Betsafe tarjoaa asiakkailleen viikonlopuiksi riskittömän 20 euron mobiilivedon. Katso tarkemmat tiedot ja tartu tarjoukseen tästä!Loppukesästä vuonna 1989 oli jotain erikoista tapahtumassa ympäri Saksan demokraattista tasavaltaa, GDR:ää. Neuvostoliitossa Mihail Gorbatshovin ajama avoimuuteen perustuva ns. Glasnost-politiikka oli valloilla ja samaan aikaan Itä-Saksassa ihmiset alkoivat olla lopen uupuneita sortoon ja rajoituksiin, jonka ikeessä kansa oli joutunut jo pitkään elämään. Alati kasvanut mielentila kulminoitui lopulta rauhanomaiseen vallankumoukseen, väkivallattoman protestiaallon pyyhkäistessä yli Itä-Saksan merkittävimpien kaupunkien. Berliinin muuri murtui marraskuun yhdeksäntenä päivänä ja 11 kuukautta myöhemmin kansa oli jälleen yhtenäistetty.
Teoriassa.
Kahden totaalisen erilaisen yhteiskunnan yhdistäminen – jotka olivat ehtineet olla toistensa vastakohtia yli neljän vuosikymmenen ajan jokaisella tasolla – muodostui massiiviseksi ponnistukseksi maalle. Haasteen vaikutuksia on nähtävissä yhä edelleen, 27 vuoden jälkeenkin. Eikä Saksan kansallislajin, jalkapallon, yhdistäminen ollut poikkeus tästä.
Pelaajat valtion palveluksessa
Jalkapallo Länsi-Saksassa kehittyi samaa tahtia kuin muissakin länsimaissa Euroopassa. Itä-Saksassa sen sijaan tilanne oli hyvinkin erilainen. Jalkapalloseurat olivat osavaltioidensa ministeriöiden, tai valtion omistamien yhdistyksien tukemia, ja niiden perimmäisenä tarkoituksena oli vahvistaa sosialistisen valtapuolueen SED:in voimaa sekä Itä-Saksan mahtia. 1960-luvun alusta lähtien maan lahjakkaimpia jalkapalloilijoita alettiin keskittämään muutamiin ”huippuyksiköihin”.
Kaikki pelaajat toimivat käytännössä työntekijän statuksella seuroissaan. Esimerkiksi Dynamo Dresdenin pelaajat olivat poliiseja ja armeijan johtaman FC Vorwärts Frankfurtin pelaajat puolestaan sotilaita. Heidät rinnastetiin silti aivan tavallisiksi amatöörifutareiksi ja näin ollen sosialististen periaatteiden ansiosta heitä myös kohdeltiin kuin keitä tahansa muitakin tehdastyöläisiä ja siviilipalvelusmiehiä.
Silti todellisuudessa jalkapalloilijoille maksettiin usein ”tiskin alta” bonuksia salaisesti. Heille tarjottiin autoja tai taloja palkkioina menestyksestä kentällä tai seurasiirtojen kannustimina. Kun Lutz Lindemann siirtyi Rot-Weiss Erfurtista FC Carl Zeiss Jenaan vuonna 1977, hän sai uuden Trabant-henkilöauton kaikilla herkuilla. Sen lisäksi Lindemannille järjestettiin kodiksi iso tilava talo parhaalta paikalta, kaupunkia vierustaneelta kukkulalta.
1980-luvulla pelaajasiirtoja tapahtui enää vain, jos Itä-Saksan jalkapalloliitto DFV (Deutcher Fussball-Verband) käski pelaajia siirtymään johonkin tiettyyn seuraan tai mikäli kauppoja tehtiin salaa ja laittomasti. Tuo maailma oli tyystin toinen, kuin esimerkiksi Englannissa, jossa jo 80-luvulla siirtosummat liikkuivat parhaimmillaan miljoonissa punnissa.
Muurin murtuminen
Vuoden 1989 marraskuuhun mennessä Itä-Saksan pääsarja DDR-Oberliga oli ehtinyt kauden kymmenennelle ottelukierrokselleen. Kuun kahdeksas päivä oli keskiviikko, FC Magdeburgin matkattua ankaran kilpailijansa Dynamo Dresdenin vieraaksi, tavoitteenaan säilyttää niukka pisteen etumatka sarjataulukossa. Dynamo voitti ottelun 3-1 ja sai jatkettua tappiotonta putkeaan. Pelaajien, valmentajien ja kannattajien mielissä myllersivät kuitenkin jo muut asiat.
