Katso huippukiekkoa Viasatin kanavilla sekä Viaplay-palvelussa!Eilen kiekkomaailmaa kohtasi suru-uutinen, kun Edmonton Oilers tiedotti legendaarisen Dave Semenkon nukkuneen pois. Vain 59-vuotiaana haimasyöpään menehtynyt Semenko oli NHL:n ikonisin kaukalopoliisi, gooni, jonka ensisijaisena tehtävänä oli suojella Wayne Gretzkya ja muita Oilersin tähtipelaajia. Kaksi Stanley Cupia urallaan voittanut Semenko pelasi samassa ketjussa Gretzkyn ja Jari Kurrin kanssa, pitäen huolen että superkaksikko sai tehdä taikojaan kentällä rauhassa.
Semenkon poismenossa voi nähdä myös isompaa symboliikkaa. Kanadalaissoturin kaltaiset roolipelaajat ovat kadonneet kaukaloista jo käytännössä kokonaan.
Viimeisten vuosien aikana NHL:ssä on tapahtunut konkreettinen muutos roolipelaajien pelaamisen suhteen kaukaloissa. Nykypelissä nopeus on valttia, joka on johtanut entistä voimakkaammin siihen suuntaan, että pelkästään kovaa pelaavien pelaajien vaikutus ja hyöty omille joukkueilleen on kaventunut entisestään.
Goonit jo kadonneet, myös roolipelaajilta vaaditaan enemmän
Tilastot ovat vastaansanomattomia. Tappeluiden määrä NHL-peleissä on laskenut peräti 45 prosenttia viimeisen vuosikymmenen aikana. Viime kaudella NHL:n runkosarjassa tilastoitiin kaikkiaan 372 tappelua, mikä tekee keskiarvoksi 0,3 tappelua per peli. Vielä kaudella 2008-09 hanskat putosivat yhteensä 734 kertaa, joka tekee 0,6 tappelua ottelua kohden.
Tappeluihin kykeneviä ja pelaajia ei silti ole – vielä – jyrätty kokonaan ulos liigasta. Vaatimustaso on kuitenkin muuttunut. Nykyään myös roolipelaajilta vaaditaan enemmän ominaisuuksia. Ketään pelaajaa ei enää roikoteta mukana penkin päässä vain tuppea puremassa, ja pelkästään muutamaa täsmävaihtoa pelaamassa.
NHL-kulttuuriin on käytännössä aina kuulunut, että joukkueilla on kokoonpanoissaan mukana vähintään yksi pelaaja, joka on valmis pudottamaan hanskat – tarvittaessa vaikka joka pelissä. Kuten viimeiset vuodet ovat näyttäneet, on trendi selvästi muuttunut.
Monikaan valmentaja ei halua enää roikottaa mukana pelaajaa, joka pelaa viidestä kymmeneen minuuttia pienemmällä jääajalla muihin pelaajiin nähden, koska se vaikuttaa pelin virtaukseen ja tasapainoon heti. Kärkiketjujen pelaajat joutuisivat rehkimään tällöin huomattavasti kovempia peliminuutteja. Tähtipelaajien isompi jääaika saattaa toki yksittäisessä ottelussa olla jopa eduksi, mutta pitkän kauden aikana tasapainoisesti jokaista neljää ketjuaan peluuttavat joukkueet ovat yleisesti ottaen olleet vahvempia keväällä.
Kun vielä kaudella 2008-09 NHL:ssä oli jopa 40 pelaajaa, jotka tappelivat vähintään kerran jokaista pelattua 60-minuuttista kohden, oli kaudella 2015-16 tähän tilastoon sopivia pelaajia liigassa enää kymmenen. Ja näistä kymmenestä pelaajasta vain kolme pelasi enemmän kuin 300 minuuttia kauden aikana.
Suuntaus on selvä ja tämä on näkynyt NHL-joukkueiden kokoonpanoissa. Yksiulotteiset ”puukätiset tappelijat” on tulkittu hyödyttömiksi hyökkäyssuuntaan pelatessa, vaikka puolustusvalmius heillä olisikin riittävä.
