Faneille.com istahti alas suomalaisen salibandyn kovimman seurapomon, Classicin toiminnanjohtaja Pasi Peltolan (kuvassa vasemmalla) kanssa. Salibandya hengittävä Peltola avasi tarinaa Classicin takana sekä kertoi miten salibandy on vuosien saatossa kehittynyt ja mihin sitä pitäisi kehittää.
Haastattelun käytänteitä. Se on Tampereen yliopistossa järjestettävän historian kurssin nimi, josta idea Pasi ”Passo” Peltolan haastattelemiseen salibandyn kehityksestä lähti. Peltolan olen kokenut aina mielenkiintoiseksi hahmoksi, koska mielestäni Classicin organisaatio on yleisömäärineen ja tapahtumineen ollut jo vuosia täysin omalla tasollaan suomalaisella salibandykartalla. Otan Peltolaan yhteyttä sähköpostitse ja mies ilmoittaa heti olevansa käytössä ja näin sovin ajan tunnin kestävälle haastattelulle.
Haastattelua valmistellessani en malta jättää haastattelun aiheita vain menneiksi vuosiksi, vaan haluan tietää mitä visionääriksikin tituleeratulla Peltolalla on mielessään tulevaisuuden varalle. Lopulta saavun Tampere Areenan uumeniin, Classicin toimistolle, jossa voimakasta Tampereen murretta puhuva Mr. Classic toivottaa minut tervetulleeksi ja aloitamme haastattelun keskustelemalla vuonna 1990 perustetun Classicin synnystä.
– Se synty tennisyhteisössä, Tampereen Tennisseuran ja Tampereen Tenniskeskuksen tennisyhteisön pelaajista päätettiin perustaa salibandyseura. Siellä oli paljon tennispelaajia siinä yhteisössä kenen kanssa olin pelannut pihahöntsyjä, jääkiekkoa ja sählyä kouluissa ja kauppaopistossa. Sellaisen legendaarisen huipputennispelaajan, Veli Paloheimon polttareissa sain sitten idean, että perustetaan oma tennispelaajien salibandyseura, Peltola avaa rakkaan seuransa syntytarinan.
”Family juttu on aito”
SC Classic tai tuttavallisemmin Family on tällä hetkellä kovassa vedossa. Joukkue taistelee tiukasti runkosarjan voitosta ja on yksi suurimmista suosikeista nostamaan mestaruuspokaalia kauden keväällä huipentavan superfinaaliin päätteeksi. ”Passo” Peltolalle urheilullinen menestys ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa.
– Joku voi sanoa, että on menestytty. Siellä on varmaa joku 50-80 SM- tai arvomitalia. Joku voi sanoa ettei olla menestytty, koska ei olla voitettu miesten liigamestaruutta.
– Menestys ei kuitenkaan ole se juttu miksi jaksan tehdä. Se on enemmän tämä yhteisö, se missä me ollaan onnistuttu on se, että Family-juttu on aito. Naapuriseuroilla voi olla miljoonia tai kivitaloja ja kaikennäköisiä parkkipaikkoja, meillä on Family!
Puhuttaessa Classicista seurana ja sen menestyksestä, kääntyy puhe brändäykseen ja sen tärkeyteen, asiaan johon ei suomalaisella urheilukentällä juurikaan kiinnitetä huomiota. Peltolalle brändi on äärimmäisen tärkeä ja tarina Family-käsitteen takana onkin looginen ja seuran arvoja hyvin kuvaava.
– Mulle brändi on kaikki kaikessa! Image is everything, on ollut tärkeä ajatusmaailma koko ajan.
– Family tuli aika luontevasti. Se on ollut ihan ykkösjuttu koko ajan, että meillä on hyvähenkinen seura, hyvähenkinen yhteisö ja se lähti jo silloin kun seura perustettiin, että meillä oli hyvähenkinen tennisyhteisö. Me ollaan puhuttu aina Classic-perheestä jo ennen Family-termiä ja siitä, että se on ollut tärkeä juttu, ykkösjuttu.
Peltolan ja Classicin loistavaa työtä seuratasolla kuvaa kenties parhaiten tamperelaisten korkeat yleisömäärät, jotka ovat kasvaneet vuosi vuodelta. Siinä missä liigan keskiarvo on jämähtänyt 500 katsojan paikkeille per ottelu, on Classicin vastaava ollut jo vuosia yli 1 000 per ottelu. Yleisömäärien kasvuun ei kuitenkaan ole käytetty mitään taikatemppuja, vaan kasvu on Peltolan mukaan pitkäjänteisen työn tulos, jossa jokaisen ottelutapahtuman rakentamiseen täytyy tehdä paljon töitä. Täksi kaudeksi Peltola kiskaisi taas yhden kanin hatustaan, muuttamalla Classicin kotipelit festareiksi, joita juontaa Tartu Mikkiin –ohjelmasta tuttu Sami Hintsanen.