Rauhalliset protestit olivat saaneet kansan liikkeelle halki maan ja esimerkiksi Leipzigissä jopa puoli miljoonaa ihmistä osoitti mieltään kaupungin kaduilla kahta päivää aikaisemmin. Itä-Saksa oli muuttunut koko ajan huonommaksi paikaksi sen kansalaisten paettua Länsi-Saksan puolelle Unkarin ja Tsekkoslovakian kautta.
Torstaina 9. marraskuuta Günter Scharbowski, SED-puolueen Politbyroon jäsen, piti surullisenkuuluisan lehdistötilaisuutensa jossa hän julisti Itä-Saksan rajojen olevan auki. Säännösten oli tarkoitus astua voimaan vasta seuraavana päivänä, mutta Scharbowskin hätiköity julkilausuma oli viimeinen naula Itä-Saksan arkkuun. Seuranneena yönä Berliinin muuri murrettiin ja itäinen ja läntinen Saksa olivat jälleen yhdessä.
Lännen pelaajavärväys
DFV oli huomioinut jo hyvän aikaa aiemmin, että monet itäsaksalaiset pelaajat unelmoivat vauraamman Länsi-Saksan Bundesliigasta. Useita Itä-Saksan maajoukkuepelaajia oli ehtinyt karata maasta, länsimaihin suuntautuneiden vieraspelimatkojen yhteydessä.
Lokakuussa 1989 DFV lähestyi Oberligan pelaajia, vaatien heitä allekirjoittamaan FIFA:n säännösten mukaiset yhteneväiset sopimukset. Aie kuulosti äkkiseltään reilulta, mutta tosiasiassa uusien sopimusten myötä yksikään itäsaksalainen pelaaja ei voinut enää siirtyä ulkomaille ilman Itä-Saksan palloliiton hyväksyntää. Länsi-Saksan suurseurat näkivät muuttuneessa tilanteessa mahdollisuuden, vallankumoushaaveiden ja protestien myllertäessä ympärillä kiihtyvällä tahdilla. Bayer Leverkusenin ja Dortmundin kaltaiset suurseurat haistoivat tilaisuutensa poimia itäpuolen parhaat tähdet riveihinsä.
Marraskuun 15. päivä, liki tuoreeltaan itäpuolen romahtamisen jälkeen, Itä-Saksan maajoukkue matkusti Itävaltaan pelaamaan kalenterin mukaista MM-karsintaotteluaan. Joukkueen runko koostui monesta lahjakkaasta nuoresta pelaajasta, jotka olivat olleet mukana jo kahta vuotta aiemmin Chilessä alle 20-vuotiaiden MM-kisoissa, kolmanneksi sijoittuneessa joukkueessa. Nyt Wienissä Itä-Saksa tarvitsi enää vain tasapelin selviytyäkseen seuraavana vuonna Italiassa pelattavaan MM-lopputurnaukseen.
Wieniin joukkuetta seurasi hotellille lauma agentteja, scoutteja ja Bundesliiga-seurojen managereita. Muun muassa Leverkusenin silloinen manageri Rainer Calmund lähetti matkaan useita pelaajatarkkailijoita sekä juniorijoukkueen valmentajan Wolfgang Karnathin, jota hän arvosti suuresti. Karnathin tehtävä oli yksinkertainen. Hänen oli selvitettävä Matthias Sammerin, Andreas Thomin ja muiden Itä-Saksan tähtien konkreettiset osoitteet ja yhteystiedot.
Nyt kun itäsaksalaiset kannattajat saivat ensimmäistä kertaa mahdollisuuden matkustaa vieraspeliin länteen maajoukkueen perässä, oli Wieniin lähtenyt jopa 5000 vieraskannattajaa. Siitä ei kuitenkaan ollut apua, sillä Itävalta voitti kotonaan ottelun selvästi 3-0 ja kisapaikka jäi haaveeksi.
Pelin ympärillä riitti värikkäitä tapahtumia. Sammerin viereen vaihtopenkille istahti ottelun loppuhetkillä mies jota hän ei aluksi tunnistanut. Tämä mies oli juuri Leverkusenin Karnath. Hän oli onnistunut keplottelemaan kentän tasolle väärien henkilöpapereiden avulla, valokuvaajaksi tekeytyneenä. Karnath kertoi Sammerille Leverkusenin olevan kiinnostunut hankkimaan hänet seuran riveihin. Myös Thomia lähestyttiin hänen poistuessaan kentältä loppuvihellyksen jälkeen. Karnath sai myöhemmin illalla kaksikon samaan neuvottelupöytään.