Kaksi entistä NHL:n raskassarjalaista, George Parros ja Colton Orr. (Kuva: Richard Wolowicz/Getty Images)
Viime vuosien aikana tappelijoita on pudotettu yksi toisensa jälkeen AHL:ään, ilman toivetta paluusta. Brian McGrattan, Brandon Prust, John Scott, Colton Orr, Frazer McLaren.. Lista on loputon.
Cody McLeod, joka oli menneellä kaudella NHL:n ahkerin myllyttäjä 19 tappelullaan, pelasi Nashville Predatorsin paidassa säännöllisiä vaihtoja jopa Stanley Cupin finaaleissa. Hän on silti ennemminkin säännön vahvistava virkistävä poikkeus nyky-NHL:ssä.
Kaikesta huolimatta totutuista toimintatavoista tuntuu olevan vaikea päästää kokonaan irti. NHL-seurat pitivät farmijoukkueissaan viime kaudellakin lukuisia pelaajia ikään kuin valmiudessa. Kuittivihkokulttuuri ei ole kuollut ja niin sanottuja farmijyriä nostetaan edelleen nopealla varoitusajalla keikkaluontoisesti ylös tarpeen vaatiessa.
AHL:n uudet säännöt näkyivät tilastoissa heti
AHL shokeerasi kiekkoihmisiä vuosi sitten, lanseeraamalla muutamia sääntöuudistuksia. Tarkoituksena oli vähentää tappeluiden määrää otteluissa. Esimerkiksi heti aloituksen jälkeen hanskojen pudottaminen kriminalisoitiin pelirangaistuksen arvoiseksi rikkeeksi.
Toinen, ja merkittävin uudistus, kirpaisi AHL:n ahkerimpia tappelijoita. Sarjan uusien sääntöjen mukaan pelaaja, joka tappelee vähintään kymmenen kertaa kauden aikana, saa kymmenennen tappelunsa jälkeen jokaisesta uudesta tappelustaan automaattisen pelirangaistuksen. Kun ”tappeluvitosia”, eli amerikkalaisittain fighting majoreita, on kertynyt yhteensä 14, seuraa jokaisesta sen ylittävästä tappelusta kahden ottelun pelikielto.
Esimerkiksi kaudella 2015-16 AHL:ssä oli 22 pelaajaa, jotka tappelivat vähintään kymmenen kertaa. Tahtotilana oli laskea tilastoa. Muun muassa Rockford Icehogsissa pelannut Michael Liambas, joka urakoi kaudella 2015-16 20 tappelua, merkkautti viime kaudella enää yhdeksän tappeluvitosta. Toissakauden 20 myllyä olisi istuttanut Liambasia pelikiellossa nyt jopa 18 peliä.
Yhden kauden perusteella uudet säännöt ovat vaikuttaneet pelitapahtumiin selvästi. Nyt tappelutilaston voitti Bridgeport Sound Tigers-hyökkääjä Ross Johnston 11 tappelullaan, joka on pohjoisamerikkalaisella mittapuulla todella vaatimaton lukema. Myös joukkuekohtaisella tasolla kontrasti on melkoinen. Kun kaudella 2015-16 Binghampton Senatorsin pelaajat tappelivat runkosarjassa jopa 71 kertaa, oli kaudella 2016-17 Albany Devils tilastoykkönen 47 tappelullaan.
Mielenkiintoista on nähdä, milloin kiristyksiä on luvassa myös NHL:n puolelle. AHL on aikaisemminkin toiminut koekaniinina erilaisille sääntöuudistuksille ja varmaa on, että analyysi tehdään ja palautteet tutkitaan NHL:n toimesta varmasti. Toivottavasti kaikkea särmää ei silti kitketä pois, liian steriili peli ei kiinnosta ketään.
Lajissa tulisi edelleen olla tilaa uusille Semenkoille.
Lähde: Hockeyfights.com
Artikkelikuva: Al Bello/Getty Images