan? Trendin jatkuessa laji menettänee katsojia. Pelkästään valmentajia ei kuitenkaan kannata demonisoida, koska Salibandyliiga on kuitenkin tuloksenteko-sarja.
Miten kehitys sitten katkaistaan? Reilu kymmenen vuotta sitten se ratkaistiin sääntömuutoksella, kun maalivahdille ei saanut enää palauttaa. Nykyisellään on vaikea keksiä mitään järkeviä sääntömuutoksia maalimäärien nostamiseksi. Esimerkiksi koripallossa käytettävä kolmen sekunnin alue ei kuulosta realistiselta.
Kenties ongelma voitaisiin ratkaista lisäämällä neliöitä? Ainakin Suomen ja Ruotsin välisissä peleissä näyttää siltä, ettei kentällä yksinkertaisesti ole tilaa eikä sitä kautta aikaa tehdä asioita. Salibandyn toimintakulttuuri kulkee kokoajan ammattimaisempaan suuntaan, joten tila ja aika eivät tule nykymittaisella kaukalolla (40m x 20m) lisääntymään. Ehkäpä metrin leveämpi ja pitempi kaukalo voisi ohjata salibandyä jälleen aktiivisempaan, pallollisempaan ja sitä kautta katsojalle ystävällisempään suuntaan?
Kansikuva: Esa Takalo / Salibandyliiga