Matthias Sammer on yksi tunnetuimmista Itä-Saksan kasvateista. Hän edusti menestykkäällä urallaan sekä Itä- että Länsi-Saksan maajoukkueita. (Kuva: Getty Images)
Pienten suostuttelujen ja lahjojen jälkeen Thom suostuikin siirtymään Levekuseniin. Hän pelasi viimeisen ottelunsa BFC Dynamon riveissä joulukuun ensimmäisenä päivänä, jonka jälkeen miehestä tuli virallisesti ensimmäinen itäsaksalainen pelaaja joka siirtyi Länsi-Saksaan tammikuussa 1990. Leverkusen maksoi Thomista 2,8 miljoonaa Deutche Markia, eli Länsi-Saksan D-markkaa. Myöhemmin myös Ulf Kirsten seurasi perässä Thomin vanavedessä Leverkuseniin. Sammer puolestaan sopi siirrostaan Stuttgartin riveihin.
Kansainvälisiä pelejä
Berliinin muurin murtumisella oli myös muita vaikutuksia itäsaksalaisille jalkapallofaneille. FC Karl-Marx Stadt (nyk. Chemnitzer FC) pääsi osallistumaan ensimmäistä kertaa Euroopan kilpailuihin, sijoituttuaan kotimaansa sarjassa kolmanneksi edellisellä 1988-1989 kaudella. Kaikkien yllätykseksi se voitti Boavistan ja FC Sionin, yltäen Eurooppa Cupissa kolmannelle kierrokselle saakka. Seuraavaksi vastaan tullut Juventus oli kuitenkin FCK:lle jo liikaa, vaikka seura pistikin ansiokkaasti suurseuralle kampoihin. Kaikkiaan 430 joukkueen kannattajaa sai kuitenkin ainutlaatuisen kokemuksen matkustaessaan vieraspeliin Torinoon.
90-luvun alussa kapitalismi iski kyntensä myös Oberligaan. Itä-Saksan seurat saivat ensimmäistä kertaa sponsoreita pelipaitoihinsa ja osa pelaajien palkoista maksettiin jo D-markkoina, Itä-Saksan markkojen lisäksi. Välillä palkkojen maksun kanssa kävi samalla tavalla kuin koko luhistuvan Itä-Saksan infrastruktuurille – kaikilla lännen investoijilla ei ollutkaan aina luvattuja varoja saatavilla.
Toukokuun 13. päivä Itä-Saksa pelasi historiansa toiseksi viimeisen maaottelunsa Brasiliaa vastaan Rio de Janeirossa. Brassit halusivat MM-lopputurnaukseen valmistavan harjoitusottelun jonkun sellaisen maan kanssa, joka ei osallistunut kisoihin. Itä-Saksa oli siis ihannevaihtoehto. Brasilian palloliitto tarjosi viimeisiä hengenvetojaan valtiona vetävälle maalle lentoliput ja majoituksen.
Legendaarisella Maracanalla pelattu ottelu päättyi lopulta 3-3 tasapeliin, Itä-Saksan tultua viimeisen puolen tunnin aikana kahden maalin takaa hienosti tasoihin. Hans-Georg Moldenhauser, mies joka oli perustamassa myöhemmin Saksan palloliittoa DFB:tä vanhan DFV:n raunioille, kertoi myöhemmin että hyvä tulos oli puhtaasti seurausta pelaajien valtavista näyttöhaluista. Kaikki halusivat tehdä vaikutuksen Bundesliigan kykyjenetsijöihin uuden sopimuksen toivossa.
Oberligan loppu
Tuli kevät ja Oberliga-kausi päättyi Dynamo Dresdenin toiseen perättäiseen mestaruuteen. Berliiniläinen kestomenestyjä BFC Dynamo oli menettänyt maan turvallisuusministeriön tuen ja se joutui muuttamaan nimensä FC Berliniksi, pyrkien ravistamaan samalla pois arveluttavaa menneisyyttään. Dynamo Dresden voitti puolestaan kolmannen tuplamestaruutensa, kun se nuiji Eintracht Schwerinin Cupin finaalissa. Se menetti kuitenkin kesän aikana koko runkopelaajistonsa, kun Kirsten, Sammer ja Hans-Uwe Pilz vaihtoivat maisemaa.