– Me aloitettiin tekemään sitä työtä vuonna 1998 Eerikkilän Urheiluopistolla, että siinä on sellainen vajaan kahdenkymmenen vuoden työ taustalla: viestintää, markkinointia, brändiä, ynnä muuta. Ollaan opiskeltu niitä juttuja, että eihän siihen yleisömäärien kasvuun mitään yhtä ja selkeää vastausta ole. Nyt kun aloittaa niin siitä se lähtee pikkuhiljaa. Meillä oli ensimmäisenä liigavuonna (2000-01) 250, seuraavalla 350, sitten 400, 600 ja niin poispäin. Pikkuhiljaa se on sieltä tullut ja joka peliin pitää tehdä ihan hirveä työ, että se toteutuu.
– Sanotaan että raha tulee rahan luo, niin kyllähän ihmiset menee ihmisten luo. Ihmiset tietää, että tuolla on porukkaa niin nekin menee sinne.
Maajoukkue suunnannäyttäjänä
Vuodesta 1990 salibandyssa aktiivisesti mukana ollut Peltola on nähnyt käytännössä kaikki lajin kehityksen merkittävät vaiheet, niin seuratoiminnan tasolla kuin pelissä itsessään. Sääntöjen toimesta Peltola näkee isoiksi käännekohdiksi tehokkaan peliajan, maalivahdeille pudottamisen kieltämisen ja kaudelle 2009–2010 liigaan tulleen mattopakon, jota mies itse oli vahvasti ajamassa. Tärkeimmäksi suunnannäyttäjäksi lajin kehityksen kannalta Peltola kuitenkin nostaa miesten maajoukkueen.
– Arvokisat, varsinkin miesten MM-kisat, ovat olleet lajin kehityksen kannalta isoja käännekohtia tietyllä tavalla. Niihin alkoi yhtäkkiä tulemaan massayleisömääriä, ja se liittyy myös kansallisten sarjojen kehittymiseen, maajoukkuevalmentajien vaatimustaso, se kansainvälinen pelitaso on toiminut mittarina ja antanut mittareita seuroihin, että miten urheilullisuus pitää mennä eteenpäin ja on antanut esimerkkiä siihen.
– Se konkretisoituu sitten 2008 ja 2010 Maailmanmestaruuksiin ja (Petteri) Nykyn aika korostuu siinä. Mutta kaikki maajoukkuevalmentajat on aikaan tehnyt sitä omalla tavallaan hienosti.
Puheen kääntyessä pelaajien ominaisuuksien kehittymiseen, näkee Peltola että nuoressa lajissa kehitystä on tapahtunut lähes jokaisella osa-alueella, toki parannettavaakin on.
– Väittäsin, että kehitystä on tapahtunut teknisesti ja fyysisesti, erityisesti. Totta kai myös taktisesti ja mentaalipuolella. Joka osa-alueella ollaan mun mielestä menty eteenpäin, mutta ehkä se pelin ymmärtäminen, pelisilmä raahaa kaikista eniten perässä.
Salibandyssä eletään myös siinä määrin mielenkiintoisia aikoja, että liigaan on tullut ryminällä niin sanottu ”salibandysukupolvi”, joilla viitataan pelaajiin, jotka ovat aloittaneet lajin harrastamisen jo lapsena.
– Nämä kaverit on kyllä tosi jonglöörimäisiä. Näkee selkeästi, että varsinkin ne huipputalentit, jotka on salibandysukupolvea pystyvät kovassa vauhdissa käsittelemään palloa. En osaa sanoa paljonko niitä pelaajia on, mutta väitän, että sen merkitys tulee olemaan tässä tulevaisuudessa lajin kehitykselle iso. Selkeästi pelaajat ovat paljon teknisempiä sen myötä. Uskon että sieltä kasvaa myös kokonaisvaltaisesti kypsempiä urheilijoita.
Classic on tunnetusti loistava pelaajien kasvattaja. Jarno Kuusinen / All Over Press
”Valmennus häärää liikaa taktiikoiden ympärillä”
Puheen kääntyessä valmennuksen kehitykseen, keskusteluun liittyy myös entinen liigapeluri, Classicin nykyinen valmennuspäällikkö ja miesten apuvalmentajana toimiva Mikko Hernetkoski, joka nostaa esiin teknologian kehityksen lajia kehittävänä tekijänä.
