El Derbi Madrileño, Madridin derby ja tällä kertaa siihen lisätään vielä Mestarien liiga. Tiistaina pelataan 2010-luvun 29 derbykohtaaminen, kun Real Madrid isännöi Mestarien liigan välieräottelussa kiihkeää paikallisvastustajaansa Atlético Madridia. Niin kuin varmaan jokaiseen derbyyn Espanjassa, myös tähän kyseiseen kamppailuun liittyy vihaa, tuskaa, rakkautta omiaan kohtaan sekä – luonnollisesti – maan edesmennyt diktaattori Francisco Franco.
Francolla oli itseasiassa juuri Madridin derbyyn suurin vaikutus, vaikka hänen poliittiset linjaukset antoivat lisää vettä myllyyn El Clásicoonkin. Jotta hirmuhallitsijan todellisen merkityksen derbyyn ymmärtää, on palattava ajassa taaksepäin, aina Francon aikaisen Espanjan alkulähteille ja 1940-luvun taitteeseen.
Valitsen sinut Atlé..Real Madrid
Nykyisin historiankirjat tietävät Real Madridin olleen viiksivalludiktaattorin mielitietty, mutta hänen valtakautensa alussa juuri Tico rinnastettiin hallituksen mannekiiniksi. Tarkemmin ottaen ilmavoimien sellaiseksi. Tilanne kuitenkin muuttui 50-luvulle tultaessa ja Francon mielekkyys siirtyikin Madridin valkoiseen pelipaitaan. Vähemmän sattumalta Real alkoi samoihin aikoihin niittää menestystä Euroopassa ja näin ollen joukkuetta alettiin käyttämään lähes diplomaattisessa roolissa.
Francoa voidaan siis pitää ensimmäisinä – ellei ensimmäisenä – nykyaikaisen jalkapallotrendin uranuurtajana, glory hunterina. (Toim.huom. ”Henkilö, joka ei oikeasti seuraa urheilua, mutta heti kun lajissa tulee menestystä, hän esittää olevansa suurikin fani. Tähän on yleensä syynä se, että ko. henkilö haluaa päästä osalliseksi voiton juhlinnasta (ns. glorysta)”. Lähde: verkkosivu urbaanisanakirja.com.)
Atlético-fanit käänsivät asian niin päin, että juuri Los Blancos oli häpeäksi koko Espanjalle heidän yhteyksistään sen aikaiseen hallitukseen. Tico otti työväenluokan itselleen ja kääntyi aavistuksen poliittiseen vasempaan.
Vastakohdat
Diktaattoriaikaisen vastakkainasettelun lisäksi Patjantekijät (kuten vapaa suomennos Atléticon espanjankielisestä lempinimestä kuuluu) ovat joutuneet kärsimään heikommasta menestyksestä ja keskimäärin pienemmästä kannatuksesta. Seurojen keskinäistä kuilua kasvattaa sekin, että seurojen brändit ovat olleet jo hyvin aikaisista vaiheista asti niin erilaiset. Jo molempien joukkueiden stadioneiden sijainnit ovat toistensa vastakohtia.
Real Madridin Santiago Bernabéu mielletään sijaitsevan niin sanottujen ylempiluokkaisten alueella. Pankkien ja bisneskeskuksen ympäröimänä. Kun taas nöyrän taisteleva Vicente Calderon on hiukan kauempana ”paremmilta paikoilta”, Manzanares-joen rannalta.
Ei siis ole ihme, että Atlético on tietoisesti halunnut suuntautua tietynlaiseksi seuraksi. Se ei ole nuhjuinen, mutta sen kämmeniä koristaa känsät ja kovettumat, sellaiset asiat, joista Realin faneilla ei ole mitään käsitystä. Punavalkoiset ovat myös itse olleet mukana rakentamassa, tietoisesti tai tiedostamatta, mainetta kovaonnisesta, mutta sielukkaasta seurasta. Ja onhan sieltä helpompi ponnistaa. Viime aikoina varsinkin, kun joukkuetta on luotsannut eräänlainen taistelija itsekin, Diego Simeone.
Francon aikainen takinkääntö, työväenluokkaisuus, stadionin sijainti, poliittinen kaltevuus, me vastaan he -asenne. Näistä asioista Atlético on hyvin pitkälti identifioinut itsensä. Tosin nykyisin edellä mainitut asiat ovat useissa tapauksissa lieventyneet, mutta ovat siitäkin huolimatta yhä siellä.
Herkullisen derbystä tekee Realin vastaus verivihollisensa tiettyyn sympatianhakuisuuteen. Valkonuttuiset kutsuvat peliään elitistipiirin taiteenlajiksi mielletyksi baletiksi, he vertaavat omaa kotistadionia yhdeksi maailman voimakkaimman valtion päärakennukseen, he ovat röyhkeästi menestyneitä ja tietoisesti jopa ylimielisiä.
Miksipäs ei olisi? Takana loistava historia ja viime vuosien kiitoa katsoessa, edessä kirkas tulevaisuus.
Politikointia isossa mittakaavassa
El Derbi Madrileño rinnastetaan usein saman kaupungin herruuteen. Totta kai se on myös sitäkin, mutta paikallisottelu kätkee sisälleen paljon muutakin kuin vain paikallisuuden. Kyse on historiasta, hallituksesta, epäoikeudenmukaisuudesta, sorrosta ja mielikuvista. Kamppailu on arvojen ja merkityksien yhteentörmäys. Atlético haluaa olla taistelevana itsenään herrojen yläpuolella, kun taas Realille ei aiheuta minkäänlaisia tunnontuskia polkea Espanjan pääkaupungin toista seuraa vieläkin syvemmälle itsesääliin.
Simeonen Tico-pestin aikana arvotaistelu on edennyt pelilliselläkin puolella kliimaksiinsa. Zinedine Zidanen Real pyrkii kauneuteen, niin kuin joukkue tekee aina. Oli penkinpäässä kuka tahansa. Atlético sitä vastoin koittaa pärjätä suo, kuokka ja Jussi -meiningillään.
Madridin derbyssä kaikki, siis ihan kaikki, on vastakkainasettelua. Eräänlaista politikointia.
Kuva: Gonzalo Arroyo Moreno/Getty Images.