Sama trendi vallitsi ympäri tasavaltaa, parhaiden pelaajien tavoitellessa onnea rahakkaammasta Bundesliigassa. Ne seurat joiden onnistui pitää parhaat pelaajansa, joutuivat tarjoamaan kalliita sopimuksia yli maksukykynsä. Sen seurauksena monen idän seuran taloudellinen ahdinko kasvoi merkittävästi.
Historian viimeisin DDR-Oberliga kausi käynnistyi elokuussa 1990. Panokset olivat korkeita. Kahdelle seuralle oli paikka uudessa yhtenäisessä Bundesliigassa ja viidelle seuralle 2.Bundesliigassa seuraavalle 1991-1992 kaudelle. Taistelu paikoista auringossa kävikin kuumana, josta kertoo varoitustilasto. Kauden aikana jaettiin yhteensä 544 keltaista korttia ja 29 punaista korttia, joten Itä-Saksan seurajalkapalloilun joutsenlaulu pelattiin toden totta läpi intensiivisissä tunnelmissa.
Sarjan voitti Hansa Rostock, joka nousi Bundesliigaan yhdessä toiseksi tulleen Dynamo Dresdenin kanssa. Rot-Weiss Erfurt, Hallescher FC, Chemnitzer FC ja FC Carl Zeiss Jena ansaistivat suoraan paikkansa 2.Bundesliigassa. Lopulta myös Stahl Brandenburg ja Lokomotive Leipzig nousivat pudotuspelirupeaman jälkeen kesällä.
Integraatio ei ole ollut kivuton
Itäsaksalaisilla seuroilla oli kuitenkin paikoin suuria vaikeuksia saada kokoonpanoistaan riittävän laadukkaita, monen huippunimen siirryttyä jo aiemmin Bundesliigan suurseuroihin. Ikääntyviä entisiä tähtiä jouduttiin pestaamaan pitkillä sopimuksilla, joka lyhytkatseisen ja epäammattimaisen seurajohtamisen ryydittämänä johti lopulta melko nopeasti monen itäpuolen seuran tuhoksi.
Dynamo Dresden taisteli putoamista vastaan neljän kauden ajan, ennen kuin se tiputettiin kolmannelle sarjaportaalle liigalisenssin eväämisen seurauksena. Hansa Rostock pärjäsi paremmin, onnistuen pysymään pääsarjatasolla vuodet 1995-2005. Putoamistensa jälkeen myös nämä seurat ovat kärsineet mittavista taloudellisista ongelmista.
Dynamo Dresdenillä on värikäs historia ja pitkät perinteet. Seuran kannattajat ovat tunnettuja fanaattisuudestaan. (Kuva: All Over Press)
Energie Cottbus pelasi kaikkiaan kuuden kauden ajan Bundesliigassa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana, mutta sen jälkeen ei entisen Oberligan seurat ole pystyneet nousemaan saksalaisen seurajalkapalloilun etulinjaan.
Tosin, nyt estradille on rynninyt tyhjästä perustettu RB Leipzig, joka yrittää vimmaisesti vakiinnuttaa paikkaansa Bundesliigan kärjessä. Haaste on kova, sillä vaikka seura on saanut tuotua iloa ja toivoa itäsaksalaiseen kaupunkiin, on se Red Bull-taustansa ansiosta silti maan ylivoimaisesti vihatuin seura tällä hetkellä.
Kapitalismin aalto, joka pyyhki Itä-Saksan yli maiden yhdistymisen myötä, vahingoitti laajasti ja perusteellisesti maan jalkapalloseuroja. Nyt muutaman vuosikymmenen jälkeen infrastruktuuri on kehittynyt ja perustat paremmalle tulevaisuudelle ovat olemassa.
Uusia stadioneita on rakennettu jo paljon eikä tahti osoita hiipumisen merkkejä. Suurimmalta osin myös epäpätevä seurajohtaminen vaikuttaa olevan taaksejäänyttä elämää, joten kenties näemme vielä lähitulevaisuudessa näitä perinteikkäitä itäpuolen seuroja saksalaisen jalkapallopyramidin huipulla.
Se olisi kaikin puolin mahtavaa.
Lähteet: Die Welt, The Guardian, MDR.de, 11 Freunde
Artikkelikuva: All Over Press