– Kuvataan pelejä ja nähdään pelejä myös sitä kautta. Pelaajien kanssa katsotaan niitä enemmän. Päästään yksilökehitykseen ja myös joukkueen taktiseen kehitykseen huomattavasti paremmin. Ettei enää piirrellä, tota mihin se Pantteri (Peltola) niitä aikanaan piirteli? Hernetkoski heittää.
– Mikä se oli? Piirtoheitin? Silloin oli palaverit piirtoheittimellä, Peltola nauraa.
Myös salibandyssä puhutaan usein menestysvalmentajista ja pelitavoista. Esimerkeiksi voisi nostaa vaikkapa 2010-luvulla kolme mestaruutta voittaneen Tommy Koposen SPV:n vastaiskupelin tai 2000-luvulla Classicin ruotsalaistyyppisen poikittaissyöttöihin perustuneen pelitavan. Peltola ei kuitenkaan näe pelitavan merkitystä niin suurena kuin sitä keskusteluissa pidetään ja painottaa, että suomalaisten pitäisi ottaa enemmän oppia naapurimaasta.
– Mitä itse olen toiminut huippusalibandyn parissa, niin mullahan on se käsitys, että valmennus touhuaa liikaa taktiikan ympärillä ja menttaalipuoli ja ihmisen kokonaisvaltainen käsittely on jäänyt liian pieneen arvoonsa. Uskon siihen, että tulevaisuudessa meidän lajissa menttaalipuolen ja tämän osaavia koutseja rupeaa vasta ilmestymään tähän enemmän.
– Jos isoa kuvaa katsotaan niin kyllä meidän enemmän olisi pitänyt ottaa Ruotsilta mallia isossa historiankuvassa.
Puhuttaessa pelitavan merkityksestä ja SSV:n 2000-luvun dynastiasta Peltola painottaa yksilöiden merkitystä ja sitä, että joukkueet ja pelitavat rakentuvat yksilöiden ympärille.
– Suomessa ylikorostetaan pelitapaa. Väitän että joku SSV:n 2000-luvun dynastia, ihan sama millä pelitavalla ne ois pelannut niin ne ois voittaneet aina. Huippuyksilöitä joukkue täynnä. Ja siihen yhdistettynä menttaalijutut, niin se on ehkä se isompi juttu, kun tässä Suomessa jauhetaan aina jostain pelitavasta. Ehkä se isompi juttu on sitten se, että joku kulttuuri uskoo omaan tarinaansa.
”Isompi ongelma lähtee yhteiskuntavastuu-ajattelusta”
Haastattelun aikana on puhuttu paljon lajin kehityksen kannalta merkittävistä tekijöistä, mutta salibandyn historia ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Peltola näkeekin lajin lyhyessä historiassa myös muutamia kehitystä jarruttaneita tekijöitä, muun muassa olosuhteet. Isompi ongelma lähtee Peltolan mukaan kuitenkin ajattelumaailmasta.
– Suomessa jos puhutaan lajia jarruttaneista tekijöistä, niin valitettavasti on ollut tietyllä tavalla vallalla sellainen ajattelumalli, että lajia kehitetään urheilu edellä. Se on luonnollistakin, mutta nyt me ollaan tänä päivänä siinä tilanteessa, että organisaatiot, markkinointi, olosuhteet kaikki tämän tyyppiset asiat, ne on jätetty vähän taka-alalle ja kaikkia on vaan kiinnostanut se urheilun kehittäminen ja urheilu ei kehity niin, että kehitetään vaan urheilua, vaan sitä pitää kehittää kokonaisvaltaisesti!
– Esimerkiksi kansainvälinen kilpailukalenteri ja Salibandyliigan sarjaohjelmat on tehty urheilu edellä. Ja kuitenkin pitäisi markkinointia ja tämän tyyppisiä asioita huomioida kokoajan siinä rinnalla tasapainoisesti. Sitten kattojärjestötasolla on ajateltu liikaa sitä, että sen kattojärjestön eli liiton pitää kehittyä ja kasvaa, mikä sinänsä on fine. Mutta siitä ei ole mitään iloa, jos seurat ei kehity siinä samassa kasvussa ja se on jäänyt takapajuille.
– Seurat, liitto ja liiga ei ole yhdessä kehittänyt tätä tuotetta. Yhdessä ollaan kehitetty vaan sitä urheilua, muttei sitä muuta toimintaa ja siinä on heräämisen paikka. Liitto on kehittänyt vaan omaa markkinointia ja omaa organisaatiota, mutta ollaan unohdettu, että seuroissakin pitäisi kehittyä organisaatiot, määrällisesti ja ammattitaidollisesti, markkinoinnit, brändit, olosuhteet, yleisömäärät ja näin poispäin.
