Eurooppa-liigan ratkaisuottelut Ruudussa. Hommaa omasiOn vuosi 1997. Lokakuinen kylmä ja vihmova sade piiskaa kenttäpelaajia ja yli 30 000 katsojaa armottomasti. Minulla on todella kylmä. Antti Sumiala vie Suomen johtoon ja kylmyys katoaa. Voisiko sittenkin olla mahdollista? Voisiko sittenkin tällä kenties kaikkien aikojen joukkueella olla mahdollisuus jatkokarsintaan? Peliaika täyttyy ja kylmyys loistaa poissaolollaan. Istun kaarteessa Suomen maalin takana tyytyväisenä. Vaikka Unkari painaakin päälle, niin Teuvo Moilasta he eivät ole päässeet kunnolla testaamaan. Vielä tästä vaparista on selvittävä, jotta päästään juhlimaan jatkokarsintapaikkaa. Kulmapotkuksi meni. Romahdus, epäusko, kyynelehtiminen. 16-vuotias poika kaarteessa itkee urheilun tähden.
Suomen jalkapallomaajoukkueen seuraaminen vastaa hyvin kärsimysten tietä, jonka ensimmäiset karvaat kyyneleet koin tuona ikävän ikimuistoisena iltana. Tietä, joka tuntuu siltä, ettei se koskaan loppuisi, vaan aina kun on todellinen mahdollisuus tehdä jotain ikimuistoista, niin tapahtuu odottamatonta ja ikävää.
Koska kukaan ei jaksaisi pelkkiä pettymyksiä, niin jalkapallopirulainen toisinaan nostaa odotuksia itseään kohtaan. Surullista lokakuista iltaa seuraavana vuonna tapahtuu jotain uskomatonta. HJK päätyy Mestarien Liigan lohkovaiheeseen voittamalla Metzin kaksiosaisessa karsinnassa. HJK ei myöskään ollut mikään vastaantulija omassa lohkossaan, vaan taisteli kotonaan pisteitä sarakkeeseensa. Tuona vuonna oli ilo istua stadikan epämukavilla penkeillä. Tuntui, kuin kaikki ovet olisivat sittenkin auki kotimaisen jalkapallon jatkuvalle menestykselle. Kuinka väärässä olinkaan, sillä seuraavan kerran HJK pääsi Euroopan kentille vasta vuonna 2014, jolloin se onnistui raivaamaan tiensä Eurooppa-liigaan.
Palataan kärsimykseen ja siirrytään vuoteen 2005. Maaliskuinen vieraspeli Tšekkiä vastaan. Isännät menevät menojaan eikä oikein jaksa kiinnostaa katsoa peliä televisiostakaan. Jari Litmanen näyttää mallia kehonhallinnasta ja kaventaa ottelun upealla maalilla, 2-1. Suomi onnistuu nousemaan uudelleen kahden maalin takaa ja peli on ottelun loppuminuuteilla 3-3. Ja sitten se taas tapahtuu, siis se hyvin perinteinen suomalainen jalkapallohetki. Shefki Kuqilla avopaikka, jonka Tšekin uskomaton maalivahti Petr Cech onnistuu torjumaan. 15 sekuntia myöhemmin pallo on Suomen maalissa ja kotijoukkue voittaa.
Tšekki-pelin draamankaaressa oikeastaan tiivistyy koko suomalaisen jalkapalloilun tarina. Annetaan ymmärtää, mutta lopulta ei ymmärretä antaa. Ollaan niin lähellä, että saavutus on enää käsivarren mitan päässä, mutta sitten se vedetään pois ulottuvilta. Pelin loppuratkaisu on tarinaltaan suorastaan naurettavan samankaltainen kuin viime vuoden Islanti-ottelussa, jolloin kotijoukkue rokotti Suomea loppuminuutilla ja lisäajalla. Miten syväjäässä oleva jalkapallojoukkue voikin sulaa juuri silloin kun tarvitaan kylmäpäisyyttä?
Suomen jalkapallomaajoukkueen seuraaminen onkin ollut todellista masokismia, eikä sitä oikein voi perustella asiasta välittämättömälle mitenkään rationaalisesti. Kyse on rakkaudesta lajiin ja vilpittömästä toivosta, että kyllä mekin vielä nousemme. Suomalaiselle jalkapallon seuraajalle onkin kaikkien pettymysten jälkeen jäänyt vain usko. Usko siihen, että vielä joskus Suomifutiskin nousee tuhkasta ja loistaa. Että tällekin vuosikymmeniä jatkuneelle kärsimykselle olisi päätepiste.
On vain pakko uskoa.
Kuva: Ben Radford/Getty Images