Lueskelin lätkäsivusto Jatkoajan varsin mainion artikkelin suomalaisen jääkiekkokeskustelun oravanpyörästä. Toimittaja Markus Suhonen esitti, että tulosorientoituneesta huutamisesta päästään ulos vain analyyttisellä otteella. Toimittaja purkikin Leijonien esityksiä ei-kiekkoihmisen (minä) mielestä uskottavasti, mutta lähestymistapa itse asiaan on mielestäni väärä. Jääkiekkokeskustelu, siinä missä kaikki muukin ”julkinen keskustelu” on myytti, joka ei mahdu yhden hallitsevan diskurssin tarjoamiin kansiin.
Lätkän MM-kisojen voima on tullut hyvin esille kuluneen viikon aikana. Kansakunta on vauhkonnut katastrofitappiosta Ranskalle ja käynyt aallonharjalla Tšekki-pelissä, vain pudotakseen takaisin kuopan pohjalle. Jääkiekon MM-kisoja seuraa taatusti yli puolet suomalaisista, nekin joita ”Skoda Cup” ei kiinnosta, omaavat yleensä jonkun mielipiteen turnauksesta.
Suhonen on siinä määrin oikeilla jäljillä, että mustavalkoiseksi helposti äityvässä tulosorientoituneessa keskustelussa tarvitaan analyyttistä otetta. Sen tuottavat laji-ihmiset, jotka ymmärtävät jääkiekon syvintä olemusta. Ihmiset, jotka pystyvät kertomaan, miksi mikäkin maali syntyi tai jäi syntymättä. Tämä on kuitenkin vain yksi taso – osa keskustelua.
Toinen taso on tavalliset kuluttajat. Hashtag #Leijonat tai #MMkisat kätkee sisälleen kirjon erilaisia kannanottoja. Osa fiilistelee Suomen matseja yleisesti, osa on suuttunut Leijonien huonoista edesottamuksista. Tässä kohtaa tullaan analyyttisyyden ongelmiin julkisen keskustelun abstraktissa viitekehyksessä. Voidaanko tavalliselta kansalaiselta odottaa analyyttistä otetta? Ei mielestäni voida.
Sosiaalisen median maailmassa ei myöskään jaeta mandaatteja siitä kuka peliä saa analysoida. Sitä voi kommentoida jokainen. Eikä sosiaalinen media myöskään velvoita ketään perustelemaan mielipiteitään, huutaa saa täysin vapaasti, ja vieläpä ilman, että tarvitsisi välittää minkäänlaisista laadullisista standardeista.
Tulosorientoituneisuus on vielä oma lukunsa. Oma pelkistetty mielipiteeni on, että maajoukkuetason arvoturnauksissa tulos on tekemisen tärkein indikaattori. Sarjakaudella voidaan rakentaa pelitapaa ja kausi pitää nähdä prosessina, mutta lyhyessä turnauksessa, jonka lopullisesta kokoonpanosta ei ole hajuakaan edes vuoden vaihteessa, on vaikea arvostaa minkään muun kuin tuloksen perusteella.
Tulosorientoituneisuuden pahin ongelma lienee kuitenkin se, ettei vähemmän valistunut lätkäkuluttaja osaa suhteuttaa Suomen joukkuetta turnauksen muiden ryhmien tasoon. Ranska pitäisi voittaa, mutta osalle nimet kuten David Pastrnak tai Jakub Voracek eivät sano yhtikäs mitään ja omat rakkaat Leijonat ovat aina mestarikandidaatti joukkueen iskukyvystä huolimatta.
Myös MM-kisojen formaatin takia on hyvä malttaa mielensä, sillä alkusarja on pitkälti pois alta -tasoa. Joka tapauksessa tavallinen kuluttaja voi hyvällä omalla tunnolla kritisoida heikkoa tulosta, sillä se Leijonien tekemistä lopulta määrittää. Se kuinka legitiimiä päävalmentajan ristiinnaulitseminen on, päättäköön jokainen itse. Joukkueurheilun karu todellisuus on kuitenkin se, että päävalmentaja antaa lopulta tulokselle kasvot.
Kävi turnauksessa miten kävi, muistetaan nämä kisat someraivosta, jotka alkoivat Leijona-tähtien poissaoloilla ja jatkuivat heikkoina esityksinä – ellei Suomi sitten mene päätyyn asti. Siinä tapauksessa menestyshullun kansan raivo on vaihtunut rakkauteen.
Se, mitä haluan sanoa on, että Matti Viitasaarelta voi ja saa raivota Leijonien heikoista esityksistä ja vaatia Lauri Marjamäen potkuja. Vaikka Matin raivoon liittyy Tapio Sotkamosta ja Riitta Mikkelistä ei tätä asiantuntemattomien joukon puuskahdusta voi pitää julkisena keskusteluna – se on korkeintaan yksi osa julkista keskustelua.