Peltolan näkemyksissä on vahva pointti, eikä ongelma varmastikaan rajoitu pelkästään salibandyyn, vaikka reikäpallon kontekstissa organisaatioiden ongelmia puitiinkin. Toisin sanoen Peltolan näkemykset lajin kokonaisvaltaisesta kehityksestä voi nähdä myös lajirajat ylittävinä ongelmina. Organisaatioiden ohessa keskustelu lajia jarruttaneista tekijöistä kääntyy jälleen naapurimaa Ruotsiin, jota Classicin seurapomo on pitänyt tarkasti silmällä. Aiheesta puhuttaessa Peltola syttyy puhumaan miehelle ominaisesti suurella intohimolla ja palolla, ja tiivistää koko suomalaista urheilua vaivaavan ongelman.
– Isompi ongelma lähtee yhteiskuntavastuu-ajattelusta, missä koko Ruotsin valtio, media, paikalliset yritykset on aivan eri mentaalitasolla mukana. Ruotsissa on kunnia-asia, esimerkiksi paikallisilla yrityksillä sponsoroida paikallisia urheiluseuroja ja paikallisia liigaseuroja.
– Suomessa on harhauduttu tällaiseen ihmeelliseen ajatusmaailmaan, että sponsoroinnissa pitää saada hirveästi vastinetta. Pitää tulla enemmän rahaa yrityksille kuin ne antaa ja tämä on aivan päälaellaan Suomessa. Se koetaan yhteiskuntavastuuna tukea paikallisia urheiluseuroja Ruotsissa ja se sama näkyy sitten valtion, kuntien ja median toimesta. Se tahtotila palvella näitä urheiluseuroja, jotka tekee hyvää, koko väestölle, on Ruotsissa kaikilla sektoreilla aivan eri.
– Suomessa on muodostunut urheiluseura, jolla on eri sidosryhmiä: yrityksiä, veikkausta, urheiluopistoja, eri näköisiä liikunnan kattojärjestöjä, urheiluhalleja, lääkäreitä, fyssäreitä, testauspaikkoja, ynnä muita. Rahavirtanuoli Suomessa on urheiluseurasta näihin kaikkiin, kun Ruotsissa ne rahavirrat on kaikista näistä taas siihen urheiluseuraan päin. Ja tämä onkin sitten haastavampi tarina muuttaa, mutta tässä kytee koko suomalaisen urheilun ongelma.
Tuleeko salibandystä ammattilaisurheilua?
Vaikka salibandy on vielä amatööriurheilua on lajiin virrannut pikkuhiljaa suurempia rahavirtoja ja kotoisassa Salibandyliigassa palloileekin jo muutama täysammattilainen ja jonkin verran puoliammattilaisia. Peltola ei kuitenkaan näe lähinnä taskurahoiksi meneviä pelaajapalkkioita tärkeimpänä motivaattorina, vaan halu pelaamiseen ja voittamiseen täytyy kaivaa muualta.
– Ehkä jonkin verran on vaatimustasoa pystytty sitä kautta nostamaan, mutta kyllähän ne on niin pieniä vielä, että se aito sitoutuminen pitää tapahtua jonkun muun motivaattorin, kuin rahan toimesta. Radikaalimpi merkitys rupeaa olemaan sitten vasta kun saadaan enemmän puoli- tai täysammattilaisia. Silloin rahalla on ehkä suurempi vaikutus.
Classicin ja Suomen maajoukkueen Eemeli Salin on yksi harvoista ammatikseen Suomessa pelaavista salibandypelaajista. Kuva: AOP
Pohtiessa salibandyn kehittymistä ammattiurheiluksi on kehitystä tapahduttava myös organisaatioiden tasolla. Peltola näkee, että myös organisaatiot ovat kehittyneet ajan kuluessa, mutta kehitettävää on vielä paljon. Siihen tuleeko salibandystä ammattilaisurheilua, ei Peltola osaa suoriltaan vastat.
– 90-luvulla käsittääkseni seurojen organisaatiot olivat pelkästään talkoopohjalta. 2000-luvulta tähän päivään asti on seuroihin alkanut tulemaan sitten päätoimisia työntekijöitä. Mutta nyt eletään semmoista hetkeä, et täytyisi ottaa uusi steppi selkeästi, pitäisi edelleen sen suhteen mennä eteenpäin. Vain sen kautta tämä homma menee eteenpäin, että seuroihin rupeaa tulemaan lisää ihmisiä ja toivottavasti se lisäys on myös ammattitaitosta. Ammattitaitosta siten, että homma nytkähtäisi eteenpäin.