Lauri Marjamäestä on tullut vihaisen kansan syntipukki. (AOP)
Tietyllä tapaa jääkiekkokeskustelu on verrannollinen poliittiseen keskusteluun mitä yhteiskunnassa käydään. Otetaan esimerkiksi politiikan polttopisteessä oleva maahanmuuttokeskustelu, jolla on selvästi polarisoiva vaikutus. Toisella puolella on maahanmuuttokriittinen kupla ja toisella liberaalimpi kupla, jotka systemaattisesti kumoavat toistensa argumentit, usein kieltävään ja tuomitsevaan sävyyn. Mikä on maahanmuuttokeskustelun hallitseva diskurssi, kun julkista keskustelua ei synny? Sitä ei ole, on vaan kilpahuutoa, joka tapahtuu eri tasoilla.
Lätkän MM-kisoja voisi verrata vaaleihin. Vaalien aikaan suurin osa havahtuu poliittisesta päätöksenteosta ja seuraa politiikkaa. Vaalikaudella monelta loppuu innostus. Sama koskee lätkän MM-kisoja. Näkyvänä tapahtumana ihmiset innostuvat siitä ja kisojen päätyttyä seuraava aktivoituminen tapahtuu vuoden päästä.
Aivan vaalien MM-kisojen tasoista kiimaa vaalit eivät kuitenkaan synnytä. Kolme vuotta sitten mielipiteitä jakava Jussi Halla-aho livahti Euroopan parlamenttiin lähes huomaamatta, koska kansakunta vauhkosi Venäjä–Suomi MM-finaalin tuomaritoiminnasta.
Yhdysvaltain marraskuisten presidentinvaalien aikaan facebook-feedini täyttyi Donald Trumpin voittoa äimistelevistä päivityksistä. Suurin osa onttoa hölinää, vailla minkäänlaista pyrkimystä ymmärtää vaalitulosta, ja jonka perimmäinen funktio pyrki lähinnä esittämään henkilön näennäistä kiinnostuneisuutta merkittävään ilmiöön. Sitä ovat myös lätkän MM-kisat Suomessa – on siis tärkeää omata joku mielipide näkyvään ilmiöön.
Politiikan seuraaminen vaalikaudella vaatii ymmärrystä niistä kompleksisista prosesseista, mitä politiikan eri tasoilla tapahtuu. Lätkää on toki helpompi seurata passiivisesti, sillä jääkiekkoa on helpompi mitata kvantitatiivisesti. Joka tapauksessa jääkiekon seuraaminen vaatii yhtä lailla omistautumista, jos siitä haluaa muodostaa järkeviä mielipiteitä.
Toisin sanoen Leijonat ja Lätkän MM-kisat liikuttavat monia heikommalla lätkäymmärryksellä varustettuja kansalaisia. En halua kuulostaa elitistiseltä, mutta tämä eittämättä heikentää keskustelun tasoa, mikä ilmenee juuri someraivona.
Oma ”tyhmistyttävä” vaikutuksensa on Juhani Tammisen kaltaisilla ”asiantuntijoilla”, joiden mielipiteiden täytyy Don Cherryn hengessä olla räikeän mustavalkoisia. Ja sitten on tietysti kulttiselostaja Antero Mertaranta, jonka yltiöpatrioottisessa selostustyylissä, ei ole edes etäistä analyyttisyyden tasoa.
Jokainen tietysti saa ja voi tuoda mielipiteensä julki, mutta en lähtisi kutsumaan sitä julkiseksi keskusteluksi, kun joukko kaksi viikkoa vuodessa lätkää seuraavia vaatii Lauri Marjamäen potkuja.
Jääkiekkokeskustelua on siis eri tasoista. Oma lukunsa on vielä Aleksi Valavuoren kaltaiset öyhöttäjät, jotka vetävät induktiivisia johtopäätöksiä isosta kuvasta jopa yhden erän perusteella. Yhtä ripeästi tarinoita kertova Valavuori pystyy vetämään johtopäätöksen pelaajan johtajuudesta yhden haastattelun perusteella.
Loppukaneettina haluaisinkin sanoa: Tammiset, Valavuoret ja some-huutajat kannattaa jättää omaan arvoonsa ja lukea oikeiden asiantuntijoiden analyysejä. Ne ovat monitahoisen lätkäkeskustelun korkein taso ja sitä kautta myös itse voi oppia pelistä. Tätä ohjetta kannattaa hyödyntää myös politiikassa.
Kansikuva: Robert Hradil / All Over Press