– En osaa sitä arvioida tuleeko, onko edes tarvetta tulla? Mutta kyllähän se vaatii ennen kaikkea sitä, että pelaajien ja joukkueiden urheilullisuuden kasvun lisäksi, Salibandyliiton toiminnan kehittymisen lisäksi, havahdutaan nyt siihen että seurojen: kärkiseurojen, liigaseurojen ja divariseurojen toiminnan pitää mennä rajusti eteenpäin, saada yleisömäärät, budjetit ja organisaatiot kasvuun. Se on se ykkösasia mihin pitää nyt keskittyä, jotta tätä kohti mennään! Kansainvälisesti uskon, että olympiajuttu tulee olemaan myös merkittävä. Tietysti jos saadaan olympialaji, niin se edesauttaa tätä polkua.
Olympialaisista puhuttaessa esiin nousee kansainvälisen salibandyliiton pääsihteri John Liljelundin ehdotus muokata salibandystä 4 vastaan 4 –formaatti olympialaisiin. Tähän Peltolalla on oma – hyvin mielenkiintoinen – ehdotus.
– Salibandyliitto on linjannut uudessa strategiassaan tuplata lisenssipelaajien määrän ja mulla on siihen konsepti. Meidän pitää tehdä tällainen sähly-sarja, sählyliiga: 3 vastaan 3, ehkä 4vs4, mutta ehkä 3vs3 on kuitenkin realistisempi ja se pitäisi toteuttaa junioreille, harrastepelaajille ja tehdä samanlainen kun salibandyssa on kutosdivarista liigaan. Tällänen 3vs3 ja se olisi sitten oma lajinsa, se olisi säbäliiga. Sitten jos säbäliigasta kasvaa suositumpi kun Salibandyliigasta, niin se voi sitten mennä olympialaisiin.
Seuratyön edelläkävijä
Juttutukio Peltolan kanssa alkaa olla loppusuoralla ja keskustelussa siirrytään puhumaan miehestä itsestään. Peltolalta löytyy Salibandyliigaotteluita pelaajana Classicin liiga-ajan alkutaipaleelta, mutta tunnetummaksi hän on kuitenkin tullut urastaan miesten liigajoukkueen penkin takana ja seuratyöntekijänä. Onnistuneista tempauksistaan tunnettu manageri kertoo luoneensa seuralle uusia suunnitelmia tulevaisuuden varalle, mutta aina mies ei ole ollut täynnä tarmoa ja ideoita.
– Niin siis, katsos siinähän oli sellainen tilanne 2000-luvulla että, olin siviilitöissä muualla, sitten olin seuratoiminnan johtaja, manageri, miesten päävalmentaja, naisten valmennuksessa, vähän A-poikienki valmennuksessa, joku niistä oli liikaa, Peltola naurahtaa.
– 2008 kevääseen se kuoli (liigajoukkueen projekti), olin niin burnoutissa ja sekaisin ihmisenä jo sen kokonaisuuden kanssa, että ne viimeiset kaksi vuotta oli väkisin vääntöä. Ei vaan heti löytynyt halukasta, joka olisi tullut ottamaan sen paikan. Samaan rytäkkään jäin myös muualta töistä pois ja tulin vasta 2009-10 seuraan töihin. Silloin kun jäi valmennus ja nämä muut siviilityöt pois, niin pystyin keskittymään tähän managerin ja toiminnanjohtajan tehtävään kunnolla.
Kysyttäessä Peltolalta minkälaisena hän näkee itse roolinsa lajin kehittäjänä, ei mies osaa vastata, vaan toteaa, että muut voivat vastata tuohon kysymykseen ja että hän on keskittynyt enemmänkin omaan seuraansa. Peltolan oma seura, Salibandy Club Classic on suomalaisen salibandyn parhaiten voiva organisaatio festareineen ja huikeine yleisömäärineen.
Vaikka mies itse ei halua nostaa itseään jalustalle, voidaan Peltolaa pitää suunnannäyttäjänä seuraorganisaation tasolla. Onhan mies tehnyt intohimostaan lopulta ammatin itselleen. Niinpä Peltolaa ja Classicia voi pitää malliesimerkkinä, siitä mitä voi saavuttaa, kun tekee asioita rohkeasti ja suurella intohimolla – esimerkkinä, josta jokainen suomalaisen urheilun parissa toimiva voi ottaa mallia.
Kansikuva: AOP / Jarno Kuusinen